perjantaina, huhtikuuta 23, 2010

Kaksi kolmasosaa

Lipsi lapsukainen on jo kahdeksankuinen. Miten aika rientääkään, vastahan tulimme kotiin pienen, käppyrässä nukkuvan pähkylän kanssa. Nyt kyseinen pähkylä konttaa käsittämättömällä vauhdilla paikasta toiseen, nousee seisomaan kaikkea vasten, ehtii kaataa roskiksen ja levittää kirjat ympäriinsä heti kun silmä välttää. Kotonaolo liikkuvan vauvan kanssa on yhtä vahtimista: ompeluhommat, jotka eivät tosin aiemminkaan motivaatio-ongelmista johtuen juuri sujuneet, pitää ajoittaa pienokaisen nukkuma-aikoihin, vessassa pitää käydä mieluiten ovi auki, uni on herkkää ja vaatii jatkuakseen hiljaisuutta. Olemme onnistuneet hilaamaan Limpun unirytmiä aiemmaksi typistämällä päikkärit kaksiin, nykyään hän käy nukkumaan siinä kahdeksan-puoli yhdeksän aikaan. Tämän takia en edelleenkään katso televisiota: telkku on makkarissa joka on myös vauvan nukkupaikka. Mitään omahuone-ratkaisuja emme voi asuntomme kaksiouden takia tehdä vaan elintilanamme toimii iltaisin olkkari, keittiö ja halli, jossa tietokoneeni sijaitsee. Siedätän itseäni vähitellen ajatukseen siitä, ettemme voi ikuisesti asua tässä ihanassa 20-luvun kodissa, mutta aiomme sinnitellä toistaiseksi, valmistuuhan remonttikin tuossa parin-kolmen kuukauden päästä. Ja mökkikausi alkaa ihan pian. Olen pohtinut mökkijuttuja myös käytännön näkökulmasta: mikäli aiomme bunkata siirtolaunelmassamme useampia öitä putkeen, joudumme luopumaan ainakin väliaikaisesti kestoilusta. Mökillä ei ole lämmintä vettä saati pesukonetta. Muuten mökki soveltunee pienokaisen kanssa oleiluun koko lailla mukavasti, matkasänky on jo hankittu, lämpöä tulee pattereista ja pesupaikkakin löytyy. Ja naapurustossa on muita pikkulapsia.

Imetän edelleen, tosin alan aistia pikku hiljaa maidon vähenemistä. Jos kaikki käy hyvin, ajattelin imettää jossain muodossa noin vuoden ikään. Muuten meillä syödään velliä, korviketta ja kiinteitä, viimeksi mainittuja tosin melko nihkeästi. Olemme ns pascavegetaristeja, eli entisiä kasvissyöjiä jotka ovat mukavuus-, terveys- ja makusyistä slaidanneet kalansyöntiin ja tähän Limppuakin kasvatetaan. Visioni itse tehdyistä vauvanruuista on lipsunut valmisruokien puolelle, koska Limppu on nirso tyttö eivätkä bataattimössöt uppoa alkuunkaan. Parhaiten maistuvat Hippin kalaruuat ja rahka- tai jogurttipohjaiset hedelmäsoseet. Sain ystävältä vinkin maustaa ruokia voinokareella ja se onkin edesauttanut syömistä. Limppu on edelleen solakka neitokainen joten kaikki ruuan tukevoittajat tulevat ihan tarpeeseen, vaikka neuvolassa ei oltukaan mitenkään huolissaan palleron keveydestä. Mikä onkin hyvä, en haluaisi siirtää minkään sorttisia painoneurooseja lapseen enkä totisesti aio pakottaa syömiseen, luotan siihen, että terve lapsi osaa ilmoittaa nälkänsä.

Yöt ovat aikamoista hulinaa, liikkuminen toi mukanaan levottomuuden, heräilyt ja vihaisen räyhän. Olen sortunut perhepetiin, vaikka onnistuin välttämään sitä aika pitkään. Soitin tässä taannoin, perin väsyneenä MLL:n neuvovaan puhelimeen, josta en rehellisesti sanoen juurikaan kostunut, myötätuntoinen nainen langan päässä alkoi tosin kysellä heti, onko minulla ystäviä (on, paljon), vertaistukea (on, paljon) ja olenko masentunut (en, mutta univelka vituttaa). Oli ehkä vähän hassu fokus, olettaa että vauvan uniongelmat sijaitsevatkin pääni sisällä. Varmasti siinä mielessä kyllä, että vauvathan tapaavat valvottaa vanhempiaan, mutta en silti pitäisi vinkkien kyselyn tarvetta minään psyykkisenä häiriönä. Ostin unihulinoiden ilmettyä kirjan Pehmeä matka höyhensaarille, mutta koska poden kasvatusopaslaiskuutta, en ole saanut kauhesti opusta tankattua.

Siirryimme vaunuista rattaisiin, koska Limppu kohotteli vaunuissa itseään jatkuvasti istuvaan asentoon (aikamoinen suoritus vauvaolennon vatsalihaksilla) eikä hän muutenkaan juuri nuku vaunuissa, ellemme sitten kärryttele juuri päiväuniaikaan. Systeemi on toiminut hyvin, rattaista näkee ympärille ja pehmeä toppapussi suojaa jalkoja melkein yhtä hyvin kuin vaunukoppa. Tänään, reissatessamme ystävää ja tämän vauvaa tapaamaan, onnistuimme semivahingossa sijoittamaan kahdet päiväunet kerrassaan nappiin: ensin Limppu nukkui koko menomatkan ja sitten koko tulomatkan.

Kohta on ensimmäinen vappu perheellisenä. Aiomme mennä kuuntelemaan Vallilan tangoa ja seuraavana päivänä piknikille. Olin tangoamassa myös viime vuonna, sikiö-Limppu innostui musiikista niin, että potkaisi myös kummitätiään kämmeneen. Minulla on jo vuosia ollut mielikuva itsestäni työntämässä lastenvaunuja aurinkoisella Hakaniemen torilla vapunpäivänä, pian se toteutuu, ainakin jos aurinko suvaitsee paistaa. Ja paistoi taikka ei, aion ostaa Lipsille viipperän vaunuja koristamaan.

perjantaina, huhtikuuta 09, 2010

Oikeus ärsyyntyä mummoihin

Juttelin tässä taannoin irkissä huonosta omatunnostani, mitä tulee vanhuksiin tuskastumiseen. Kun ne liikuttavat olennot ovat jo niin hauraita eivätkä enää aivan tässä maailmassa. Ettei niiden omituisuuksiin saisi siksi kypsyä, vaan pitäisi olla pitkämielinen ja jalo, aivan kuten lasten suhteen. Muuan ystävä huomautti osuvasti, että miten niin vanhuksia muka koskisi jonkinlainen koskemattomuus, sehän on eräänlaista kiltteysrasismia sekin, että jäävää jonkin ihmisryhmän mielessään arvostelun yläpuolella olevaksi. Tästä voimaantuneena kerronkin muutaman mummoanekdootin viime päiviltä (viimeisen naulan tähän teksti-arkkiin löi tätsä, joka mulkoili minua rumasti Ateneumissa kun imetin... hyi kauhea, tissi näkyvillä! Luulin vielä vetäytyneeni mahdollisimman hämyiseen nurkkaan tissityspuuhiin ja kuvittelin, että lapsukaisen itku rassaisi paljon enemmän kuin rintavaon vilahdus. Olen huomannut, että monet vaihdevuosi-iän ylittäneet naiset suhtautuvat imetykseen vähän pervojen touhuna, ehkäpä siksi, että heidän omien lastensa vauva-aikana imetykseen ei vähääkään kannustettu ja äitiyslomakin oli hyvin lyhyt.)

Ne mummot? Aluksi heitän tähän sellaisen pienen varoituksen että ilmaistessani tuskastumista mummoihin en välttämättä tarkoita armaan lukijan kultaista isoäitiä. Enkä muutenkaan _kaikkia_ mummoja. Tyylini kirjoittaa nyt vain on tämmöinen kun olen ärsytetty: poleemisen yleistävä. Vaikka noin muuten inhoankin sanontaa "vastuu siirtyy kuulijalle" (kieroa savolaisläppää ja vastuunpakoilua) blogeissa se pitää hyvin paikkansa. Että jos tulee paha mieli tai jotain, voi olla lukematta.

No niin, ne mummot! Mehän asumme perheinemme vanhassa talossa, jossa on paljon pieniä asuntoja. Kuten monissa vastaavissa, asuu tässäkin talossa monen monta mummoa. On pikkumummo, hammas-mummo, mykkämummo ja kissamummo ja toisissa rapuissa vielä lisää mummoja. Normaalisti jaksan mummoja varsin hyvin, juttelen ilmoista ja remontin hankaluudesta, pidän ovea auki ja muistan sanoa hein sijaan päivää. Tiedän, että pikkumummo on aikoinaan väittänyt alakerrassa paistettavan ihmislihaa ja että hammas-mummon suun näkeminen tekee pahaa. Ja että mykkä mummo haluaa kovasti neuvoa ja opastaa esimerkiksi pyykinpesussa - miimisesti. Ei näissä mitään. Kissamummokin on mukava, haluaa aina jutella meidän Massisestamme ja kertoa oman kissansa kuulumisia ja päivitellä sitä, miksi edellinen perhe luopui hänen kissastaan (tätä ollaan puitu usein, enkä ikinä kehtaa sanoa, että olisit iloinen, muutenhan sinulla ei koko kissaa olisi ja sitäpaitsi kai se on parempi että eläimestä luovutaan pitovaikeuksien takia kuin vaikka viedään se piikille tai dumpataan metsään).

Koska tähän pitkään kestäneeseen ja koko talon myllänneeseen julkisvuremonttiimme liittyy myös ikkunoiden vaihto, toivotaan talon asukkailta ikkunanedusten suojaamista muovein tai pahvein. Meillä ikkunat on jo luojankiitos vaihdettu, viimeistelytyöt ovat kesken (tämän takia pakenen joka ikinen arkipäivä kotoani ennen yhtätoista: sen jälkeen tänne paukkaa huomioliiviäijiä neljäkin kerrallaan) mutta isoin urakka on ohi. Sen sijaan kissamummon ikkunoita ei oltu vielä pääsiäisen aikaan vaihdettu, joten pitkänäperjantaina ovikello alkoi rinkua aamusella pitkään ja hartaasti. Koska emme loma-aikoihin juurikaan pukeutumiseen panosta, hilluimme täällä koko perhe enemmän tai vähemmän salonkikelvottomina: kuka ilman paitaaa, kuka tahraisessa, väärinpäin olevassa yöpaidassa, kuka pelkissä vaipoissa. Koska ovikello vain jatkoi, avasimme oven. Siellä oli kissamummo joka astui siekailematta sisään ja alkoi voivotella ja päivitellä remontin kauheuksia, pölyä ja melua, tiileen asti hiottuja ikkuna-aukkoja ja naapureiden kärsimyksiä. Komppasimme mummon valitusta, vaikka minua vaivihkaa ärsyttääkin talomme valitus- ja nillityskuoro ja kapinanlietsonta. Hei oikeasti nyt, tämmöistä remonteissa on! Rutista toki saa, mutta vääryydentunne ja vilpin epäileminen (ja duunareihin kohdistettu rasismi: virolaiset työmiehet ovat eräänkin naapurin puheissa "murjaaneja") on jo ihan naurettavaa. No, mummo vain jatkoi tuskitteluaan ja arvasimme melko pian, että meiltä toivottiin apua ikkunoiden suojaamiseen. Lupasin, että tulemme maanantaina suojaamaan ne ja aloin vihjailevasti heilutella käymistilassa paisuvaa hiusväripurtiloani (jossain vaiheessa olin käynyt myös tempaisemassa väärinpäin olevan äidinmaitotahraisen yöpaitani päälle aamutakin) ja mainitsin, että nyt pitää värjätä tukka, ennen kuin väri menee pahaksi. Tämä ei mummoa häirinnyt vaan hän jatkoi jaarittelua asuntomme entisistä asukkaista ja myös oman asuntonsa vastaavista: lääkäriä ja tuomaria oli asunut, oliko se nyt vuonna 85 vai 86 vai sittenkin vuonna 75. Ja kun ei ihmisiin voi luottaa, hänelläkin on useampi turvalukko ja silti pelottaa. Ja miten se kissa suhtautuu kun ikkunamiehet tulevat? Hoimme vähän väliä papukaijamaisesti "tullaan sitten maanantaina auttamaan" ja suunnilleen puolen tunnin toistelun jälkeen mummo poistui asunnostamme ja pääsimme viettäämään pyhäpäivää omissa oloissamme.

Maanantaina menimme sitten auttamaan. Paikalla oli myös mummon nuorempi sukulainen. Emme saaneet laittaa ikkunoiden eteen suojamuovia, "koska kissa voi syödä sen" vaan haimme (tai L haki) käytävästä pahvirullan. Olin luonnollisesti ottanut Lipsin mukaan rintarepussa ja siitä riittikin päiviteltävää, että miten kissa nyt suhtautuu ja nyt se säikähtää lapsen itkua (Lipsin kikattaessa ja kissan köllöttäessä kissamaisen tyynenä) ja miten ikkunoiden laitto nyt onnistuu. Kaksi naista säpsähteli ja parahteli aina kissan liikahtaessa, mutta kummallekaan ei tullut mieleen laittaa sitä toiseen huoneeseen edes suojapahvien kiinnittämisen ajaksi. Aloin tuntea olevani jossain omituisessa farssissa ja vaihdoin L:n kanssa pari ympyräsilmäistä katsetta. Kissasta, joka oli tosiaan rauhallinen ja lötkö maatiaiskissa, pidettiin jatkuvaa melua ja koko se koohotus sai minut miettimään, että tässä on nyt tulkittu koko kissan ominaislaatu vähän omintakeisesti, kun itse näen kissat pääosin melko vetäytyvinä ja itseriittoisina olentoina, jotka ylenkatsovat kaikensorttista touhotusta ja puljaamista ja vetäytyvät hässäkän tullen mieluiten vaatekaappiin nukkumaan. Tai sitten oli kyse siitä melko surullisesta tosiseikasta, että kissa korvaa ihmissuhteita. Näitä näkee ja kuulee aina joskus: kissoja vauvan- tai kumppaninkorvikkeina, hellittyinä ja rakastettuina mutta samaan aikaan jotenkin ahdistavasti väärintulkittuina. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan, kaipa pääasia on, että osaa rakastaa elollista olentoa... eikä kaikille ole suotu ihmiskontakteja.

Päivittelyn, puljaamisen ja touhotuksen jälkeen homma oli hoidettu. Saimme palkkioksi suklaata ja kahvia ja monet kiitokset, sekä minä huonon omatunnon häijyistä ajatuksistani. Huomasin, että mummoudessa minua rasittaa eniten se kapeutuneen elämänpiirin ja mahdollisesti hiipivän seniliteetin kylkiäisenä tuleva ääääretön itsekeskeisyys. Minulla on useampikin iäkäs sukulainen, joiden jorinaa entisen työkaverin avovaimon tyttären mustasta miehestä ja mökistä Paltamossa vai oliko se Valtimossa on täysin mahdoton katkaista. Edesmennyt isotätini oli tässä lajissa mestariluokkaa: mitä tahansa hänelle kertoi, vaikka nyt että oli muuttanut kaupungista toiseen, alkoi isotäti taivastella asuneensa viidessä kaupungissa elämänsä aikana, viidessä! Mummot myös lötkäyttelevät asiattomuuksia usein vailla minkäänlaista suodatinta: Kissamummo haukkui tyttärensä lihavaksi ja oma, myös edesmennyt mummoni kommentoi minun ja äitini painokäyrää aivan estottomasti. Ja toki on olemassa monenlaisia mummoja, ei siinä mitään. Minä vain olen kohdannut eniten tätä lajia.

Olen pääsiäisen jäljiltä muutenkin vähän äkeä. Kyseisen ristiinnaulitsemisjuhlapyhän aikana minua muistutettiin siitä, kuinka pilasin perheen hotellireissun viisivuotiaana pelästyttyäni isän humalatilaa sekä aiheutin lähes ydinkatastrofiin verrattavan hätätilan laittamalla sukujuhlissa kuullottamaani sipuliin ripauksen paprikamaustetta. Juhlissa jouduin myös istumaan jonkin aikaa tyhjän panttina tilanteessa, jossa yksi party animaleista makasi silmät kiinni, vihaisen näköisenä sohvalla ja kaksi muuta surffasi hervottomasti kikattaen 90-luvun hassuja bändejä Youtubesta (ja kuulin tietysti arvioita äitiydestäni ja jouduin vakuuttelemaan, että kyllä, vietämme myös kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa ja itse asiassa olin eilenkin tyttöjen kanssa rimpsalla, eikä muuten ollut eka kerta. On hassua tulla määritellyksi lapsestaaan irrottautumaan kykenemättömäksi supermammaksi kun itse potee aina silloin tällöin huonoa omatuntoa omasta bilejalastaan, joka ei osoita laantumisen merkkejä...). Juhlat olivat loppuviimein oikein mukavat, mutta tein ainakin sen periaatepäätöksen, että tulevissa juhlissamme tietokone pysyy visusti kiinni, nettiä voi katsella sitten omalla ajalla.

Joo. Oli mulla vielä muutakin, mutta antaapa odottaa seuraavaan kertaan.

torstaina, huhtikuuta 01, 2010

Turun muna

Olemme olleet ensimmäistä kertaa perheen kanssa reissussa, ihan Turussa asti. Menimme Turkuun junalla puntaroituamme ensin laina-autoa ja todettuamme sitten, että säädöksi menisi. Varasimme junasta mainioksi osoittautuneen perhehytin, kaarevan yksityisvaunun jossa on kuusi (?) paikkaa, pieni leikkinurkkaus ja pöytä. Vaunut jätettiin niille varattuun tilaan varsinaiseen vaunuun, Limppu kannettiin kopassaan hyttiin. Seinää koristivat Richard Scarryn kissat, jotka naurattivat Limppua paljon hartaammin kuin mikään ikkunamaisema. Junamatka sujui hyvin, satunnaista ränkkää lääkittiin hytkyttelyllä rintarepussa (toimii aina) ja lopulta reppuun nukahdettiin. Koska reissumme suuntautui Kylpylähotelli Caribiaan (en jaksa lakata vääntämästä tästä latteudesta vitsiä: toissa vuonna olimme Caribialla, nyt Caribiassa... vielä siellä Kuubassa pohdimme aika vakavastikin vaihtoehtoa, että meistä tulisi lapseton pariskunta. Tai siis että jatkaisimme sellaisena olemista. No, samana vuonna pistettiin kuitenkin pulla uuniin joten voi sanoa, että vaihtoehto punnittiin ja ei-tyydyttäväksi havaittiin. Kaltaistani osa-aika-kontrollifriikkiä rauhoittaa ajatus siitä, ettei lapsen tulo ole ollut itsestäänselvä päätös vaan sitä on makusteltu joka puolelta ennen päätöksen lukkoonlyömistä), otimme juna-asemalta taksin. Itse asiassa käytimme reissun aikana taksia kolme kertaa ja kaikilla kerroilla meillä oli todella mukava taksikuski. Se turkulaisten ylimielisyys-kliseestä.

Kylpylähotelli Caribia on hassu, kasariruma rakennus opiskelijakylän vieressä. Sisäpuoli on miellyttävämpi vaikka tiettyä nuhruisuutta ja kuluneisuutta havaitsee. Huoneemme oli pieni ja kompakti, saimme sinne myös matkapinnasängyn, mutta ekan alkuyön pelkoitkuränkkä sai meidät turvautumaan perhepetiin molempina öinä. Olihan katossa sitäpaitsi tuuletin, tuo jännittävä kieppuva asia, jota Limppu tuijotti hymisten ja inisten. Ensimmäisenä päivänä emme poistuneet hotellista: taivaalta tuiskutti räntää ja päätimme vihkiytyä kylpyläosaston iloihin. Valloitimme rantatuolin ja asetimme Limpun kantokopassaan lattialle. Toinen meistä vahti palleroa ja luki kirjaa, toinen seikkaili altaissa. Vaikka vedessä luttaaminen oli hauskaa (vesi on niin sanotusti elementtini: olen aina rakastanut vedessä lillimistä ja erityisesti lämminvesialtaissa tulee sellainen olo, että olen palannut kohtuun ja tällä kertaa te ette minua ulos kaiva... en aikoinani suostunut syntymään usean päivän yrityksestä huolimatta, joten kauas juontaa tämä kiintymykseni veteen, eh heh), ei erilaisten putousten alla jaksanut hillua mitenkään loputtomiin. Hauskin oli ulkoallas virtauksineen: oli mukavaa seistä lämpimässä vedessä, lumi hartioille sataen. Saunaosastoon en oikein ehtinyt vihkiytyä: höyrysauna oli miehille ja naisille yhteinen ja siksi melkein pilkkopimeä. Pidän Mäksän saunasta enemmän. Lopuksi puimme Limpun naurettavan pieniin uimapöksyihin ja uitimme sitä matalassa lastenaltaassa. Limppu tykkäsi lillumisesta ja yritti heti saada suuhunsa itsensä kokoisen värikkään vesimyllyn. Voi vauva-ajan iloista epärealismia ja ennakkoluulottomuutta!

Koska Caribia on vähän syrjässä, emme edes harkinneet syömistä muualla vaan turvauduimme Vanha Havanna-nimisen ravintolan antimiin. Paikka ei ollut Havannaa nähnytkään, stereoissakin soi jotain hemmetin Laura Voutilaista. Kuten hiljattain Kuubassa käynyt ystävä totesi, Havanna ei nimenä ole ravintolalle kovin mairitteleva: kuubalainen ruoka on luvalla sanoen paskaa: riisiä, papuja, keitettyjä vihanneksia ja uppopaistettua kalaa eikä lainkaan mausteita, eli tässä mielessä turkulaisravintola kyllä ylitti esikuvansa. Lihatonta ruokaa ei listalla juurikaan ollut, joten valitsimme fantasiapitsat. Limppu jaksoi hyvin syöttötuolissa ja keräsi monta hymyä. Enkä minä kerännyt yhtäkään mulkaisua, vaikka join viiniä kumpanakin iltana (ehdottomasti paras puoli raskaana olemattomuudessa on, että saa juoda viiniä).

Aamiainen oli hyvä, hotelliaamiaiset ovat muutenkin ihan mahtavia. Parempi puoliskoni riehaantui lätyistä, minä taas erilaisista miljoonista myslivaihtoehdoista ja karjalanpiirakoista. Olen aina irvistellyt hotelliaamiaisten kaurapuurolle (kuka voi olla niin masentava puritaani-tylsimys, että syö HOTELLISSA KAURAPUUROA, sama tyyppi varmaan herää aina kuudelta aamulla, juoksee puolimaratonin ja hieroo itseään lumella ja käyttää kaikki vapaahetkensäkin esimerkiksi kuolleen kielen tai kalligrafian opetteluun), mutta tällä kertaa söin sitä kaurapuuroa itse, koska tarjolla oli kaikkia ihastuttavia oheis-törsteitä, kuten hilloa.

Turussa satoi oikeastaan jatkuvasti räntää, mutta se ei haitannut. Vaeltelimme ympäriinsä, kävimme kerrassaan lumoavassa Vanhassa kauppahallissa, jossa oli kotoiseen Hakiksen halliin nähden se etu, että kaikki tavara sijaitsi yhdessä kerroksessa ja käytävät olivat vähän leveämmät. Bongasimme kauppahallimuseon vitriinin, johon oli lavastettu vanhan ajan sekatavarakauppa. Ja ostimme tietysti pari mahdollisimman tyhmää korttia aiheella "Kyllä määäkin Turuuus" tjsp, joita piti lähettää eteenpäin. Piipahtelimme kahviloissa ja pienissä putiikeissa, ostin itselleni koreankirjavan tiskirätin ja kukanmuotoisen piparimuotin mentaliteetilla iloa pienestä ja halvasta. Myllysiltaakin kävimme ihmettelemässä, se oli tosiaan oudosti notkolla. Yleisen kauneuden ja hyvän fiiliksen kruunasi Turun kaupunginkirjasto, jonka laajalla lastenosastolla kävin imettämässä kaikessa rauhassa. Hitto vie, ettei Helsingissä ole vastaavanlaista ihanaa keskustakirjastoa! Löysin mummoiselta lähetyskirppikseltä kaksi hamettakin hyvin halvalla.

Sitten pulikoimme lisää. Ja söimme. Ja lepäilimme hotellihuoneessa. Lipsi sai matkapinnasängyssä yöllä pelkoitkukohtauksen, joten siirsimme sängyt kiinni seinään ja nukuimme perhepedissä. Oli kyllä kätevää, tissit jatkuvasti vauvansuun ulottuvilla. Eikä seitsenkuukautisen kohdalla vahinkotukehduttaminen enää pelota, eikä vauva toisaalta pääse unipussissaan kauheasti liikuskelemaan.

Seuraavana päivänä tapasimme Turun kirjakahvilassa ystävän sekä tämän vuoden ikäisen tyttären. Oli hassua tajuta ajankulu: pitelin samaista tyttöä sylissäni viime vappuna, silloin se oli pienenpieni vauva, nyt iso tyttö helmihampaineen ja pitkine hiuksineen. Kirjakahvila vaikutti kiinnostavalta, mutta en siinä tilanteessa ehtinyt juurikaan kirjavalikoimiin tutustua. Turku on kyllä kaunis kaupunki, erityisesti reitti Caribiasta yliopistoalueen ja kirkon ohi keskustaan on aivan lumoava: puutaloja, vanhoja kivitaloja, puistoa ja puolen tunnin välein soivat kirkonkellot. Jos minun olisi pakko muuttaa Helsingistä (en tosin keksi tällaista pakkoa), voisin ajatella asuvani Turussa. Turussa on vanhan pittoreskin suloisuuden lisäksi myös korkeita taloja ja oma viihtymis- ja onnellisuusprosenttini nousee heti kun maisema ei ole liian avoin.

Kotimatkakin sujui pääosin ränkkäämättä, perhehytissä oli vaivatonta imettää ja ihmetellä alkukeväistä maisemaa ja sitä faktaa, kuinka suuri osa Suomen maasta on ihan silkkaa landea.