torstaina, elokuuta 29, 2013

Lohtunaamat

Tiedätte ehkä sen tunteen, kun elämässä tapahtuu jotain uutta ja oma olo on orpo ja turvaton? Silloin sitä hakee turvaa ja rauhallisuutta yllätävistä ja tavallaan melko järjettömistä asioista. Tähänhän perustuvat päiväkotien "muistukkeet" eli valokuvataulut vanhemmista, ne auttavat etenkin pieniä lapsia pitämään mielessä sen, että vanhemmat ovat edelleen olemassa. Kun omat vanhempani matkustivat 80-luvun alussa, asuin ne viikot hoitotädillä ja äiti varusti minut aina valokuvilla, eräällä reissulla hän oli jopa kirjoittanut seitsemän kirjettä, yhden jokaiseksi päiväksi. Äiti on kertonut, että 70- ja 80-lukulaiseen lastenkasvatukseen liittyivät vahvasti ajatukset siitä, että vanhemmille pitää turvata omaa aikaa ja parisuhdetta on parasta hoitaa ilman lapsia. Niinpä matkustamisesta pitävät vanhempani alkoivat reissailla kun olin nelikuinen, olin silloin mummolassa pari yötä kun vanhemmat olivat Leningradissa. Kuulemma hirveää oli, mummo sanoi ettei enää koskaan ota huutavaa vauvaa yökylään ja äidillä oli kova ikävä. Hän ei ajalle tyypillisesti imettänyt minua eli fyysistä pakkoa läsnäoloon ei ollut, mutta henkinen oli. Minua on 70-lukulaisittain kotihoidettu jopa aika pitkään, yli yksivuotiaaksi ja senkin jälkeen olen ollut perhepäivähoidossa. Siitä huolimatta/sen takia/ties mistä johtuen, olen ollut hyvin turvallisuushakuinen, eroahdistukseen taipuvainen ja joskus vähän takertuva rakkaudessani. Eipä siis ihme, että olen aika huolellisen paskana lasten päiväkodin aloituksesta.

Mutta se mistä piti kirjoittaa, on ihmismielen tarve takertua irrationaalisiin tutunomaisiin asioihin kun elämässä tapahtuu jotain uutta. Juhannuspojan ryhmässä on hyvin sympaattisen, topakan ja hauskan oloinen lastenhoitaja. Olen pitänyt hänestä alusta asti, koska hän on ollut jotenkin tutun näköinen. Olen miettinyt, mahdanko tuntea hänet etäisesti jostain, mutta tänään tajusin, että hän yksinkertaisesti muistuttaa yhtä vanhaa tuttuani aktivistiajoilta. Tämä vanha tuttu on nykyään 35-vuotias lääkäri eikä enää muistuta sitä mielikuvaani, sen sijaan tämä hoitaja muistuttaa. Hämärästi selitetty, mutta tämä tutunomaisuus kasvonpiirteissä jotenkin auttoi minua liittämään hoitajaan samoja mielikuvia kuin tässä vanhassa tutussani. Ja jokainen tuttu piirre, oli se sitten kuviteltu tai oikea, auttaa sopeutumaan muutokseen. Vähän kuten huomatessani, että Juhannuspojan ryhmässä joku hauskanniminen taapero kestoilee (me emme kestoile tarhassa, tuhoutukoon maapallo mutta en mä nyt vaan jaksa) ja toisella on tutun brändin pipo... se luo mielikuvaa siitä, että ollaan täällä uppo-oudossa ympäristössä sentään edes hetkittäin omalla maaperällä.

Kun olin 18-vuotias, lähdin silloisen poikaystäväni kanssa kuukauden reilimatkalle Itä-Eurooppaan. En ollut sitä ennen matkustanut koskaan ilman vanhempia ja ero keväälliseen, perheen kanssa tehtyyn hotellimatkaan Italiassa oli todella rankka. 90-luvun puolivälissä rautaesiripun murtumisesta ei lopultakaan ollut kauaa ja entisissä Itäblokin maissa meininki oli vielä varsin neukkulaista, köyhää ja takapajuista. Ja hyvin eksoottista. Reissasimme Tallinnasta Varsovaan Balti Express -junalla (junayhteyttä ei ilmeisesti enää ole olemassa) ja kirkkaansininen, kiskoilla tärisevä, hytkyvä ja koliseva neukkujuna kultahampaisine vaunuemäntineen ja löyhkäävine vessoineen aiheutti minulle sellaisen koti-ikävän, että ulisin poikaystävälle ja pyysin, että lähdettäisi heti seuraavalla junalla kotiin. Olin varmaan hyvin rasittavaa seuraa ja poikaystävä juotti minulle Viru Valgeeta että rauhoittuisin. Hyttikavereinamme meillä oli kaksi jyväskyläläistyttöä, joista toinen muistutti kasvonpiirteiltään yhtä silloista kaveriani Vippeä. Huomasin tukeutuvani tähän mielikuvaan, tuttuuteen ja suomalaisuuteen, siihen että tuohan on tosi vippemäinen tyyppi, ja oloni parani heti. Bondasinki näiden tyttöjen kanssa paljon enemmän kuin olisin muuten tehnyt, ellei toinen heistä olisi muistuttanut kaveriani. Meillä oli mukava reissu ja satuimme vielä samaan hostelliinkin Varsovassa. Täten sinällään täysin omassa päässäni muodostunut yhteys auttoi minua sietämään epämukavuutta, erilaisuutta ja ennenkokematonta.

Samaa toivon päiväkodin kanssa. Toivon, että selätän vähitellen tunnekuohuni ja alan nähdä tilanteen selkeämmin. Mutta samalla toivon, etten vaivu passiivisuuteen vaan otan rohkeasti kantaa epäkohtiin, jaksan reklamoida päivähoidon johtajille, ajaa vanhempaintoimikuntaa, painostaa tahoja. Koska lasten päiväkodissa toteutuvat ne kaikki jutut, josta päivähoitoa kritisoidaan. Henkilökunta vaihtuu, sitä on liian vähän, pienten ryhmässä ei ole pätevää lastentarhanopettajaa, ryhmät ovat liian suuria. Olen ollut pari viimeistä päivää aika shokissa ja miettinyt kuumeisesti vaihtoehtoja kotiäitiyden jatkamisen suhteen, tarhanvaihdon suhteen, ulkomaille muuttamisen suhteen (kyllä, se on yksi vaitoehto muttei sinällään liity tarhaan... miehellä olisi mahdollisuus työskennellä vuosi ulkomailla ja tällä hetkellä se vaihtoehto tuntuu täydellisessä radikaaliudessaan loistavalta ratkaisulta kaikkeen mahdolliseen tulevaisuukipuiluuni - mutta sekin pitää miettiä tarkkaan läpi ilman kierroksilla höyryävää päätä) ja ties minkä suhteen. Saa nähdä. Voi olla, että meininki tasaantuu, alkuharjoittelu on vaan sitä syyskaaosta ja asiat alkavat tasaantua. Saa nähdä.



lauantaina, elokuuta 17, 2013

Puhtaus on puoli whateva

Eilen taloyhtiön saunavuorolla käyty keskustelu:

Mies: Milloinkas Lipsin tukka on viimeksi pesty?
Lupiini: En kyllä muista. Olisko kesäkuussa? Juhannuksena siellä mökillä?
Mies:  En mä ainakaan pessyt.
Lupiini: No pitäiskö nyt, mulla on hoitsikkakin mukana.

Lopputulos: Minä pesen Lipsin tukan ja laitan siihen hoitoaineen. Sen jälkeen menen saunaan ja jätän lapset sikailemaan ja öpeltämään pesutiloihin. Kun tulen saunasta, mies laittaa juuri hoitoainetta Lipsin tukkaan. En viitsi kommentoida, että pesin sen juuri, koska päättelen, ettei tukka mene varsinaisesti pilalle tuplapesuista. Mies poistuu vuorostaan saunaan (lapsetkin tykkäävät saunoa, mutteivät ihan kovimmissa löylyissä) ja minä keskityn hauduttamaan omaa hamppukorpputukkaani aikuisten hoitoaineen jämillä.

Aloimme taas käyttää saunavuoroamme, kuukauden-parin kesätauon jälkeen. Saunavuoro on kiva perinne, torstai-ilta on siihen ihan paras ajankohta. Jonkinlainen illuusio siitä, että laittautuu viikonloppua ajatellen parhaimmilleen ja viettää samalla saunassa vähän perjantain aattoa, tuntuu hauskalta. Lapset saavat saunassa pillimehut ja mahdollisuuden levittää kaikki kylpylelunsa pitkin pesutiloja. Minä hoidan kasvonaamiot, kuorinnat ja karvanpoistot aina saunavuorolla. Hiusväritkin hoitaisin, jos jaksaisin vielä hennailla. Teolliset hiusvärit eivät tykkää saunan lämmöstä. Saunaan, joka sijaitsee talomme ensimmäisessä kerroksessa, lyhyen ja helpon matkan päästä kodistamme, pitää aina kylpylelujen, pillimehujen, vaihtovaatteiden, vaipan, Soda Streamerin pullon ja huppupyyhkeiden lisäksi raahata epälukuinen määrä kosmetiikkaa. Shampoot, naamanpesuaine, hoitoaineet, kuorintavoide, kasvonaamio, vartalonpesuaine, karvahöylä, ehkä myös naamarasva ja vartalorasva, jos lapsia pitää odotella ja iho alkaa kerjätä kosteutta. Reipas ja aikaansaava äiti muistaisi ottaa lapsille myös omat kosteusvoiteet mukaan. Ja vaikka yritänkin minimoida mukaan otettavan, kamaa on aina vähintään jääkiekkokassillinen. Joskus puuskahdinkin miehelle, että "tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen, sitä tämä elämä on".

Minä en kuitenkaan muista kaiken muun raahittavan ohella vielä jotain lasten voiteitakin ja näin kesäaikaan en edes kauheasti aiheesta huonoile. Olen omaa laiskuuttani, pihiyttäni ja myös ekologisuuttani minimoinut kaiken lastenkosmetiikan. En ihan tarkkaan ottaen hahmota, miksi lapset tarvitsisivat omaa kosteusvoidetta, ellei niillä ole kuiva iho? Tarkkaan ottaen en edes näe juurikaan tarvetta shampoolle, ellei tukassa ole jotain ulkoista likaa. Pienillä lapsilla kun ei ole vielä kovin havaittavaa hormonitoimintaa, ja ilman sitä kainalot eivät lemua eivätkä hiusjuuret kummemmin rasvoitu. Lipsin iho on talvisaikaan kuivahko ja rasvailen sitä apteekin voiteilla. Senkin suhteen teen lähinnä täsmäiskuja, hoidan niitä kuivia kohtia. Yleisesti ottaen pidän lasten ihonhoidon ohjenuorana jonkun antropologin kokemusta: hän muutti vaimonsa kanssa trooppiselle saarelle ilman mukavuuksia, kuten shampoota ja televisiota. Pariskunta peseytyi harvoin eikä taatusti meikannut koskaan. Kuulemma iho ja hiukset eivät koskaan voineet niin hyvin. Haluaisin itsekin kokeilla tuota joskus, mutta en koskaan vietä niin pitkää aikaa sivilisaation ulkopuolella, että voisin jättää esimerkiksi tukkani pesemättä viikkokausiksi.

Kun Lipsi syntyi ja aloin käyttää sillä kestovaippoja, olin aikani vaippailusta ja kaikesta oheissäädöstä innostunut. Hommasin lanoliinia hahtuvahousuja varten, riisipaperia kauhealla vaivalla, sappisaippuaa kakkatahroihin ja etikkaa huuhteluveteen. Ostelin vaippoja netistä, yhdistelin erilaisia imuja, tykkäsin vaippojen kokoamisesta. Jossain vaiheessa, viimeistään silloin kun Lipsi meni tarhaan, vaippasäätö lakkasi viehättämästä ja muuttui pakkopullaksi. Nykyään kestoilemme jonkin verran Juhannuspojan kanssa (hävettävän vähän) mutta kaikki vaippajutut ovat lakanneet kiinnostamasta. Pesen vaipat tavallisessa lakanapyykissä ilman huuhteluainetta, mutta en jaksa mitään etikkasäätöjä. Kahden lapsen jäljiltä vaippojen schmälleenmyyntiarvo on kuitenkin olematon. Tämä vaippoihin suhtautuminen on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten lapsiarki ja viimeistään se toinen lapsi muuttaa suhdetta materiahifistelyyn. Sitä alkaa arvostaa helppoutta, sujuvuutta ja nopeutta ja pyrkii aina minimoimaan krääsän määrän. Eikä jaksa lasten puhtaanapitovälineiden brändäystä oman egonsa jatkeena.

Lipsin ollessa vauva, sillä oli jotain ihan normaaleja univaikeuksia. Soitin väsyneenä MLL:n auttavaan puhelimeen jossa täti kyseli minulta, onko minulla tarpeeksi ystäviä ja olenko masentunut, ja muuta sellaista asiaan liittymätöntä ärsyttävää. Sitten täti sanoi, että "tehän tietysti kylvetätte vauvan joka ilta" ja mutisin siihen jotain ympäripyöreää. Koska emme todellakaan kylvettäneet! 20-luvun ihku-kaksiossamme kylpyhuone oli minimaalinen ja vessasta erillinen, kylpyamme piti asemoida hankalasti keittiön pöydälle ja levittää sanomalehtiä parkettia suojaamaan. Toki otimme sen klassisen ensikylpy-videon ja kylvetimme lasta aina sillointällöin, mutta mitään perinnettä tai rutiinia siitä ei syntynyt. Pesimme vaavin pyllyn keittiön lavuaarissa ja otimme sen silloin tällöin suihkuun mukaan, mutta emme pesemällä pesseet puhdasta pikkuvauvaa. Kumpikin lapsistamme on ollut vauvana ns easyclean-sorttia, eivät ole pulautelleet, eivät kakanneet erityisen usein, kummallakaan ei ollut karstaa päässä eikä oikeastaan tukkaakaan, ja kummallakaan ei ole ollut kovin vauvanpoimuisaa habitusta johon lika jäisi helpommin majailemaan. Kakkapyllyn pesu on riittänyt ja vähän jynssätty iho on kiittänyt, mitään vaippaihottumia ei kummallakaan ole ollut. En oikein tajua sitä vauvanpesupakkomiellettä. Miksi puhdasta pitää pestä? Miksi ihon luontaista kosteustasapainoa pitää horjuttaa ensin jynssäämällä siitä rasva pois ja sitten lisäämällä sitä keinotekoisesti? Intuitiolla olen ajatellut, että mitä vähemmän lasten ihoon puututaan, sen terveempänä se pysyy.

Täytyy kyllä myöntää, että tässä minimoimis-mentaliteetissa lasten kynsien leikkuuseen saattaa havahtua joskus pikkasen myöhään. Jatkossa pitää varmaan ruveta säntillisemmäksi, kun noiden päiväkotitaivalkin on alkamassa. Se onkin sitten ihan oma juttunsa. Ääk. Nimitarrat on liimattu, silitetty ja ähelletty paikalleen, vaatevarasto tsekattu ja päiväkotiaiheisia kirjoja luettu. Onneksi lasku on superpehmeä, ekat kaksi viikkoa harjoitellaan ja senkin jälkeen päivät lienevät aika lyhyitä.

perjantaina, elokuuta 02, 2013

Eroon katastrofikommunikaatiosta


Joudun olosuhteiden pakosta olemaan pari kuukautta vuodessa tekemisissä erittäin vaikean ihmisen kanssa. Tämä ihminen vihaa jostain hämärästä syystä vanhempiani ja antipatia ulottuu myös omaan perheeseeni ja lapsiini. Viha ei onneksi sentään purkaudu minään aktiivisina tekoina vaan totaalisena kylmyytenä, sivuuttamisena ja epäkohteliaisuutena. Oletan jotain pahanpuhumistakin tapahtuneen, mutta tämä ihminen on siinä määrin selkeästi vaikea, etten enää murehdi sitä, mitä hän meistä puhuu, koska luotan ihmisten arviointikykyyn. Nyt varmaan arvaattekin, että kyse on mökkinaapurista. En viitsi asiaa sen tarkemmin tässä revitellä, mutta pohjustan juttua siten, että alun perin on kai kyse jostain hämärästä raja-aitariidasta, näköesteaidasta ja oman äitini tietystä topakkuudesta, joka toisen vielä topakamman kohdatessa, ilman diplomaatteja, saattaa aiheuttaa aika roihuavaa jälkeä.

Itsehän olen tietystä kiriherkkyydestäni huolimatta aika sovitteleva ja diplomaattinen etenkin ihmisten kanssa, joista en pidä, mutta joiden kanssa koen parhaaksi säilyttää etäisen ystävälliset välit. En halua vihollisia. Tämä mökkinaapuri ei ole diplomaatti. Tähän kesään asti, lukuisien selvittelyjen, yhden yhteisen saunareissun jälkeen tilanne on siinä pisteessä, että naapuri ei vastaa tervehdykseen vaan katsoo jääkylmästi sivuun. Tähän kesään asti jaksoin yrittää. Tervehdin, hymyilin, nyökkäsin, toivotin hyvää äitienpäivää. Ajattelin, että riita, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa, ei saisi koskea välejämme, etenkin kun tällä naapurillakin on pieniä lapsia. Nyt kuitenkin luovutin todettuani että uusin hämärä vattupensaita koskenut kärhämä, jossa naapuri uskotteli lapsilleen suunnilleen, että "naapuri kielsi meitä poimimasta omia vattujamme" (mikä on luonnollisesti potaskaa) ei enää ansaitse selvittelyä. En halua pistää omaa tunnepotentiaaliani enkä diplomatiaani ihmiseen, joka selkeästi elää vihalle. Karmeaa tietysti on, että tuollainen vihan täyttämä ihminen dehumanisoi vihansa kohteet ja näin ollen myös lapsemme ovat persona non gratoja hänelle. Selitäpä innokkaalle nelivuotiaalle, miksi hataran pensasaidan toisella puolella lapsilleen monotonisella robottiäänellä käskyjä lateleva ihminen ei kertakaikkiaan halua että he ottavat kontaktia naapurin lapsiin. Ikävää opettaa noin pienille, että kaikki ihmiset eivät ole mukavia, lämpimiä eivätkä hyväntahtoisia.

Mutta asialle ei kertakaikkiaan voi mitään. Tämä on ollut olennainen oppi. En voi tehdä mitään muuttaakseni tilannetta, en voi poistaa vihaa toisen ihmisen mielestä. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja nyt en enää jaksa. Kommunikaatio, joka käsitetään tarkoitushakuisesti väärin, tulkitaan toista kuin piru raamattua että saataisiin tukea omalle vihalle... ei sellaista vaan jaksa, se myrkyttää. Niinpä olen omaksunut saman kylmän olkapään taktiikan, olen kuin en näkisi enkä kuulisi. Näin on pakko tehdä siksikin, etten halua tämän ihmisen pilaavan sitä kaikkea ihanaa, mitä mökki omalle perheelle edustaa. Minussa elävällä oikeustaistelijalla on ollut kova sopeutuminen siihen, että joku tuntee vahvaa antipatiaa minuun täysin ilman omaa syytäni, muistan tämän saman teeman roihahtaneen jo ala-asteella kun jouduin kiusaamisen kohteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka jaksavat kieriskellä kiusaamismuistoissa (en halua antaa valtaa niin vanhoille asioille), mutta luultavasti osittain siksi ja osittain ihan oman temperamenttini takia olen hyvin herkkä reagoimaan epäoikeudenmukaisuuteen. Onneksi ikä tasii tätä piirrettä, rauhoittaa ja tekee suoraan sanottuna paljon välinpitämättömämmäksi.

Tämän oman terveen välinpitämättömyyden olen havainnut muissakin suhteissa, jossa tunnutaan kerta toisensa jälkeen törmäävän kommunikaation hankaluuteen ja siihen, että puhutaan jatkuvasti toistensa ohi. Olin aiemmin, etenkin ennen lapsia, rasittava selvittelijä ja setvijä, halusin ihan kauheasti että minut ymmärretään oikein ja että toiselle ei vaan jää edes vähäisissä määrin väärää mielikuvaa siitä, mitä tarkoitin. Oli kuitenkin toistuvia tilanteita, joissa vilpittömistä (ja epäilemättä rasittavista) selvityspyrkimyksistäni huolimatta minulle jäi outo ja kaihertava, väärin ymmärretty olo. Ja jossain vaiheessa suostuin avaamaan silmäni sen suhteen, että ehkäpä minut ymmärretäänkin väärin vähintäänkin puoliksi tahallaan, minua luetaan kuin piru raamattua ja etsitään sitä kautta vahvistuksta omalle mielikuvalle. Että tuolla toisella, kommunikaation vastapuolella jylläävät nyt sellaiset kierrokset päässä, että minä en oikeastaan toi kuin pahentaa tilannetta joko pyrkimällä selittämään selittämästä päästyäni, tai suuttumaan.

Ja suostuttuani tajuamaan tämän, koin myös terveellisen, voimaannuttavan (eh, ällötermi) reaktion tajutessani että minä saan suuttua ihmiselle, joka loukkaa minua ymmärtämällä minut väärin, eikä minun tarvitse loputtomiin uskoa siihen, että väärinymmärtäminen on täysin tahatonta ja kaikki selviää jos vain kunnolla selitän kantani. Ei minun tarvitse! Ei kaikkien kanssa tarvitse löytyä yhteistä säveltä. Jos kommunikaatiosta jää aina omituinen, tympeä sivumaku, vahva aistiminen piiloaggressiivisuudesta ja kierosta piruilusta, niin sitten on hyvä vaan astahtaa parikin askelta taaksepäin. En tarvitse hyväksyntää kaikilta. En tarvitse kollektiivista rakastettuna olemista, minua rakastetaan tarpeeksi jo. En halua nöyryyttää itseäni kerjäämällä, kerjääminen herättää pedon useimmissa. Eikä minun tarvitse pitää kaikista varauksetta, voin pitää heidän piirteistään ja kavahtaa toisia.

Tottakai asiat pitää selvittää kun kumpikin osapuoli haluaa aidosti selvittää, on hyväntahtoinen ja halukas tulemaan vastaan mutta pitämään samalla jämäkästi kiinni omista oikeuksistaan. Nämä kuviot ovat varmasti vaikeita etenkin monille naisille, minullekin, vaikkei minua tunnetakaan varsinaisesti ihmisenä, joka antaa aina periksi ja mukautuu kaikkeen. Silti minun on joskus hankalaa olla jämäkkä sellaisella johdonmukaisen ystävällisellä tavalla. Huomaan nöyristeleväni etenkin tilanteessa, jossa toinen vaikuttaa kylmältä ja kyllästyneeltä. Enkä haluaisi sellaiseen valtapeliin mukaan ollenkaan ja sitten suutun itselleni, kun huomaan, että olen kerjännyt hyväksyntää. Periaatteessa uskon Dalai Laman ajatukseen "Be kind whenever possible. It is always possible." Joskus se kiltteys on myös kiltteyttä itselleen, kieltäytymistä pahoittamasta mieltään toisen käytöksestä.