sunnuntaina, toukokuuta 17, 2015

Krinks-klonks, niin kuin rahtilaivan akselit konehuoneen syvyyksissä

...kun se kääntää hitaasti kurssia.

Otsikon sitaatti on runoilijaystävältäni, jonka kanssa joskus meilitse pohdimme sitä, miten äiti-ihminen vähitellen tulee uudestaan itsekseen, kun lapset ovat vähän isompia. Itsekseen, ja kuitenkin ihan toiseksi.

Omat krinksahdukseni eivät varsinaisesti, ainakaan suoraan liity lapsiin. Tai liittyvät sikäli, että erosin ainakin Facebookin Taaperoimetys-ryhmästä, koska perheessä ei pitkään aikaan ole ollut yhtään taaperoa ja vaikka imetys on ja tulee olemaan ehkä yksi siisteimmistä jutusta koko maailmassa, se ei silläviisiin kosketa enää omaa elämää.

Olen tämän kevään, tai sanotaanko puolen vuoden ajan elänyt hidasta, tietoista muutosta ihmiseksi, joka haluaisin olla. Matka on pitkä, elämän pituinen, kai. Olen niin kyllästynyt siihen huolen ja melankoliaan viittaan, jota kannan mukanani, ja kaikista kyllästynein niiden sivussa tuleviin tympeisiin kavereihin: kyynisyyteen ja ikisarkasmiin ja kyräilevään itsesääliin. En hemmetti soikoon ole ainoa köyhyysrajalla kituuttava pienyrittäjä tässä maailmassa, enkä myöskään ainoa niskakipuinen plantaarifaskiitista ja muista tympeistä elintasovaivoista kärsivä varhaiskeski-ikäinen. En ainoa äiti, joka huutaa lapsilleen joskus turpa umpeen, ja pistää pyörimään sen ännännen Rasmus-Nallen.

Ja samaan aikaan, kun oivallan, että ongelmani ja haasteeni eivät ole uniikkeja, enkä minä pienessä tai suuressa kärsimyksessä ylevä, oivallan, että minun pitää samaan aikaan olla itselleni armollinen ja kannustaa itseäni parempaan elämään. Se, että sorruin syöttämään miljoonatta kertaa lapsille einessoijanakkeja, ei tarkoita, että voisin sitten performatiivisen itsesäälisesti päättää, että olen muutenkin ihan surkea vanhempi, ja antaa niiden katsoa niitä videoita enemmän kuin niille on hyväksi ja komentaa ne ärhentäen iltapalalle. Se, että 5:2 -dieetin ensimmäinen paastopäivä lipsahtaa illalla yli vaaditun kalorimäärän, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi toteuttaa seuraavaa päivää tavallaan ihan nollasta lähtien. Elämässä voi mokailla, ja niistä mokista voi ottaa oppia, eikä esimerkiksi toistaa niitä varmuuden vuoksi aina uudelleen. (Nyt alan kuulostaa Maaret Kalliolta, ja tässä olisi oiva tilaisuus irvistellä kyseisen kirjoittajan falskiudelle ja itsestäänselvyyksiä korulausein viljelevälle tyylille, mutta uusi, parempi Lupiini, versio 2.0 ei sorru nyt moiseen ilkeilyyn).

Minulla on siis halua kehittyä ihmisenä. Tämän halun ääneen tunnustaminenkin on ollut jonkinlainen virstanpylväs, kun olen omaksunut sellaisen skepsisläisen asenteen, että mitään muutosta nyt ei ainakaan intentionaalisesti tapahtu kellekään ja suuret oivallukset ovat vain life coachien tyhjää pep talkkia, jolla ei ole kenekään elämään positiivisia pitkäaikaisvaikutuksia. Mutta tuo uber-skepsismihän on ihan paskaa meininkiä, eikä ollenkaan mielekästä jos ihmisluontoa ajattelee. Niinpä olenkin pyrkinyt tietoisesti kehittämään itseäni ensiksikin käymällä Elävä Järjestys -kurssin, jossa käytiin hienoja ja avartavia keskusteluja lapsiperheen tavararöykkiöistä, elämänhallinnasta, itsensä johtamisesta ja siitä, mikä merkitys kaaoksen hallinnalla on omaan hyvinvointiin. Nyt käyn parhaillaan Toimiva perhe -kurssia, jota vetää ihana ja inspiroiva ystävä, jonka asenteesta haluaisin omaksua paljon itselleni. Työhommissanikin kurssitan itseäni parhaillaan.

Olen antanut itselleni luvan nauttia viattomista, pienistä asioista, vaikka jotkut pitäisivät niitä pinnallisina. Olen yrittänyt päästää irti kyynisyydestä esimerkiksi kaupalliseksi määrittelemieni blogien suhteen. Osa niistä on kaupallisuudestaan huolimatta tosi ihania ja visuaalisesti inspiroivia ja nostan vilpittömästi hattua ihmisille, jotka pystyvät markkinoimaan osaamistaan. Aiemmin pidin itseäni vähän falskina, kun kuvasin Instagramiin ihania hyvänmielen fiiliskuvia perheestäni, vaikka sydämessäni asui jatkuva melankolia ja suru. Nyttemmin olen todennut, että nätit kuvat eivät vahingoita ketään, eikä kukaan oletakaan, että lapsiperheen elämä olisi pelkkää puistopiknikkiä ja yhdessä askartelua. Kyllä niitä kura-aamuja mahtuu ihan kaikilla mukaan, niitä ei vaan ehkä halua taltioida. Elämässä pitää olla kauneutta ja keveyttä, viatonta hyvää fiilistä ilman saivartelua ja sarkasmia.

Kesän tullen haluan harrastaa vesiurheilua säännöllisesti. Olen kyllästynyt karmivaan niskajumiin ja huimaukseen, yöllä puutuviin käsiin ja Voltarenin napsimiseen. Ostin jo kahvakuulankin, sellaisen oikein pirteän vihreän.


6 kommenttia:

  1. Mä täällä henkisesti kippistelen ihan joka kohdalle! Kirjoitat niin asiaa. Tuntuu hyvältä lukea tällaista jonkun toisen kirjoittamana. Jostain syystä ihmisen on joskus vaikea antaa lupa tuntea ja ajatella jollain tietyllä tavalla mutta sitten kun bongaa että joku toinen huitelee aika samalla polulla niin jotenkin sitä sitten pystyy antamaan itselleenkin sen luvan että hei just näin!

    Ja vaikka mäkään en sorru nyt mihinkään pessimismiin niin totean että tuntuipa hyvältä kun jonkun muunkin mielestä Maaret Kallio on vähän falski. Paljon asiaakin mutta paikoin kyllä aika korkealentoista diipadaapaa. Mä olen jotenkin luullut olevani yksin tämän ajatelmani kanssa enkä ole uskaltanut avata suutani aiheesta missään kun Maaret tuntuu olevan ainakin mun kavereiden jalustamalle nostama ihmenainen. Maaretkin voisi joskus kirjoittaa vaikka niskajumeista ja ärsyttävistä lapsista. Tehdä itsestään ihmismäisemmän. En tarkota että pitäisi velloa sellaisessa jatkuvassa negaatiossa mutta että hetkittäin antaisi tilaa sillekin. Tarjoaisi tarttumapintaa. Mulla ainakin on päiviä jolloin on oikeasti parempi antaa lupa sille vellomiselle kuin että väkisin yrität sieltä jollain korulauseilla piristyä ja olla ihan naminami. Hetkittäinen ei ole sama kuin pysyvä.

    Mä pistin muuten mun 5:2:n tauolle. Ei se ollut sen vaikeampaa tai helpompaa kuin muulloinkaan mutta viiden kuukauden jälkeen tuntui että nyt keho tarvitsee taukoa. Ei välttämättä mitään sipsejä ja karkkeja ja muuta kuraa mutta sellaista paastovapaata. Katsotaan muutaman viikon päästä uudelleen.

    VastaaPoista
  2. Haha! Mulla on niin sarkastis-kyynisiä kavereita, tai sitten mä onnistuin selkeästi pullauttamaan korkin pullonsuulta taannoin, kun pastesin Kallion oikein harvinaisen lässynlässyn-diibadaaba -kolumnin Faceen, että siitä lähti liikkeelle varsinainen myllytys, varmaan 30 kommenttia. Ihan aiheesta kyllä. Musta on ihan kummallista, että niin laiskalta ajattelulta haiskahtava fiilistely painetaan valtakunnan päälehteen ja muutenkin Kalliosta on tullut nyt joku kaikkien yhteinen guru ja ihanan salliva ja lempeä ajattelija. Jotenkin mua ärsyttää se luokkanäkökulmastakin: sieltä töölöläisestä funkiskodista on helppo jeesustella vähäosaisuudesta ja siitä, että rakkaus ratkaisisi kaikki ongelmat. Ja sekin, että tää Kallio oli love coachaamassa niitä pariskuntia siinä Ensitreffit alttarilla -sarjassa… mjoo. Ja siinä mukamas sallivan lempeässä rakkauspuheessa on usein hyvinkin piilosuvaitsematon sävy: Kallio määrittelee tarkkaan, millainen on hyvä/kelvollinen/aidosti itseään rakastava ihminen, ja kriteerit on tiukat.

    Mua kyllä ärsyttää järjestään kaikki kansakunnan kaapinpäälle nostetut psyko-gurut. Aina kun esim Jari Sinkkonen sanoo jotain täysin itsestäänselvää ihanan kansanomaiseen tyyliinsä esim “lasten kuuluu juosta räkä poskella metsässä”, kaikki hurraavat, taputtavat käsiään ja hehkuttavat hulluna. Vaikka sehän on ihan no shit sherlok -kamaa, josta kaikilla vanhemmilla vallinnee yhtäläinen näkemys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin joku nykyaikaisten vanhempien (osan, ei tietenkään kaikkien) ongelma että sellainen maalaisjärkinen ajattelu on ihan mahdotonta. Mutta just annas olla kun joku taho, jonka titteli sisältää sanan pediatrinen tai lasten tai jotain lapsiin liittyvää, sanoo samat jutut mitkä jossain keskustelupalstalla on jeesusteltu synneiksi niin jo aukeaa taivas. Mua ärsyttää toi kanssa ja itseasiassa esim omassa blogissa kirjoitan tasan just siksi niitä negapuolen juttuja enempi koska musta tuntuu että ihmiset ei uskalla tai osaa enää puhua niistä. Ei ääneen eikä kirjoittaen koska on niin järjetön pelko siitä että nyt leimataan ja tuomitaan ja soitetaan suurinpiirtein lastensuojeluun tai käsketään turvautumaan ammattiapuun. Ja ymmärrän sen tunteen ja pelon mutta en usko että vain kivoja asioita juttelemalla se tilanne siitä muuttuu mihinkään. Kyllä saa olla synkeitäkin ajatuksia ja tunteita, ne kuuluu elämään nekin. Musta tuntuu että jos niistä vaikka nyt kirjoittaa niin heti perään pitää muistaa olla mainitsemassa siitä, että kyllähän nyt kuitenkin oikeasti menee hyvin ja on ihana päivä ja ai että miten ihanaa elämä on! Sorrun varmasti tuohon itsekin mutta se ärsyttää silti. Miksi me tarvitaan jotain guruja sanomaan meille mikä on normaalia tunne-elämää ja toimintaa? Ihmisiä nekin on ja kaikista titteleistään huolimatta läpikäy elämänsä aikana ihan samat ongelmat ja tunnetilat kuin muutkin pulliaiset.

      Mä en ole ihan kaikkea Kallion suoltamaa edes lukenut koska en vaan jaksa sitä sen kiiltokuvailua :D Mutta ne vähät mitkä oon lukenut, on olleet aika diippiä shittiä. Asiaa osittain joo mutta ihan väärässä paketissa jotta uppoaisi muhun.

      Poista
    2. Joo, siis huoh. Mulla on onneksi yksi hyvin suljettu foorumi, jonne voin vuodattaa niitä mustempiakin tunteita. Mutta esim Lähiömutsin uni-juttu poiki niin paljon ihan ihme kommentteja, syyllistämistä ja kaikkea muuta ikävää, että arveluttaa tosi paljon kirjoittaa omista ikävämmistä lapsiin liittyvistä tunteista blogiin, vaikka oma blogi onkin aika marginaalinen ja yleisöä vähän. Jotenkin se, että kun kerran menettää uskon, että lukijoissa on pelkästään hyväntahtoista porukkaa, aiheuttaa tosi tehokkaasti itsesensuurin tarpeen. Tästähän on ihan sikana esimerkkejä isoissa äitiblogeissa, Oi mutsi mutsi kirjoitti jossain bloggaavansa vain arjesta ja tavaroista, koska oli saanut niin paljon rääpimistä osakseen jaettuaan intiimimpiä juttuja ja muistan myös sen kun Lapsellista-blogin Anna kirjoitti luopuvansa kestovaipoista kolmannen lapsen kohdalla. Tai Project Maman rintareppugate. Näitähän riittää. Itse olen kyllä sen verran ärhäkkä rakkikoira, että jaksan haastaa riitaa vaikka hamaan tappiin asti kaikkien väärässäolijoiden kanssa, mutta se ei tee mulle itselleni hyvää vaan saa mut äkäiseksi ja surulliseksikin.

      Poista
  3. Mä tulin niiiiin lämpimälle mielelle tästä Maaret Kallio sivujuonteesta! Olen ajatellut olevani kauhea kyynaama, kun en vaan tajua Kallion "lempeää viisautta". On pitänyt kirjoittaa blogiinkin tästä. Mutta siis ihanaa, että en ole yksin.

    Ilmeisesti kun tittelinä on psykoterapeutti, jengi pitää jotenkin yli-ihmisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että, kyynaamat united! Mua on sylettänyt toi Kallio pitkään, lempeä viisaus, jaada jaada jaa. Psykoterapeuttejakin on niin kovin moneen lähtöön. On sellaisia, jotka todella onnistuvat pelastamaan elämiä, ja sitten sellaisia, jotka tarjoavat ties mitä höpöhöpöterapiaa ja asiakkaan olo vaan pahenee. Aika moni ystäväpiiristä on käynyt läpi psykoterapian (ja itekin oon aikoinaan terapeutin pakeilla rampannut, se oli kyllä hyvä terapeutti se) että siellä on joukossa kaikenlaista viheltäjää. Ja jos rumasti sanoo, niin kiva ulkonäkö ja mediaseksikkäät jutut auttavat merkittävästi kansakunnan kaapin päälle kipuamisessa...

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!