lauantaina, maaliskuuta 02, 2013

Äidit ja yhteinäiskulttuurin kaipuu

Meillä, minulla ja lapsilla, on yleensä perjantaisin sisarusmuskari. Sisarusmuskari on osa sitä semi-strukturoitua kotiäitiarkea jota toteutan, sitä, johon kuuluu esikoisen päiväkerho, esikoisen kanssa kahdestaan käyty naperomuskari sekä perhekerho. Näiden aktiviteettien lisäksi meille jää luonnollisesti runsaasti aikaa hengata puistoissa ja kaupungilla, museoissa ja kahviloissa. Enkä ole näiden ohjelmallistenkaan menojen suhteen turhan tarkka: tällä viikolla jäivät väliin molemmat muskarit, eri syistä. Tämän päivän muskarin ohitti prioriteettilistalla läheisehkön leikkipuiston nyyttäriaamiainen. Lähdimme ex tempore sinne, eväinä tertullinen banaaneja. Kuopus on sisarusmuskarissa niin rasittava apina, kiipeää ikkunalaudalle ja tiputtelee djembe-rumpuja, että juuri tänä aamuna vapaamuotoinen leikkitouhu sekä herkkupöytä houkuttelivat enemmän. Olin asennoitunut, että leikkipuistossa on ainakin yksi ystävä-äiti, mutta hän ei ollutkaan paikalla. Onneksi paikalla oli tuttuja ja onneksi, ihme kyllä, olen nykyään niin suvereeni sosiaalisesti, että juttelin joidenkin ihan uppo-outojen äitien kanssa niitänäitä vaatteista ja kirppiksistä ja kivaa oli. Harmittaa, etten hieronut tuttavuutta erään ensikertalaisäidin kanssa, hän istui vähän orpona samassa pöydässä kuin minä ja imetti suunnilleen Juhannuspojan ikäistä lasta ja meinasin spontaanisti sanoa että "ai säkin imetät vielä" ja sitten en kuitenkaan kehdannut, muiden imetyksen kommentointi menee vaan jonkinlaisen intiimiysrajan ylitse niin kirkkaasti. Ja sitten tämä äiti lähti ilman että vaihdoimme oikeastaan sanaakaan ja tajusin hyvin kuinka ulkopuoliselta hänen olonsa tuntui, osin siksi, että omakin oloni oli vähän sellainen, koska paikalla ei sattunut olemaan kovinkaan montaa tuttua.

Se mikä veti heti ovesta sisään astuessa suuta väistämättä hymyyn oli äitien ja lasten tyylien yhtenäisyys. Bongasin heti ainakin neljä tai viisi mustavalkoraitaista paitaa ja shinglattuniskaista polkkatukkaa, siis äideillä. Lapsilla oli Polarn o. Pyretiä ja kirjavaa retroa, oltiinhan luovan luokan kaupuginosan leikkipuistossa. Jossain vaiheessa joku huikkasi ovelta "nyt täällä itkee vauva bugaboissa" ja meinasin murjaista siihen, että "ai missä niistä kuudesta rivissä olevasta?". Toinen suosittu vaunumerkki on tietysti meidänkin käytössä oleva Phil&Teds, tehtaillaanhan lapset nykyään yleensä aika pienellä ikäerolla, kaipa siksi, että niitä aletaan alun alkaenkin tehdä munasoluelämän ehtoopuolella. Ja kolme on uusi kaksi, ja niin edelleen. Juttelin yhden vanhan kaverin kanssa puistossa, hän sanoi rehelliseen tapaansa, ettei suosittele kellekään kolmea lasta lyhyellä ikäerolla ja nauroi päälle. Puhuimme sitten laajemminkin tästä ilmiöstä ja have it all -syndroomasta ja siitä, miten naiset ihan selkeästi kilpailevat lapsiluvulla. Se on hassua, kun kyseessä on niin iso asia, kokonainen elämä. Ettei siihen oikeastaan pitäisi olla kenelläkään mitään sanottavaa tai paremmaksi pistettävää, kun kaikkien tilanne on niin omansa. Mutta siis: se, mikä minua tänään askarrutti, hymyilytti ja itsetutkiskelutti, on tämä äitien kaipuu ja tarve samanlaisuuteen, jonkinlaiseen äitiyden yhtenäiskulttuuriin. Minä, joka edustan vertaisteni lailla jonkinlaista punavihreää, ekotietoisen kulutuskriittistä äitiryhmää, tunnen kaikki tuntemisen arvoiset lastenvaatemerkit, osaan määritellä millaiset perheet mitäkin käyttävät, saatan ostaa kirpputorilla sen kalliimman mustan pipon kahdesta suht samanlaisesta jos siinä kalliimmassa on se tietty P-kirjain keskellä otsaa. En tiedä, mitä merkkiä oma nelivuotias talvitakkini on, mutta osaan vaikka aamuyöllä herätettynä luetella kaikki lasteni talvivarusteiden brändit suoralta kädeltä. Olen muuttunut juuri sellaiseksi lastenvaatteista sisältöä ammentavaksi mammaksi, joita lapsettomana äänekkäästi halveksin. Ja kieltämättä nauran itselleni edelleen ja samaan aikaan kun pohdiskelen kuumeisesti sitä, voiko lapsille hommata jo kesäkengät vai kasvaako niiden jalat megana sitä ennen, pyörittelen jossain takaraivossani silmiäni - itselleni. Kyllähän minä olin esteetikko ja jossain määrin ulkonäköön panostava ennen lapsiakin, halusin (ja haluan) tosin vahvasti tehdä sen panostuksen omilla ehdoillani ja omalla tyylilläni. Se mikä tuntuu hassuimmalta, on alttius vaikutteille. En alunperin ole pitänyt raitakuosia mitenkään ihmeellisenä, päin vastoin, raidat ovat olleet aika tylsiä ja yli-skandinaavisia. Raikkaan ja sukupuolineutraalihkon Polarn o. Pyretin marssittua esiin tietoisuuteeni olen kuitenkin alkanut pitää niistä ja nyt harkitsen ihan vakavissani investointia raitakaulahuiviin, siis itselleni. Sama koskee monia muitakin lasten brändejä: alunperin täysin näkymättömistä ja ehkä osin vastenmielisistäkin ilmiöistä on tullut hiukan haluttavia. Ja samaan aikaan naurattaa. Esikoisen kerhoreppu on Mini-Kånken, kuten melkein kaikilla muillakin kerholaisilla. Toinen vaihtoehto olisi kai veikeän eläinkuvioinen Skiphop. Tai sitten joku uudempi brändi, itsehän en ole missään lapsityylikkyyden etujoukoissa.

Taannoin muskarissa kysyin mukavalta äidiltä, missä hän asuu. Tiesin vastauksen jo ennen sen kuulemista, olin päätellyt hänen ja hänen kahden lapsensa vaatteista, vaunuvalinnoista ja jopa lasten nimistä asuinpaikan. Tunsin itseni hetken Henry Higgingsiksi, joka pystyy määrittelemään kanssaihmisten tarkan kaupunginosan Lontoossa näiden käyttämän slangin perusteella. Paitsi että minä, toisin kuin Higgings, tunnen parhaiten oman viiteryhmäni ja sen kuviot. Jos minut lähetettäisi Tampereelle tai vaikka edes Vantaalle, olisin varmaan jo ihan ulalla. Jo pelkkä visiitti Punavuoreen, jossa visiteeraan sattuneesta syystä aika usein, paljastaa, että pelkästään kantakaupungin sisällä on omia äitiyden ja äitityylikkyyden ilmituomisen muotoja. Ja niiden hienoimmat vivahteet jäävät minulta ehkä havaitsematta.

Miksi äitiys on nykyään niin täynnä brändäystä, oman tyylin jatkamista lapsiin, eräänlaista lifestyle-harrastamista? Ja mistä johtuu, että brändien ja tyylien moninaisuudesta ammennettava erottautuminen ja oman itsen ilmentäminen typistyy tavallaan hyvin kapeaksi? On tietyt merkit, joilla voi näyttää kuuluvansa tiettyyn porukkaan. Sama ilmiö ahdisti minua 90-luvun pikkukaupungissa ihan yli äyräiden, miksi sitten himoitsen näitä tunnuksia ainakin osittain itsekin? En kai voikaan väittää olevani niin vahva, erityinen tai fiksu, että olisin immuuni muiden valinnoille. Anu Silferberg (josta aion vielä blogata, ha!) on ihan oikeassa siinä, että ekovanhemmatkin ilmentävät ekouttaan pitkälti juuri kulutusvalintojensa kautta. Olen ihan oikeasti tavannut naisen, jolla on 40 erilaista kantoliinaa. Ja olen itsekin shoppaillut intona eri kuosisia kestovaippoja. Uskon, että moni kaltaiseni oikeuttaa shoppailunsa sekä sillä, että se on a) lapsen parhaaksi (iik! tavallisissa tuttipulloissa on bisfenolia mutta painavissa lasituttipulloissa, etenkään sen tietyn merkin, ei ole) ja b) ekologista (tavalliset pyllysavetit maksavat Prismassa jotain euron, Jackson Reesen ekopyllysavetit Bebesissä femman). Tuo jälkimmäinen esimerkki on omasta elämästäni, ensinmainitusta en koskaan innostunut, samasta syystä kuin että juon aina punaviinini muovipullosta (on se hei luomua) ja nautin tarvittavat bisfenolit sen kylkiäisenä. En viitsi turhaan kantaa painavia juttuja mukanani, jos kevyemmälläkin kuormalla selviää.

No joo, tästä aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, enkä saa tätäkään postausta pyöristettyä kauniisti vaan lopetan sen tähän ja menen nukkumaan. Morjens!

37 kommenttia:

  1. Hyvää ja niin asiaan osuvaa pohdintaa! Olen huomannut saman ilmiön, ehkä enemmänkin kuntarajojen toisella puolella missä on elintasoltaan vauraampaa väkeä, mutta myös jonkun verran meidän kulmilla.

    Täällä on aika ihanan heterogeenistä sakkia: on vanhaa äitiä (40+), nuorta äitiä (yksi, minä) ja niitä keski-ikäisiä äitejä enemmistö.

    Lapsiluku on tiukka kaksi pienehköllä ikäerolla, yritän poiketa normista ja tyytyä tuohon yhteen 2-vuotiaaseen normista poiketen, vähän joukkopainetta on ollut anyhow. Kuitenkin kaikki tulee juttuun keskenään ja aatteellisuus ei yleensä vilahtele puistokeskusteluissa.

    Jonkun verran vaatebrändäystä, mutta valtavirta ehkä täällä päin kulkee kirppisrytkyissä (aatteiita) ja halpismerkeissä (järkisyistä). Hipstereitä ja ekoja ei täällä kulmilla näy! Oh, lucky me. Eikä kenelläkään ole bugaboita ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi ja kiinnostava blogi sulla! Heterogeenisyys on kyllä hyvä, joskus itseä ärsyttää se kupla jonka sisällä elää, osittain. Tai se on tietty ihan mihin vertaa, onhan omakin äitikaveripiiri tavallaan heterogeenistä, mutta kaikki ovat aikalailla saman ikäisiä. Selasin tuossa jotain vanhaa perhelehteä jossa oli vaunumainos. En olekaan tiennyt, että Bugikset ovat NIIN kalliita! Kuvittelin että noi meidän tuplavaunut oli sikahintaiset mutta yksittäis-bugiksetkin maksaa jotain yli tonnin. Ristus!

      Poista
  2. Pitääkin lukea tuo Silfverbergin kirja.

    Minuun ei ole vieläkään pahemmin tarttunut lastenvaateinnostus. Jotain kivoja printtipaitoja olen ostellut, mutta niiden ejsikkelejn-luvattoman huonolaatuisten småfolkien-dunsien seassa saattaa olla seassa ihan halpiksia Lindexistä yms. Ja mikä kauheinta, ihan Prismankin Cirafeja olen joskus alesta ostanut. Puhumattakaan kirpparilöydöistä ja ihan saatujakin kierrätysvaatteita meillä on tosi paljon.

    Täällä keskiluokan parissa kyllä harrastetaan noita merkkikamoja ihan yllin kyllin. Minulle tärkeintä on se, että lapsella on ulkona lämpimät ja kuivana pitävät vaatteet. Eli niissäkin löytyy merkkikamaa ja sitten myös halpista.

    En kiinnitä yleensäkään huomiota ihmisten vaatteisiin yleensäkään. Sen huomaan, jos jonkun lapsella ei ole käsineitä pakkasella tai kunnollista hattua tai lapsi istuu ilman haalaria esim. ohuessa villakangastakissa ja farkuissa kylmässä viimassa rattaissa, tyylikkäänä, mutta palellen. Tai no välillä ihmettelen aikuisiakin, jotka esim. tulevat keikistelemään leikkipuistoihin korkkareissa, ohuissa sukkahousuissa ja hameissa syysmyrskyyn.

    Niin paljon siitä ruotsalaisesta P-vaatemerkistä on minullekin jankutettu, että ostin nyt sitten välikauteen windfleecen, joka kyllä tuntui niin tönköltä, että tuskinpa siitä tulee naperon lempivaate. Menee varmaan aika vähäisellä käytöllä myyntiin huuto.nettiin. ;)

    Yhteenvetona totean, että en oikein vielä lapsellisenakaan käsitä sitä tunteiden määrää, mikä lastenvaatteisiin liittyy. Jatkan siis valitsemallani tiellä, vaikka näiden vaatevalintojen perusteella meidät luokitellaankin varmaan jonnekin pahamaineiseen lähiöghettoon. ;) (ja itse siis pukeudun viimeisen päälle ja rakastan kalliita merkkivaatteita, mutta lapsihan ei vaatteistaan vielä mitään välitä, joten näillä mennään.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cirafit on tosi kivoja! Niillä on jo pari vuotta ollut tosi hyvä kuosisuunnittelija. Laatu vaihtelee, mutta monta värikästä Cirafia on meillä ollut. Ja niitä astioita, halpoja ja tähän mennessä kestäviä.

      Mä oon jotenkin ihan pihalla siitä windfleecestä. Olisi Kampissa ollut ale-windfleecejä mutta en ees katsonut niitä kun niiden zen ei ole auennut ollenkaan. Hylkiikö ne esim vettä?

      Lastenvaatekiima on kyllä humoreskia. Eilen just lueskelin vanhaa Meidän Perhe -lehteä leikkipuistossa, siinä oli niitä "ostan joka päivä lastenvaatteita" -äitejä. Toisella oli, mitä, 18 muuttolaatikollista täynnä lastenvaatteita ja kuulemma Meandi oli hänelle lähestulkoon uskonto. Tiedostan toki, että noita juttuja kirjoitetaan siksi, että ne, jotka innostuvat lastenvaatteista, voivat tuntea ylemmyyttä täysin ostopsykoosiin langenneita kanssaäitejä kohtaan. Mutta hihittelin kyllä itsekin :)

      Poista
  3. Ai että, mainio teksti! Minähän olen vasta alkutaipaleella ihmettelemässä näitä äitikulutuskulttuurin ilmentymiä, mutta olen jo jotain tuolla punavuorelaisäitien joukossa oppinut ja havainnut. Jos lapsella olisi päällään lahjaksi saatu Muumi-vaatetus (joka päällään se nyt lattialla möngertää), niin erottuisihan se joukosta.

    Epäilen, että minä voisin olla muiden silmiin "se kantoliinaäiti", kun aina kuskaan lapsukaista liinassa. Ja sitten selittelen kaikille, että tämä on minulle käytännöllinen ratkaisu eikä siis ideologinen :) Kantoliinassa on kyllä sekin hyvä puoli, että siitä muut saavat helpon syyn aloittaa jutustelun.

    Kantoliinakirppisellä muuten hämmästelin, miten silmiini kaksi samanlaista liinaa maksoi aivan eri lukemia. Toinen oli kuulemma joku keräilyharvinaisuuskuosi. Jotenkin yllätyin, että siihenkin touhuun liittyy tuollainen puoli, vaikka tietysti se on ihan ymmärrettävää.

    Mutta joo, minulla on vielä matkaa tuohon vaatemerkkien tuntemiseen ja muuhun hienosäätöön, mutta eiköhän se tässä kehity!

    Enkä tiennyt tuotakaan, että lasten määrällä kilpaillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari Koo, moi! Muistan esikoisen vauva-aikana olleeni aika tiedoton näistä lastenvaatejutskista, tiesin lähinnä että Tutta on kalliimpaa kuin halpismerkit. Törmäsin muuten just ihan teidän kulmilla eilen mun vanhempien naapuriperheeseen, joille syntyi juuri toinen lapsi. Ne molemmat lapset olivat kantovälineissä, vauva oli niin pikkuinen ja takin alla, etten ensin tajunnut siellä mitään vauvaa olevankaan. Kantoliinailu on kyllä siistiä, harrastin sitä kakkosen kanssa aika paljon, vaikka en koskaan päässyt ihan eniten sisälle niihin sidontoihin. Vähän myöhemmin hommasin sellaisen for dummies -kantoliinan mallia Close Baby Carrier, jonka koin helpommaksi ison ja venkoilevamman vauvan kanssa. Mutta kantohommat jäi siihen vauva-aikaan meillä. Monihan kantaa nykyään kolmivuotiaitakin, rispektiä niille, ite en kyl jaksais.

      Joo, näissä kantoliinoissa on näemmä ihan oma koodistonsa ja mallistonsa, josta olen aika pihalla. Yritin myydä sitä mainitsemaani Close Baby Carrieria Facebookin Kantoliinakirppiksellä, ja kukaan ei noteerannut ilmoitustani millään tavalla. Sen sijaan pitkät, sateenkaarenväriset liinat keräsivät runsaasti ihkutuksia ja kommentteja ja haikailuita siitä, että voi kun meillekin, mutta kun on jo niin monta... tajusin että oma hyvin pragmaattinen kantoliinailuni oli ihan eri maailmasta kuin näiden kantoliinaelämäntapaäitien meininki. Annoin liinan sit serkulle, joka sai vauvan.

      Lasten määrällä tunnutaan kilpailevan jollain tasolla kyllä, näitä kakkos- ja kolmosepidemioitahan puhkeaa usein ystäpiireittäin. Jännä oli, että nainen jonka kanssa tästä puhuin, tunnusti käyneensä kilpailua siskonsa kanssa. Kummallakin on kolme keskenään samanikäistä lasta. Tietysti kilpailu voi toimia positiivisena kannustimena, jos esim näkee että kah, noikin pärjää niin miksei sitten me. Itse odotan vaan kieli pitkällä milloin tää intensiivinen huoltomeininki vähän hellittää. Itse voisin kuvitella iltatähti-kolmosta jos olisin viisi vuotta nuorempi. Mutta koska tässä tosiaan varmaan parin vuoden sisään vierähtää viimeinen muna rännistä, en ala suotta haaveilla asiasta joka ei noin miljoonasta olemassaolevasta syystä koskaan toteudu :)

      Poista
    2. Minustakin se Close oli ihan MAHTAVA, näppärä kuin mikä. Ostin omani naapurilta.

      En tajua, miten kellään on fyrkkaa ostaa koko ajan lastenvaatteita, onko niillä Star Warsin alkutekstien mittainen visalasku vai häh? Pakko olla, koska jos mulla ei oo varaa ostaa joka päivä lastenvaatteita, ei tietenkään kellään muullakaan voi olla.

      Poista
  4. Ihana kirjoitus! Tää on niin tätä, mitä itsekin vatkaamista päivittäin! Ja todellakin, toisella paikkakunnalla on ihan pihalla näiden Pomp se Luxe-kuteiden ja me&i-koodejen kanssa!
    Siellä kaupungissa, luovan luokan asuinalueilla, oli niin helppoa tietää oma ja kanssapelaajien viestimä yhtenäiskulttuuri!
    Ja todellakin, kolme on uus kaksi! Mähän sen tiedän;)!
    Ps. Mitä sä olet opiskellut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja hei. Kännykkä kirjottaa mitä sattuu. Mutta Koita tulkita, mitä tarkoitin!

      Poista
    2. Taikinanaama, mä jotenkin samaistun suhun niin monessa jutussa, me tunnutaan pyörittelevän näitä ihan samoja kuvioita. Pomp de Luxe, hihii. Se on selkeesti sellainen kartanonkoskelaismammojen juttu, niiden, jotka tykkää maalaisromanttisesta tyylistä ja sukupuolittamisesta ehkä enemmän ku stadilaiset. Tämänkin mä osasin määritellä :)

      Mä oon opiskellut kulttuurialaa, tarkemmin sanoen graafista suunnittelua ja viestintää. Oon kadehtinut sun sosiologianopintoja ja aatellutkin itse asiassa kysyä, että aloititko siis opinnot viime syksynä ja miten pystyit lukemaan pääsykokeisiin pikkulapsiarjessa? Mullahan on aina ollut vahva kutka sosiologiaan ja suuri sosiologitarjonta ystäväpiirissä, joten ala kyl kiinnostaa! Mies ei toki yhtään lämpene sille että alkaisin opiskella, eikä myöskään kolmannelle lapselle (en kyl taida itsekään, vaikka vauvat onkin ihania) vaan haluaa tuupata mut työelämään maksamaan asuntolainaa :D.

      Poista
    3. Aah, kännykkäkuningatar täällä taas typoomassa.. Mutta siis, mä pääsin sisään toissavuonna (eli luin työn, raskauspahoinvoinnin ja yhden lapsen ohessa), mutta siirsin aloitusta vuodella äitiyslomalle takia. Ja en kadu hetkeäkään valintaani! Nyt muuten tuntuu, että sivuainevalintani, taloussosiologia on vielä ihanampaa! Siellä lätrötään just tätä kulutushulluutta ja sijaiskuluttamista jne.
      Ja sun pomp De Luxe osui varmaan aika lähelle:)!
      Tulispa munki anu-kirja kohta jo! Voitas yhteisbloggaa siitä!
      Mut suosittelen sosiologiaa, ainakin sun ja mun aihevalinnat osuu monesti yksiin! Ja tämäkin juttu oli niin just samaa mitä itsekin ajattelen! Vaikka täällä ei paljoa sitä mun jengiä näy, tai siis ne on ihan erejä vaik muka samoja!

      Poista
    4. Taikinanaama, siistii! Sijaiskuluttaminen on mielenkiintoinen termi, ihan uus termi mulle.

      Anu-kirja on kyl hyvä, luin sen melkeen yhtä soittoa. Sellainen kirja, että tekis mieli koko ajan pompata Facebookiin lätkimään sitaatteja ja hehkuttamaan että olipas nasevasti sanottu!

      Poista
  5. Anonyymi7:55 ip.

    Minä en kykene sanomaan tähän muuta kuin että apua!!? :D Mutta siis hyvin mielenkiintoinen ja paljon ajatuksia herättävä kirjoitus... Mulla lienee vielä paljon oppimista vähän kaikesta? :) T: Tapu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi7:57 ip.

      PS. Ja kiitos anteeks kun täältä huutelen, mutta kiva stalkkeroida sun blogia. :)

      Poista
    2. Tapu! Arvaa oonko monta päivää suunnitellut sulle meiliä! Se lukee mun kalenterissakin!! Nyt kyllä meilaan!!!!

      Poista
    3. Anonyymi10:20 ap.

      Ihanaaa, jollakin toisellakin lukee kalenterissa tuollaisia asioita! <3 Kiitos meilistä, vähänkö ilahdutti! Yritän vastailla ja palailla ASAP! Huutomerkki! :) T: Tapu :D

      Poista
  6. Minusta se, että näyttääkö vaate mukavalta, istuvalta ja kantajalleen oikealta on omaan silmääni merkittävämpää kuin merkki. Merkit kertovat mutulla enemmänkin sosiaalisesta statuksesta, siis paljon rahaa on, näin yksinkertaistettuna.
    Vaunujen merkeissä olen totally out. Omat vaunut ostin käytettynä, esikoiskäyttäjä kuluttaa jo koulunpenkkejä!!! Nuo mainitsemasi merkit olivat kuin hepreaa, tai autonmerkkejä. Koska autoissakin omaan silmään kiinnostaa vain väri ja käytännöllisyys.

    Ihminen on sosiaalinen eläin. Kyllähän sitä on oikeasti kiva kuulua johonkin. Jo blogimaailma lienee tästä erittäin hyvä esimerkki- mihin pieneen pyörivään piiriin kuulut? Kiva on saada huomiota ja varsin kiva saada hyväksyntää. Ulkoisin seikoin kaiffoja saa helposti, kuten yläasteen pihalla (jossa osa meistä ehkä hengaa henkisesti vieläkin?).

    Käy tekemässä avoimessa joku sosiologian appro? Approista saa jo kivaa lisäinfoa perustiedon lisäksi (tuohon yllä olevaan keskusteluun tökkiäkseni). Olen vähän itsekin miettinyt jotain approa tms syksylle... Saas nähdä löytyykö inspiroivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, joo toki, näin mäkin sen koen. Mua huvittaa lastenvaatekiimassa oikeastaan se ihan sama juttu jonka havaitsin jo lapsena, jolloin kaalimaan kakarat tuli muotiin. Pidin niitä ihan kauhean rumina kunnes niitä äkkiä oli kaikilla. Ja sitten sellainen tuli mullekin joululahjaksi, lyhyttukkainen Tytti, joka myöhemmin muunnettiin pojaksi siten, että äiti ompeli sille pippelin. Muistan ihmetelleeni yhden lapsen äitinä tätä Bugis-huumaa, kun kerta ne eivät ole kuitenkaan ne kaikkein pienimmät vaunut. Bugiksia näkee Stadissa, mutta oman kokemuksen nojalla ne eivät mahdu niihin pienimpiin hisseihin, jollainen meillä oli Kalliossa. Meillä oli sellaiset Icoo Plasmat ihan tasan just pienuuden takia, mitään ulkonäköseikkoja ei siinä kohtaa mietitty. Melko mauttomat ne olikin pinkki-punaisessa ilmiasussaan, mutta hyvin palvelivat :).

      Tossa avoimessa on ideaa! Kiitos, pistän korvan taakse ja tutkistelen asiaa sydämessäni!

      Poista
    2. Bleue: tuo yläaste-vertaus on hyvä ja osuva. Ihmeellisintähän tässä on tosiaan se, että eihän ne lapset niiden vaatteiden merkeistä tai hinnoista välitä. Väitän, että vanhemmat ostelevat niitä itseään ja ennen kaikkea toisia vanhempia varten.

      Kuten Lupiini viittasit, samaan aikaan ollaan ääreistiedostavia kuluttajia, punavihreys, ympäristösuojelu ja sitä rataa, ostetaan luomua ja hifistellään lähiruoalla ja ties millä. Joululahjoiksi ostetaan vuohi kehitysmaahan tai palveluita, "ettei tulisi enää lisää tavaraa".

      Kuitenkin samaan aikaan ollaan erittäin merkkitietoisia kulutusyhteiskunnan kuuliaisia jäseniä eli ostetaan kiltisti omaan kotiin kaikki se roina, mitä normien mukaan "pitää" ostaa, että edustaa keskiluokkaa tai ylempää keskiluokkaa. Etenkin ne omenakuvaiset elektroniset laitteet tuntuvat olennaisilta ja keittiön kalusteet pitää säännöllisin väliajoin vaihtaa muodikkaampiin.

      Kiitos Lupiini hyvästä kirjoituksesta, näitä asioita on hyvä pysähtyä miettimään.

      Poista
    3. Perunalastu, toi joululahjapointti on hyvä. Mähän olin itse aika ärsyyntynyt osaan saamistamme joululahjoista koska ne oli sellaista muovileluschaibelia. Sitten mua alkoi naurattaa, kuinka syvällä jossain ihme estetiikka-eko-kulutus-kuplassa elän: Olin pyytänyt soittimia ja mulla väikkyi mielessä ihania kokopuisia kapuloita ja värikkääksi maalattuja marakasseja. Sen sijaan tuli muovista kirjavaa heti avattessa rikkumaan alkavaa soitinta ihan solkenaan. Että sitä kyllä haluaa kuluttaa, mutta selkeästi omilla ehdoillaan.

      Omenakuvioiset laitteet, tsihii. Mulla on omenakuvioinen tietokone mut puolustukseks sanon että ammattisyistä :). Oikeasti inhoan kaikkea teknohifistelyä ja siirryin älypuhelinaikaan vasta nyt kun perin miehen vanhan puhelimen. Jossa ei oo omppua.

      Poista
  7. Mielenkiintoista! Tassa oli monta juttua, joista lapseni ulkomailla kasvattaneena (ja saaneenakin) oon hyvin pihalla Suomessa vieraillessani. Mua vahan naurattaakin, Kapylan leikkipuistoissa meita on varmaan moni yrittanyt lokeroida epaonnistuen pahasti, niin sillisalattia meidan vaatteet ja varusteet on :D Tavallaan on tosi vapauttavaa, ettei kertakaikkiaan tarvi hankkia mitaan, mita muillakin on, mutta valilla mietin, etta olispa kivaa, kun munkin lapset lomilla istuis joukkoon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, ihanan vapauttavaa. Rupesin lukemaan sun blogia, olipa virkistävän erilaista lapsiarkea. Teidän ei esim tarvitse miettiä varmaankaan talvihaalariasioita, mikä lienee erittäin miellyttävää :)

      Poista
  8. Hyvää, tiukkaa, kerrassaan osuvaa analyysia!

    Mä ahdistun aina palatessani vanhoille kotikulmille, kun siellä äidit ja lapset näyttää niin hyvältä. Ja nautin omasta ympäristöstä, jossa ei oo niin kauheesti ulkonäköpaineita ja perheet ehkä vähän heterogeenisempää otantaa, kun sekaisin on niin kaupungin vuokrakämppiä kuin ison rahan omistuskotejakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä nautin kanssa siitä, että oma elinpiiri on kuitenkin omalla tavallaan hyvin kirjavaa (sekä sananmukaisesti että kuvainnollisesti). Muistan joskus tuolla etelä-Helsingissä visiteeratessani ahdistuneeni lievästi muiden perheiden beige-vaaleanpunaisuudesta, tai en niinkään siitä, vaan omasta räikeydestäni. Mutta silloin oli vähän huono hetki muutenkin, usein hyvillä keloilla tällaiset pystyy ohittamaan kyllä.

      Poista
  9. Vuosikausien hiljainen stalkkaaja avautuu ensimmäisen kerran, kiitos ja anteeksi.

    Aihe on niin herkullinen, että tekee vielä mieleni lisätä yksi ulottuvuus. Lastenvaatteista sisällön ammentamisen multihuipennus lienevät Facebookin merkkikohtaiset lastenvaatekirppikset, joilla käytettyjen vaatteiden hinnat ovat hämmentävän korkeita (joidenkin tietynväristen harvinaisuuksien kohdalla jopa törkeitä) ja ihmiset keskustelevat antaumuksella niistä vaatteista. Yhteenkuuluvuutta sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No moi Anu! Joo hihii, ne merkkivaatekirppikset on kuulemma kissatappeluiden tyyssijoja. Kuulun itse johonkin Ticket-ryhmään koska yritin saada lasten vanhaa haalaria kaupaksi. Ilmeisesti sielläkin on jotkut sisäpiirit, tai sitten haalari oli epätrendikäs, koska kukaan ei reagoinut ilmotukseeni millään tavalla. Kun samaan syssyyn sattui samanlainen kokemus kantoliinakirppis-ryhmässä, vedin johtopäätöksen, että nämä kirppisryhmät ovat jonkinlaista äitien sisäpiiriporukkaa, jossa tiedetään tarkkaan eri mallistojen kuosit jne. Ja häivyin vähin äänin, joku raja rasittavuudella!

      Poista
  10. Aah, tämä oli mahtava postaus ja oikein harmittaa, että vasta nyt pääsin kommentoimaan. Tässä oli niin paljon sellaista, josta tunnistan itseni. Ja piti oikein miettiä, että mikä hitto noissa merkeissä koukuttaa. Mullahan se koukutus ei tule asuinalueesta, koska täällä missä asun (Vantaalla) on lasten päällä täysin random-merkkejä ja sama koskee vaunuja ja muita tilpehöörejä. Eikä se myöskään tule äititutuistani, koska niistäkin valtaosa pukee lapsensa vaatteisiin, jotka ovat a) sopivia b) mukavia c) jostain saatuja tai tarpeeseen mistä tahansa itse ostettuja. Toki muutamalla tutulla on taipumusta käyttää enemmän ns merkkimerkkejä, mutta eivät nekään niistä juuri koskaan puhu (eivät ainakaan minulle). Ja silti minä jostain syystä saan kicksejä joistain merkeistä. En oikein itsekään tiedä miksi?! Tätä täytyy selvästi pohtia vähän enemmän.

    Ja tuo teesi ekovanhempienkin kulutuskeskeisyydestä on just noin. Nykyään kaikki ismit on brändätty ja kukin voi shopata sitä mikä sopii omaan ajatusmaailmaan.

    Hyvä sinä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on hämmentävää ja jotenkin perin uutta havaita itsessään merkki-innostusta. Vaikka sitten kun mietin, niin onhan se eri muodoissaan hyvin yleinen piirre ihmisissä. Moni mies intoilee teknoleluistaan, jos joku harrastaa esim hiihtoa tai purjehdusta, sillä on taatusti joku luottomerkki ja se osaa määritellä tarkkaan muutaman eri merkin edut toisiin nähden. Että sinällään merkkiuskollisuus ei ole automaattisesti pelkkää pönttöä laumasieluisuutta. Huomasin tuossa alkusyksystä olevani tosi innoissani kun löysin edullisen Ruskovillan haalarin esikoiselle. Ruskovillaa! Siistii! Sit ehkä jauhoinkin siitä useammalle ihmiselle, hehee.

      :)

      Poista
  11. Anonyymi7:02 ap.

    Muutin 3 kk sitten Helsingin keskustasta Kaliforniaan 2,5-vuotiaan kanssa; tästä kirjoituksesta tulee kotikaupungit äiti-kuviot mieleen hyvin elävästi (niin hyvässä kuin pahassa). Luen juuri nyt tuota Anu Silfverbergin kirjaa ja se on tosiaankin ajatuksia herättävä. Odotan jo sun postausta siitä!

    Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Anne, varmaan jännä elämänmuutos toi Kalifornia, siellä on varmaan sit taas ihan omat brändinsä jne. Nyt, kun itsellä on lapsia, tulee seurattua tv-ohjelmia ihan uudella silmällä, katsottua mielenkiinnolla miten ameriikassa puetaan pikkuvauvat tai millaisia syöttötuoleja niillä on. Sinkkuelämän Mirandan vauvalla oli Bugikset, olisko peräti siitä virinnyt muoti-ilmiö? :)

      Poista
  12. Olipa kiinnostava teksti; onnistuit tartuttamaan itsetutkistelun! Jäin miettimään, missä määrin lastenvaatemerkki-intomielisyys on kaupunkilaisilmiö. Itse olen pitkään Helsingissä ja vähän lyhyemmin Tampereella asuttuani päätynyt asumaan kahden tuhannen asukkaan kuntaan Pirkanmaan maaseudulle ja koen olevani jonkinlainen kaupunkilaisen ja maalaisen hämmentynyt hybridi. Lapseni sain vasta täällä maalla ja lapsen myötä on tullut myös paikallisten äitien tuttu verkosto. Näppituntumalla sanoisin, että täällä ei harrasteta lastentarvikevarustelua samassa hengessä kuin viime aikoina lisääntyneillä kaupunkilaistovereillani on tapana - muskarit, MLL:n perhekerhot ja vauvauinnit kiertäneenä muistan, että ainoa asia, joiden yhteydessä on äitien kesken käyty merkkitietoista keskustelua, ovat olleet turvakaukalot ja -istuimet. Hätkähdyttävää sinänsä, sillä helsinkiläisten vauvaperheystävieni kanssa muistan käyneeni moniakin keskusteluja, jotka ovat vilisseet Ruskovillaa, Myllymuksuja, Eisbärcheniä, Ticketiä, Cybexiä, Babybjörniä, Manducaa, Moloa, Stokkea ja Didymosta. Itse olen yrittänyt pysyä merkki-intoilun ulkopuolella, mutta yksi heikko kohta minulla on: Frugi. Frugia olen tilannut sekä itselleni että Lohikäärmelapselle välillä Englannista asti, heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun kaveri, ex-pääkaupunkiseutulainen ja nyk. maalaistyttö, on selvästi ihanan pihalla näistä haalaritrendeistä. Just tuossa kun taannoin nähtiin, hänen nuorimmaisellaan oli käytännölliset, harmaat, monen lapsen käyttämät talvivaatteet ja mietin tosiaan että merkkivarustelu on vahvasti kaupunkilaisjuttu - ja sitten taas toisaalta ei, koska nämä Meidän Perhe -lehden (suoraan sanottuna epätasapainoisen oloiset) lastenvaatteiden maaniset haalijat oli maalta/pikkupaikkakunnalta. Että nettihän mahdollistaa tietty shoppailun.

      Oijoi, ihana toi Frugi. Mulle ihan uus merkki. Damn. Onneksi mulla ei ole yhtään rahaa Tallinnan reissun jäljiltä :)

      Poista
  13. Anonyymi9:00 ip.

    Mä olen vasta hiljattain tajunnut, että meidän naperosta tehdään johtopäätöksiä varustuksen perusteella. En tietenkään ole elänyt tajuamatta, että itsestänikin tehdään, mutta että lapsen vaatteet kertovat sosiaalisesta statuksesta, ei jostain syystä juolahtanut mieleeni. Ja että mitä ne kertoo, sitä en osaa vieläkään sanoa.

    Meidän lapsukainen näyttää varmaankin reppanalta. Sillä on päällä mitä sattuu, on ostettu uutena haalaria ja käyty lastenvaatekutsuilla ja Kampin vaatekaupoissa, mutta toisaalta on ties kuin vanhat vaunut, nuhjaantuneet verkkarit, pipot ja niin päin pois. Mitä tämä nyt sitten kertoo? Vai kertooko ennemminkin kombo jotain, ts. oma habitukseni yhdistettynä lapsen ulkoasuun?

    Lapsen isä ja isän suku ovat hyvin varakkaita. Molemmat olemme pitkälle kouluttautuneita. En nyt sitten tiedä, minkälaiseksi alueeksi tämä kotikaupunginosamme luokitellaan, mutta ei ehkä ihan peruspalkansaajan alueeksi. En koita piilotella tai korostaa taloudellista tilannettamme mitenkään.

    Tunnistan lastenvaatemerkit, mutten jaksa niitä harrastaa. Jos saan jotain toimivaa ilmaiseksi, otan mielelläni käyttöön. Olen ihan rauhallisin mielin homssahtanut itseni, mutta tämä pisti miettimään, pitäisikö lapsen takia muuttaa habitusta suuntaan tai toiseen..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllähän niitä tehdään. Ennen lapsia olin näille jutuille luonnollisesti täysin sokea, sitten aloin havaita lähinnä näitä sukupuolen korostamiseen tähtääviä asuvalintoja (ja pitää superpinkkeihin hörhelöihin tällättyjen tyttöjen äitejä vähän yksinkertaisina, eeh) ja nyttemmin silmä on hioutunut näkemään vivahteita.

      Tottakai meistä tehdään johtopäätöksiä, joista osa menee myös varmasti riemastuttavasti aivan metsään. Oleellista on, ottaako niistä ennakkoluuloista jotain paineita tai velvotteita itselleen. Lie sanomattakin selvää, ettei kannata.

      Poista
  14. Hyvä teksti! Mä oon varmaan wannabe luovan alan kaupunginosalainen ja toisaalta tappelen vastaan etten ala miksikään merkki-intoilijaksi, vaikka niin myöhäistä. Varsinkin nyt ku kökötän päivät yksin kotona selkävammasena ja luen kaikki mini rodinin uusin mallisto ilmestyi-blogit. Sit hulluinta on kai se, et meikäläinen on osa sitä possea, joka vielä määrittelee (netissä) mikä on in, kun en koe olevani itse kovinkaan in Elloksen 25 egee toppatakissa. No joo, leopardikuningattarelle avauduin enemmän aiheesta, en vain jaksa omassa blogissa enää tällasista kirjottaa kun aina joku vittuuntuu ja ei vaan jaksa selittää. Selitän sit tänne, cheers!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, selkävamma on paha, myös siksi, että on aikaa ihastella netin loputtomia valikoimia... vähän niinkuin yö jolloin ei saa unta. Silloin tulee turhan usein vähän klikkailtua :). Jännä juttu kyllä se Mini Rodinin mallisto, sellainen keisarin uudet vaatteet -juttu. Musta se nalle-laiva-paita oli ihan tajuttoman hirvee, kunnes siihen törmäsi tarpeeksi monta kertaa ja se alkoi näyttää tavallaan hienolta.

      Poista
  15. Ouh, ei kykene muuhun kommentointiin enää näin myöhään.
    Terveisin siellä materialistisessa äitikuplassa elävä kolmen lapsen kotiäiti..Muttei hei asuta edes lähellä helsinkiä eikä löydy phil & tedsejä ;)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!