perjantaina, lokakuuta 28, 2011

Kosketus

Mietin aina välillä kosketusta, sen moninaisuutta, luontevuutta ja epäluontevuutta, omia rajoja. Nyt kun omassa elämässä on kaksi lasta, on kosketuksen ja fyysisen läheisyyden kanssa tekemisissä jatkuvasti. Pienellä vauvalla ei vielä ole rajoja, se on pohjattoman luottavainen ja tulee aivan kiinni. Imettäessä, nukkuessa, kantaessa vauva saa ja antaa jatkuvaa läheisyyttä ja usein tunnen, miten onni ja turva ja rauha risteilevät välillämme ja kietovat meidät suloiseen symbioosiin. Erityisen suloiselta ja haikealta läheisyys tuntuu kun tajuaa, ettei tätä tosissaan tule kestämään kauaa. Kun vauva alkaa liikkua, se alkaa suuntautua ulospäin maailmaan, kiemurtelee sylissä, pötöilee ja hilluu ja haluaa tutkia ympäristöään. Alku Juhannuspojan kanssa ei ennenaikaisuudesta johtuen sisältänyt aivan niin paljoa läheisyyttä kuin täysiaikaisen kanssa olisi sisältänyt, vauva oli ensimmäisen vuorokauden tarkkailussa ja nenämahaletkussa lämpöpatjalla ja senkin jälkeen useita päiviä huoneessani sinivalohoidossa ja jokainen sylittelyhetki oli pois parantavasta valosta. En silti muista kärsineeni tuosta erityisemmin, ajattelin luottavaisesti että kyllä se läheisyys tulee korvattua lähitulevaisuudessa. Ja sainhan toki vaihtaa vaippaa ja syöttää ja sylitellä. Enkä usko että vauvakaan siitä joutui kärsimään, tai siis, se olisi varmaan kärsinyt huomattavasti enemmän hoidotta kuin sylittä jäämisestä ensimmäisen vuorokauden aikana.

Tuo sairaalassa vietetty vajaa viikko oli myös ensimmäinen pidempi erossaolojakso Lipsistä. Sekin tuntui ihan siedettävältä, tiesin että lapsukainen on isänsä hyvässä hoidossa. Tietysti erossaolo itketti mutta oli myös helppoa nukkua ilman pötkylöivää petikumppania, sen vähän mitä sairaalassa sai nukuttua. Lipsi osoitteli minulle vierailuilla vähän mieltään mutta pyrki toisaalta syliin, lohdutettavaksi vauvaksi. Nyttemmin en ole kaivannut erossaoloa öisin, Lipsi ei esimerkiksi ole koskaan ollut yökylässä (vaikka tästä on kuultu parilta sukulaiselta) eikä siihen ole mitään kiirettä. Juhannuspojan kanssa rupesin vastoin luulojani nukkumaan perhepedissä melkein heti, se tuntuu yöimetysten kannalta helpoimmalta ja on muutenkin hyvin ihanaa. Siitäkään ei ole kiire pois, vaikka tiedänkin jo, että vierustoveriin tottunutta lasta on vaikeaa totuttaa nukkumaan yksin, olen valmis näkemään sen vaivan - sitten joskus. Nyt nukutaan viekussa.

On hassua ja haikeaa tajuta, ettei kaksivuotias kaipaa enää samalla lailla läheisyyttä kuin pienempänä. Sillä on jo monta taaperomaista toimitusta ja puuhaa, kavereita ja tapahtumia koettavana. Se koettelee rajojaan juoksemalla aika kauas äidistä ja riehaantumalla nauramaan kun sitä kielletään. Sitten se teputtaakin takaisin helmoihin. Mutta näin muistelemalla vasta tajuaa, millaista muutosta taaperon mieli käy jatkuvasti läpi: vielä viime jouluna Lipsin ollessa vähän vajaa puolitoistavuotias, se halusi olla sukujoulussa käytännössä jatkuvasti jonkun sylissä, mieluiten sukulaismiehen, joka muistuttaa aika paljon Lipsin tuffaa (isoisä satakuntalaisittain). Enää tuollaista sylittelyä ei tapahdu kuin hetkittäin. Toivon silti, että perheessämme säilyisi aina halimis- ja pussaamiskulttuuri vahvana sekä lasten että aikuisten välillä. Omassa lapsuudenperheessäni läheisyyttä riitti paljon kun olin pieni, mutta ainakin isän kanssa kosketus loppui omaan teini-ikään eikä ole koskaan tullut takaisin. Pitää varmaan jo etukäteen varautua henkisesti siihen, että omat lapset alkavat jossain ikävaiheessa hylkiä haleja ja toisaalta yrittää parhaansa, ettei niin kävisi. Ettei halailussa ole mitään noloa, lässyä tai pervoa.

Itse toimin aikuisten kanssa aika ambivalentisti. Minulla on omat, fyysiset rajani mutta ne elävät vastaanottajan mukaan. On ihmisiä, joita en koskaan voisi kuvitella halaavani ja sitten taas ihmisiä, joita halaan joka kerta tavatessamme ja erotessamme ja ehkä myös kesken tapaamisen. Noin ylipäätään tuntuu, että kosketuskulttuuri on Suomessa muuttunut paljon vapaamielisemmäksi ja rennommaksi. En parikymppisenä halaillut ketään (paitsi poikaystävää) muuta kuin tosi kännissä, nyt sitä saattaa kapsahtaa kaulaan aika spontaanistikin. Toisaalta on vanhoja rakkaita ystäviä, joiden kanssa ei juuri koskaan halaa, mutta silti kokee heidät läheisiksi. Halaamis-orientoituneet ihmiset ovat silti kyllä ihania ja jotenkin lumoavia, koska en ehkä itse ole kuitenkaan niin herkkä halaamaan että huomaan usein odottavani toisen tekemää aloitetta. Esimerkiksi blogiskeneen tutustuessani tuossa nollaluvun loppuvuosina olin kerrassaan vaikuttunut siitä, miten moni halasi jo yhden tapaamisen jälkeen. Tykkään kyllä tästä nykyisestä, vapaamielisestä ja jäykistelemättömästä kulttuurista tosi paljon (pidin juuri tässä, kirjoittamisen ohessa miehelleni innostuneen monologin siitä, miten mahtava keksintö sosiaalinen media on - sain ystävältä Jyväskylästä postitse liput Kirjamessuille ja suunnittelin, mitä lähetän kiitokseksi) kaikissa mahdollisissa konteksteissa. Sen sijaan mitään keski-eurooppalaista poskipusukulttuuria en kaipaa, en osaisi sellaista kevyttä sievistelyä jossa ei ole mitään syvyyttä. Halaaminen on sentään aika intiimiä. Kaikkein hämmentävintä ja hienointa on halata sellaisen ihmisen kanssa, jolla on vahvat omat rajat ja joka suhtautuu ulkomaailmaan hyvinkin varautuneesti. Minulla on parikin tällaista miespuolista sukulaista ja koen ne muutamat vaihdetut halaukset erityisen merkityksellisiksi.

Tietysti on olemassa myös nihkeitä ja ei-toivottuja kosketuksia. Joistain miehistä tulee erityisesti kännissä varsinaisia hypylöijiä ja iholletunkijoita ja niistä tulee pysyteltyä selkeästi kauempana. Ylipäätään hyvin lähelletuleva keskustelu, kädestä pitäminen ja taputukset pitää tehdä aivan tietyllä tapaa, etteivät ne tunnu kiusaannuttavilta tai alentuvilta. Hoiva-alalla, josta tiedän melko vähän mutta koko ajan enemmän kun alkaa olla kokemusta päivähoidosta, kosketus on osa työtä. Sitä on jännittävä kuvitella, että tuleeko kosketuksesta mekaanista vai säilyykö esimerkiksi lasten kanssa työskentelevillä eleissään aito hellyys? Juhannuspojan synnytyksen hoitanut (tai minähän sen hoidin, ehhehhee) kätilö oli tässä kosketusasiassakin aivan uskomattoman ihana: hän onnitteli minua synnytyksen jälkeen oikein kunnon rutistuksella ja kävi vielä katsomassa Juhannuspoikaa ja minua jälkikäteen vastasyntyneiden valvontaosastolla ja silitti kättäni ohimennen lohduksi. Se oli ihana kosketus, se.

Nyt pitää lopettaa, koska taaperoa raapaisi kissa ja vaikka naarmu onkin lähes näkymätön, tarvitsee taapero muumilaastarin ja erityisen paljon halauksia.

perjantaina, lokakuuta 21, 2011

Puhu imetyksestä

Nyt on imetysviikko. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa omista imetyksistäni. Kummankin imetykseni alkutaivalta leimasi hankaluus: Lipsin kohdalla maito ei noussut ajoissa ja imetysote oli ihan poskellaan ja jouduimme puljaamaan rintakumin kanssa kolme kuukautta. Näin jälkikäteen ajatellen olen tajunnut, että juuri rintakumi heikensi maidontuloani sen verran, että Lipsin paino nousi hitaasti ja jouduimme antamaan hänelle lisämaitoa pullosta. Lisämaidottelu oli monella tapaa kivakin juttu: ymmärrys pullosta imemisestä säilyi ja hysteerinen esikoisvauvan äiti sai nukkua yhtenäisiä unia aamulla, kun isä pullotti vauvan. Tämä isän osallisuus on mielestäni yksi tärkeä, suotta vähätelty seikka joka puoltaa osittaisimetystä. Pullottelun sujuessa saatoin käydä uimassa ja rakukurssilla eikä vauvan ruokinnasta syntynyt paniikkia. Minun oli nimittäin pitkään vaikea luottaa siihen, että pystyn tosiaan omalla maidollani ruokkimaan vauvan. Ostin sähkökäyttöisen rintapumpun todettuani, ettei käsikäyttöinen toiminut. Sitä ennen ehdin soitella Folkhälsaniin ja kysellä sairaalapumppua vuokralle, mutta se meni tosi hankalaksi. No, kun siinä kolmen-neljän kuukauden iässä pääsimme eroon rintakumista, muuttui imetys auvoisaksi. Julki-imetys oli helppoa (kunnes Lipsi alkoi kiinnostua ympäristöstään enemmän) ja yösyötöt hoituivat helposti. Siirryimme perhepetiin kun Lipsi oli suunnilleen seitsenkuinen: siinä vaiheessa hän tuntui kyllin jäntevältä ja reippaalta, etten mitenkään voisi vaikka epähuomiossa nukahtaa sen päälle (tällaista pelkoa minulla ei kakkosen kanssa enää ole). Vaikka imetys alussa takkuilikin, säästyin täysin kaikilta rintatulehduksilta, tiehyttukoksilta tai arpisilta nänneiltä, varsinaista kipua en juurikaan kokenut. Jatkoin imetystä Lipsin kanssa suunnilleen tasan vuoden ikään siten, että pari viimeistä kuukautta mentiin pelkillä yösyötöillä. Imetyksen lopettaminen ei olisi voinut sujua paremmin, tuntui että teimme sen täydessä yhteisymmärryksessä. Lipsi ei enää jaksanut keskittyä päivätissittelyyn ja minä halusin jo libidoni ja hedelmällisyyteni takaisin (olihan suunnitelmissa ruveta aika pian uusiin vauvantekohommiin ja sitä ennen halusin elää läpi muutamat kuukautiset - kuulostanee hullulta mutta ehkäisypoliittisten syiden takia minulla ei ole ollut menkkoja melkein kymmeneen vuoteen). Huomasin imetystä vähentäessä kummallisen mielialadyykkauksen, olin muutaman viikon tosi itkuinen ja herkillä, ihan kuin jossain venytetyssä pemssissä. Tämä on vissiinkin yksilöllistä, ystävä taas sanoi että hänellä pää ja mieli kirkastuivat kun imetys loppui.

Juhannuspojan kanssa imetyshaasteet piilivätkin muualla. Raskausaikana rinnat olivat tosi arat koko ajan ja pidin sitä hyvänä merkkinä. Edellisen imetyksen lopettamisesta oli alle vuosi, joten ajattelin että tisseillä on vielä muistissa vanha meininki. Kun poika syntyikin äkkiarvaamatta viisi viikkoa etuajassa, ei hän tietenkään jaksanut syödä tissistä eikä ihan aluksi edes pullosta. Ensimmäiset puolitoista vuorokautta ruoka meni nenä-mahaletkun kautta ja sisälsi luovutettua äidinmaitoa, johon tirautettiin omat vaatimattomat ternimaitotippani. Lypsin sairaalassa ahkerasti, koska mitään muutakaan tekemistä ei oikein ollut ja tällä kertaa uskoin ihan eri tavalla siihen, että maito tosiaan nousee. No, nousihan se, ja paljon nopeammin tällä kertaa varmaankin siitä ahkerasta pumppauksesta johtuen. Rinnat olivat ihan yhtä kipeät, kuin tulikuumat jättimäiset tiiliskivet ja ehdin taas ihmetellä, että tällaistako se tulee olemaan ja vauva nyt ei ainakaan saa otetta tällaisesta kivikovasta pallosta. Tietysti kipu laukesi siihen kun maito alkoi tosissaan herua ja sitten sitä tulikin hyvin pumpulle. Vauvaa syötettiin pari ekaa viikkoa pienestä ja kapeatuttisesta sairaalan "kertakäyttö"pullosta, jollaisen vohkin kotiinkin, kun pelkäsin ettei vauva osaa juoda muunlaisesta tutista. Imetystä kehoitettiin harjoittelemaan mutta ei liikaa, ettei vauva väsähtäisi totaalisesti. Kotona lypsin siis joku kuusi-kahdeksan kertaa päivässä (ihmeen hyvin sen jaksoi, muistan olleeni aika aurinkoinen vaikka tuosta olisi voinut repiä kauheat angstit) ja merkkasin määrät ylös. Juhannuspojan paino nousi koko ajan hyvin ja vähitellen imuote alkoi sujua. Voi sitä tunnetta! Kun istuin nojatuolissa imettämässä, vauva imetystyynyllä lupsuttamassa, tuntuivat velatkin saatavilta ja kaikki onnelliselta, helpolta ja sujuvalta. Imetyshormonien ja onnistumisen yhdistelmä oli jotain niin huumaavan ihanaa, etten sitä varmaan ikinä unohda.

Nyt imetys on jatkunut sujuvana jo neljä kuukautta. Juhannuspoika saa satunnaisesti lisämaitoa, mutta luotan aika hyvin omaan tuotantooni. Hänellä on ennenaikaisuudesta johtuen lievää anemian poikasta, tai oikeastaan arvot ovat viitearvojen sisällä mutta hieman alarajalla. Tähän määrättiin pieni määrä lisärautaa, mutta neuvolalääkäri piti rautalääkettä turhana ja ehdotti sen sijaan kiinteiden aloittamista. Olemme pohtineet jonkinlaista kompromissia, että antaisimme rautaa joka toinen päivä ja aloittaisimme maistelun pikkuhiljaa. Rauta aiheuttaa vatsanväänteitä, joten siksikin välttäisimme sitä mieluusti.

Olen ajatellut jatkaa imettämistä niin kauan kuin se hyvältä kummastakin tuntuu. En siis suhtaudu ajatukseen taaperoimetyksestäkään mitenkään vieroksuen. Imetyksen pahin sivuoire, libidon lamaantuminen korjaantuu kokemukseni mukaan pikku hiljaa, kun imetys luontevasti vähenee. Eikä se asia huoleta nyt lainkaan, kun tiedän kokemuksesta, että asiat kyllä korjaantuvat. En olisi etukäteen uskonut rakastuvani imetykseen näin paljoa ja olen onnellinen että saan siitä niin paljon iloa ja läheisyyden tunnetta. Ehkäpä on niin, että kun kummallakin imetyskerralla on joutunut näkemään aika paljon vaivaa, että asiat sujuisivat, asiasta osaa iloita aivan erityisesti!

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Välähdyksiä menneestä

Olimme toissa viikonloppuna sienessä perheen kanssa. En ole juurikaan sienestystä harrastanut: lapsuudenperhe ei ollut kovin innostunut luonnossa retkeilystä, muutaman kerran äiti masinoi velvollisuudentuntoisesti meidät sienimetsään, jossa minä keskityin pelkäämään isoja, mädän näköisiä tatteja ja kinuamaan eväitä. En muista meidän poimineen marjojakaan koskaan, äiti ei ollut mikään kodin hengetär ja monet pakastus- ja mehustusoperaatiot (joista jälkimmäinen loppui kun alettiin väittää että alumiini aiheuttaa alzheimerin tautia - äiti on aina ollut kauniisti sanottuna valveutunut kansalainen) suoritettiin nekin jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Olenkin yllättänyt vanhempani olemalla sekä viljely- ja säilömisintoinen että ihan kohtuullisen hyvä kokki. Luonnosta samoilemisesta en tosin vieläkään saa itse mitään rajattomia kicksejä, tai siis saan, jos luonto on kävely- tai ratikkamatkan päässä eikä siellä ole kovin paljoa hyttysiä tai esimerkiksi niitä limaisia sieniä. Siirtolamökkeily sopii minulle tästäkin syystä hyvin: pidän pienestä, jossain määrin hallitusta ja helposti saavutettavasta luontoelämyksestä, samoilun jätän muille. Tässä taannoin vähän hihitytti kun mietin, josko ilmoittaisimme Lipsin sellaiseen metsämörri-tarhaan, jossa vaelletaan luonnossa ja saadaan voimaa metsästä. Olisipa sitten huvittavaa kun mukula kinuaisi urbaaneja vanhempiaan metsäretkille joka ainoa sunnuntai ja pitäisi vaihtaa kirppisreissut ja pitkät lattet kumppareihin ja teknisiin alusvaatteisiin. No joo.

Joka tapauksessa, sienimetsä sijaitsi suvun mökillä Kirkkonummella. Saalis oli hätkähdyttävä: suppilovahveroa tunki joka mättäästä, kanttarellejakin oli hyvin ja tateilla olisi saanut laina-auton takakontin täyteen. Aika-, taapero- ja vauvapoliittisista syistä poiminta-aika jäi lyhyeksi, mutta saimme silti saalista kuivattavaksi asti. Oli kummallista olla Kirkkonummen mökillä. Viimeksi olin siellä yli kaksi vuotta sitten, Lipsi mahassa, kaivamassa metsästä muutamaa saniaista siirtolamökin pihaa koristamaan. Sitä ennen reissuja oli useammin, ennen siirtolamökin hankkimista useitakin vuodessa, myöhemminkin aina juhannuksena. Ison porukan juhannuspippalot mökillä olivat oleellinen osa nuoruuttani, viimeinen sellainen pidettiin kun olin 30. Muistan kirjoittaneenikin viimeisestä kaverijuhannuksesta tunnepitoisen tekstin, tiesin jo silloin melko varmasti, että viimeistä viedään, että jos hyvin käy, olenkin seuraavana kesänä varmaankin raskaana. Ja hyvinhän se sitten kävi. Oi niitä aikoja! Takaisin en niitä haluaisi, eikä niitä ole varsinaisesti edes ikävä, mutta tuntuu lämpimältä muistella huolettoman hulinaisia päiviä, mökille raahittuja punaviinitönkkiä, soijamakkaroita, sadevarusteita ja aina ehdottoman pakollista kitaraa. Laulun luikkausta aamuun asti, humalaisia tilityksiä, outoja luonnonilmiöitä kuten kiiltomato. Sitä kummallista alkoholin siivittämää herkkämielisyyttä ja avosydämisyyttä, tunnecomboa jota ei enää samalla tavalla tavoita. Viimeisenä juhannuksena muistan meidän ajaneen Lumiksen kanssa Kirkkonummen juna-asemalle ja sitten takaisin ihanissa keskikesän maisemissa. Eksyimme ehkä kerran tai pari, pittoreski kulttuurimaisema kumpuili ympärillämme, kukat kukkivat ja juttelimme kaikkea mitä mieleen ikinä juolahti.

Samalla sienireissulla koin toisenkin menneisyystripin. Haimme nimittäin menomatkalla ystävän pihalta Viherlaaksosta Lipsille polkupyörän ja reteät 70-luvun nukenvaunut. Ystävä muutti maalle, pääsi vihdoin oikeaan sielunmaisemaansa pois Espoosta (ei nyt ole tarkoitus bashata Espoota sinällään vaan tuoda esiin laajemmin se seikka, miten meillä kaikilla on oma sielunmaisemamme, minulla se on urbaani ja tällä ystävällä maaseutu). Ystävällä on suunnilleen Lipsin ikäinen taapero ja kaksi vanhempaa lasta ja hakureissullamme muistin ensimmäisen pidemmän vaunureissuni, katsomaan tämän ystävän vastasyntynyttä vauvaa. Reissullamme oli toinenkin motiivi, menin ostamaan kätkythälytintä, jonka jälleenmyyjä sattui myös asumaan Viherlaaksossa. Lipsi oli kolmikuinen, saman ikäinen kuin Juhannuspoika nyt. Reissu jännitti minua, koska luvassa oli harhailua pariinkin eri osoitteeseen. Eniten kai pelkäsin, että mitä jos vauva alkaakin kesken kaiken itkeä ja sitten minun pitää yrittää imettää rintakumin kanssa tai antaa pulloa. Satoikin pikkuisen, eikä jälleenmyyjän kotiin ollut helppoa löytää. Kun lopulta, sateisen harhailun jälkeen saavuin ystävän ja tämän miehen ja vauvan kotiin, olin helpotuksesta lötkö. Kotimatka bussissa oli jo vähän liikaa vaikka Lipsi nukkui senkin ajan tyytyväisenä. Muistan soittaneeni L:lle Helsingin rautatieasemalta ja käskeneeni tulla Karhupuistoon vastaan, koska nyt meni kuppi nurin ja itkettää, byää. Nykyään en edes oikein tavoita, mikä tuossa reissaamisessa niin jännitti, pahin mitä olisi voinut tapahtua, olisi varmaan ollut, että Lipsi olisi alkanut huutaa. Muistelenkin usein hellyydellä sitä kahden vuoden takaista esikoisvauvan äitiä, joka olin. Etenkin sellaisissa tilanteissa kuin viime maanantaina, jolloin luotsasin tuplarattaat bussiin, vauva alkoi huutaa, kaivoin sen imetettäväksi, Lipsi rähisi ja kitisi ja renkutti itseään rattaissa ja sitten bussiin tulikin toiset lastenvaunut. Siinä kyllä zen-pisteet ropisivat päälleni ja kärsivällisyyden sädekehä kiillottui, en edes muistaakseni kiroillut, ainakaan ääneen.