keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009

Miten se elämä on sitten muuttunut?

Raskausaika on kyllä kätevä: siinä ehtii yhdeksän kuukautta valmistautua elämänmuutokseen vähitellen. Ensin dokailu ja muu paheellisuus loppuu, sitten mahan kasvaessa elämä muuttuu sopivasti hiukan hankalaksi ollen loppuraskaudesta jo merkittävän tukalaa (hyvää esimakua sille, kuinka konstikasta liikkuminen on sitten, kun vauva on maailmassa). Unirytmi muuttuu enteillen tulevia, valvottuja öitä, tosin siten, että kun raskaana heräsi virkkuna viideltä, nyt äitinä nukahtaa viideltä todella uupuneena. Ja huoli, se on koko ajan läsnä. Raskaana säikähtelee veritippoja ja aristamattomia rintoja, myöhemmin liikkeiden vähyyttä ja omaa päänsärkyä (verenpaine? raskausmyrkytys? kääk!), vauvan synnyttyä liiallista nukkumista, liiallista huutamista, vauvan ihonväriä, kakkaamattomuutta ja ylenmääräistä kakkaamista.

Suurin muutos on tapahtunut nukkumisen suhteen. Mitään järkevää rytmiä meillä ei vielä näytä olevan, paitsi että Muna valvoo yöt ja nukkuu suurimman osan päivää. Univelka tekee ajoittain itkuiseksi ja paranoidiksi, toisaalta yllättävän vähillä unilla tulee toimeen. Se, kuinka paljon on saanut nukkua, määrittää aika vahvasti koko seuraavan päivän tunnelman: viime viikolla neuvolassa, kun Munan paino ei ollut noussut toivotusti ja neuvolalääkäri onnistui kommentoimaan synnytystäni tahattoman epäkohteliaasti (vissiin episiotomian takia joka minusta on ihan normijuttu ja parantunutkin mukavasti) ja takana oli vain pari tuntia unta, olin silkka ulvova räkäpallo suurimman osan päivää. Sitten kirjoitin lääkärille sähköpostia, loin googleen Munan ruokapäiväkirjan ja sain nukuttua. Seuraava päivä olikin aktiivinen ja auringonpaisteinen (ja paino eilisessä kontrollimittauksessa noussut kerrassaan reippaasti). Muna on myös alkanut hymyillä, kuusiviikkoisena saimme houkuteltua siltä ensimmäisen selkeän vastauksen hymyyn. Ja voi kuinka helppoa vauvaa on naurattaa: riittää, kun sanoo mairealla äänellä MOIIIIII!

Minulla on kyllä edelleen selkeä kutka olla aktiivinen ja touhukas. Meilasin juuri eräälle äiti-ystävälle, joka luultavasti tietää feministiäitien toiminnasta Helsingissä. Olen myös googlettanut vauvajumppaa ja ilmoittautunut vauvauintiin ja harkitsen vauvamuskaria. Lähellämme on täyden palvelun leikkipuisto, jossa näyttäisi olevan kaikenlaista aktiviteettia. En edes suhtaudu kanssaäiteihin ylemmyydentuntoisen ennakkoluuloisesti (kuten pelkäsin, onhan vanha helmasyntini pitää itseäni niin maan vitun erikoisena ja moraalisena ja hiukan muita diipimpänä tyyppinä, kuinka falskia), oletan, että kalliolaisuus ja äitiys ovat riittävän yhdistäviä tekijöitä ainakin jonkinlaisen hiekkalaatikko-bondauksen luomiseksi. Ja jos ei, eihän niissä ole pakko käydä.

Yleisesti ottaen ystävät tuntuvat kutsuvan minua edelleen kaikkiin menoihin ja meininkeihin. Se lämmittää kovasti, vaikka en aina pääsekään. Tuntee, ettei ole yhtäkkiä niputettuna joihinkin elämättömien mammojen kategoriaan. Ja on aivan huippua, kun päivät ovat vapaita! Tänään kävelimme viimeisillään olevan ystävän kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa, oli aikaa pysähtyä ällistelemään kaukasianpionin siemenkotia ja istua penkille (josta raesade meidät heti miten hätisti). Pikkuvauvan kanssa liikkuminen on esteistä huolimatta varsin helppoa: Muna nukkuu sitä paremmin, mitä enemmän ympärillä on melskettä ja valoa. Jopa Sokoksen halpapäivillä otettiin iisisti, vasta kalatiskin kohdalla tuli rähäkkä (ja sitten painelimmekin rivakasti kotiin ja tissin ääreen).

Öisin olen Munan hytkyttelyn ja imetyksen lomassa viihdyttänyt itseäni katsomalla Ylen Elävää arkistoa. Pidän erityisesti Helsinki-pätkistä, Puu-Pasilasta kertova dokumentti paljastaa, kuinka hieno ja yhtenäinen puutaloalue Länsi-Pasilasta purettiin 70-luvulla, Berliinin nuorisofestivaali -dokkarissa esiintyy muun muassa Ilkka Kanerva. Tänään ajattelin katsellakuunnella "ex-pasifisti" Pentti Linkolan haastattelun.

perjantaina, syyskuuta 25, 2009

Hopsan, kynnyksen yli

Kun teksturissa killuu useampi aloitettu bloggaus ja niitä alkaa hiukan vältellä, on aika rikkoa bloggausjää huputtamalla kunnianhimottomia. Olen aloittanut bloggauksen äitiydestä for dummies (metodi jota itse tällä hetkellä noudatan) ja sitten kirjottanut tahdittomasta neuvolalääkäristä, mutta en jotenkin pääse pidemmälle. Joku opettajani sanoi joskus, että imettäminen puurouttaa aivot. Voi olla, itse uskon kyllä univelkaan, huomaan nimittäin, että toistan meileissä ystäville omia maneereitani aivan hullun lailla (saatan ahtaa samaan lauseeseen sanan "jotenkin" neljä kertaa ja aloittaa kappaleen kerta toisensa jälkeen "mitä siihen ja siihen tulee".

Vauva saa ylihuomenna nimen. Itse asiassa se on jo saanut nimen, sen tietävät neuvolahenkilökunta, vanhemmat, kummit ja eräs naapurin setä. Naapurin setä sai tietää nimen vauvanvaunuista virinneen keskustelun kautta, uskalsin kertoa sen, setä tuskin soittelee sukulaisille, koska ei oletettavasti edes tunne niitä. Emme kai alun alkaen ajatelleet pitää vauvan nimeä salaisuutena nimiäisiin asti, jotenkin se vain kävi niin, moni sukulainen halusi selvästi kokea yllätyksen. Ja mikäs siinä, yllätys on helppo tapa ilahduttaa, etenkin sellainen, josta ei voi järkyttyä tai joka ei pilaa suunnitelmia.

Jouduin tekemään paniikkihankinnan nimiäisiin: huomasin, että mikään juhlavampi vaatteeni ei salli imettämistä, en näemmä harrasta edestä napitettavia paitoja tai mekkoja. Silitin hankkimani yläosan juuri ja totesin, etten enää pidä silittämisestä. Pidin siitä joskus (tämä tunnustus on aiheuttanut useita epäuskoisia silmienpyörittelyjä ystäväpiirissäni) etenkin kun samaan aikaan saattoi katsella videoita, mutta nyt kotityöt eivät oikein käy viihteestä, niitä on muutenkin niin paljon. Pyykkikone pyörii päivittäin, rintakumeja ja pulloja steriloidaan jatkuvasti, imuri hurisee. Maitotahraisia lakanoita pitää vaihtaa vähän väliä, paidoilla on puklua, potkareissa kakkaa, kestovaipoista nyt puhumattakaan. Joskus sitä on niin väsynyt,ettei oikein jaksa tehdä kotitöitä, onneksi minua on siunattu miehellä, joka hoitaa oman osansa ja enemmänkin. Kun kotona hengaa yhtäkkiä aika paljon (olen juuri tajunnut, kuinka vähän olen ollut kotona sen kahden vuoden aikana jota olemme tässä asuneet, vaikka olen koti-ihminen ja kaikkea), mielialaan vaikuttaa siisteys ihan eri tavalla.

Tämä viikko on ollut aika täyteenahdettu. Olen liikkunut paljon sekä vauvan kanssa että ilman, pääsin ensimmäistä kertaa uimahalliin ja tänään olin R&A:ssa katsomassa hihityttävää virolaista semi-dokkaria Suomen television vaikutuksesta Neuvosto-Eestiläisiin 80-luvulla. Huomenna hoidetaan viimeiset nimiäisasiat ja illalla on Vuokko Hovatan konsertti. Sunnuntaina pitääkin edustaa koko päivä: tapaamme sukulaisia joita olen viimeksi nähnyt kymmenisen vuotta sitten. Ensi viikolla voisikin levätä enemmän, opetella vihdoin nukkumaan niitä päiväunia.

maanantaina, syyskuuta 14, 2009

Puljaamista

Vauvan kanssa liikkuessa maailma näyttäytyy uudessa valossa. Jalkakäytävän reunat, portaat ja kynnykset tulee pantua merkille aivan eri tavoin, samoin ratikkamallit. Kaikkeen pitää varautua ja valmistautua. Tällä viikolla en päässytkään naapurissa pidettävälle keramiikkakurssille, koska äitini uumoili kipeyttä eikä halunnut vaarantaa vauvaa. Niinpä päätin käväistä (käväistä, hehhehee, mikä vitsi, vauvan kanssa ei "käväistä" missään) Annalan syysmarkkinoilla. Odotettuani matalalattiasporaa viitisentoista minuuttia (en halua vielä käyttää korkeaa ratikkaa kaksin vauvan kanssa, en osaa kunnolla vielä itsekään käyttää uusia vaunuja, saati sitten vastuuttaa jotakuta kanssamatkustajaa niiden nostelussa) tajusin, etten ennen illan tapaamista ehdikään ihastelemaan talvivalkosipuleja ja päätinkin sen sijaan tehdä lenkin lähiympäristössä. Ollessani ruokakaupan ovella huomasin, että sinne joutuu kiipeämään portaat ja avaamaan pari painavaa lasi-metalliovea, homma joka ei ilman apulaista onnistu. Niinpä köröttelin kotiin tyhjin toimin, toisaalta hidas kulku sai minut huomaamaan erityisen hyvin kirkonedustan upeat, kaksiväriset ryöppykukat sekä viisivuotiaan pojan ja snautserin ensikohtaamisen. Ja ostinhan matkalla auringonkukkiakin, kivalta kukkakauppiaalta joka rahasti minua ulkona, niin ettei minun tarvinnut sompailla vaunujen kanssa sisään tai jättää vauvaa vaunuihin. Auringonkukat tungin reppuun, vaikka änkeytyessäni vaunujen kanssa hissiin vaaransin niiden varret. Vaunut mahtuvat hissiin juuri ja juuri, sivuttain ja mutkitellen. Etenkin täyden repun, olkalaukun ja hoitolaukun kanssa yhden kerroksen matka on aika haastava (etenkin kun vauva ehtii rapussa tympääntyä sekä kuumuuteen että paikallaanoloon ja alkaa huutaa).

Lauantai-iltana päätin valita useista vaihtoehdoista vauvaystävällisimmän, sukujuhlat (suvussamme on kerrassaan hulvattomia juhlia jotka vetävät vertoja kotibileille). Lähtiessäni kotoa alkoi sataa kuin saavista kaataen, rummuttavaa rankkasadetta. Venksottelin sadesuojan vaunujen päälle ja selvisin ratikkaankin kälyn suosiollisella avustuksella. Perillä pitikin sitten selvittää, miten kantokopan saa irti vaunuista (helvetillisen hankalasti) ja tehdä se kondomimaisen tiiviin sadetakin hiostaessa ja kantaa vauvaa ja kaikkia oheistarpeita kierreportaita kolmanteen kerrokseen. Juhlapaikan vaihtuessa minulle ja vauvalle tarjottiin autokyytiä, jonka otimmekin riemuiten vastaan, tosin auton takapenkki piti kipata kumoon, että vaunut mahtuisivat joukkoon. Ja edelleen piti vahtia samaan aikaan vauvaa ja paria-kolmea laukkua ja yrittää varoa kastumasta. Perillä uudessa paikassa pitikin sitten miettiä, miten ratasasentoon vahingossa käännetyt vaunut saa takaisin vaunuiksi.

Juhlissa imetin sivuhuoneessa, ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella (ellei mökkiä lasketa). Homma sujui yllättävän mukavasti, en kiusaantunut ovella käyvistä ihmisistä ja päinvastoin. Ilta menikin paitsi seurustellessa myös vauvaa rauhoitellessa, syömään pääsin viimeisenä ja ateria tuli napsittua parin haarukallisen osissa. Kun ajattelin väsynyttä ja sateista matkaa parilla-kolmella eri joukkoliikennevälineellä, summasin äkkiä, kuinka paljon säästin rahaa raskausaikana sillä, etten ostanut joka viikonloppu punaviiniä ja tilasin meille farmaritaksin.

Onneksi äitiyslomalla on vain rajallinen määrä aikataulutettuja velvotteita (pidän aikataulutetuista velvotteista kunhan ne ovat hauskoja, kuten harrastuksia tai mukavaa työtä), sitä tulisi nopeasti aivan hermoheikoksi säätäessään kaiken sen oheiskrääsän kanssa, mitä vauvan kanssa lähteminen edellyttää. Pelkät vaunut ja vauva eivät riitä, mukana pitää olla omien peruskamojen lisäksi myös aiemmin mainitsemani selkäreppu (koska käsiä tarvitaan muuhun) sekä hoitolaukku, jossa on harso, vaihtovaatteet, rintakumi, tuttipullo, paketti vastiketta, pari vaippaa, vesipullo, pieni hoitoalusta, sakset ja sen sellaista. Ei puhettakaan, että lähtisi kotoa pelkkä avain taskussaan tai kevyt pussukka olalla. Kaikesta varustautumisesta huolimatta jotain voi unohtua: tänään käväisimme perheen kesken Kasvitieteellisessä puutarhassa rakukurssini jälkeen. Koska rintani olivat usean tunnin imetystauon jälkeen kuin kaksi muuttolaatikkoa (oikeasti) päätin imettää puistonpenkillä. Huomasin (ja Muna huomasi aivan erityisesti) hoitolaukkua turhaan pemmastettuani, että rintakumi oli jäänyt kotiin. Yritin hetken imettää ilman sitä, mutta se, mikä onnistuu hetkittäin kotona makuuasennossa, kaikessa rauhassa, ei todellakaan sujunut puistonpenkillä istuen. Voi sitä huutoa! Daaliat ja hajuherneet tuli iihkutettua pikavauhtia, ehdimme jo täyttää tuttipullonkin, mutta sitten vaunuissa tuli hiljaista, hiekkatien ratina tuuditti uneen pienen kukkaistytön.

sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009

Hitaasti/nopeasti

Eräs ystäväni sanoi joskus irkissä, että aika kuluu tosi hitaasti/nopeasti. Lausahduksesta tuli heti kerrassaan käyttökelpoinen oneliner, siinä on vissi ja syvällinen totuus takana. Koska eikö aika teekin juuri niin, näyttää noin äkkikatsomalta kelluvan paikallaan, mutta pinnan alla on vaikka kuinka nopeita virtauksia ja pyörteitä. Aika tuntuu sitäpaitsi jatkuvasti kuluvan nopeammin ja nopeammin. En osaa uskoa, että viime joulusta on yhdeksän-kymmenen kuukautta, vastahan juoksimme ystävän kanssa punaviinilasillisilla ja keikoilla, sen saman ystävän joka saa vauvansa muutaman viikon päästä. Ihan hiljattain suurin jännityksenaiheeni oli, jatkuuko työsuhteeni joulun yli, käytin monta sunnuntai-iltaa viime syksynä sen asian murehtimiseen. Toisaalta ajankulun huomaa selvästi siitä, että vasta kun tietylle aikakaudelle tulee tarpeeksi perspektiiviä, kykenee hahmottelemaan sille ominaisen yleistunnelman. Viime syksy oli työahdistuksesta huolimatta ihanaa aikaa. Tunsin aidosti hallitsevani elämääni, olin ottanut sen omiin käsiini. Harrastin paljon, kävin jopa ryhmäliikunnassa, elin miellyttävää kurinalaisuuden ja hauskanpidon sekamelskaa. Käytin hyvin istuvaa, vihreää tirolilaistakkia ja syysvaahteran väristä kaulahuivia (vaatteet ovat tärkeä osa kunkin ajanjakson yleistunnelman hahmottamista), kuuntelin paljon Lauran Saharaa (musiikki samoin) ja join oman mökin sitruunakissanminttuteetä (tuoksuista puhumattakaan).

Viime syksynä aloin myös tajuta, että se "joskus, kohtapuoleen" mitä perheenlisäykseen yrittämisen aloittamiseen tulee, olisi kohta käsillä. Tuota oivallusta edesauttoivat, kuinka ollakaan, yhtäkkiä raskaana olevat ystävät. Kun saman viikon sisällä sekä terapeuttini että kaksi vanhaa ystävää paljastivat raskautensa (yksi heistä ihan vain kävelemällä eteeni Karhupuistossa, en kehdannut ensin onnitella koska olen vähän paranoidi ihmisten raskausmahojen suhteen, tai olin, mietin aina, että jospa tuo on vain vähän pyöristynyt ja onnitellessani onnistun sohaisemaan ikävästi... minua luultiin kerran raskaanaolevaksi koska minulla oli korkeavyötäröinen, vähän liian pieni mekko ja olin kesän aikana lihonut ja sitten jouduin oikaisemaan luulijaa ja voi kuinka sitä hävetti. Inhoan saattaa ihmiset nolostuneeseen tilaan). Nuo havainnot saivat minut keskustelemaan asiasta L:n kanssa (muistan meidän keskustelleen noin vartin ennen joitain kotibileitä ja päätyneen siihen tulokseen, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Nopea lopputulos ei kyllä niinkään kerro meidän hätäisyydestämme vaan siitä, että olimme puntaroineet asiaa niin pitkään, että lopullisen päätöksen teko oli viime kädessä helppoa ja tiesimme kumpikin mitä haluamme) ja juhlissa myhäilinkin sitten asiaa itsekseni. Ystäville en paria lukuunottamatta halunnut asiasta kertoa, muistan että paljastin aikeemme Lumikselle kirjamessuilla. Totesimme yksissä tuumin, että lapsi on vähän kuten tatuointi ja aloimme puhua Poikani Kevin -kirjasta. Sitten mielessäni alkoikin takoa "haluan vauvan nyt heti" luultavasti reaktiona työahdistukseen. Ja no, sitten sain sen mitä toivoin. Kummallista! Parin viime vuoden aikana kaikki toivomani asiat ovat tapahtuneet, työjutut, avioliitto, koti Kalliossa, siirtolamökki, lähentyminen tiettyihin ihmisiin, vauva. Ei ihme, että minua vähän väliä pelottaa kaikki ja odotan, milloin minulta otetaan jotain pois. Eihän näin hyvä onni voi jatkua! Samalla muistutan itselleni, ettei kohtaloa tai onnetarta ole olemassakaan ja että olen pitkälti omalla pontevuudellani päässyt tähän tilanteeseen. Ajatus on hirveän voimaannuttava, olen kuitenkin nuorempana vuosikaudet inhonnut itseäni, pitänyt vastuuttomuuttani ja saamattomuuttani jonkinlaisena luonnonvoimana, ongelmiani polttomerkkeinä joista ei vaan päästä eroon.

Tällä hetkellä aika kuluu hitaasti/nopeasti. Päivät toistuvat melko samanlaisina, etenkin kaksin vauvan kanssa. Ne hulahtavat käsistä, ensin on aamu ja sitten äkkiä kello on puoli yhdeksän illalla. Vauva on niin pienen pieni, aivan vastasyntynyt, ei osaa paljoa muuta kuin itkeä ja heilutella raajojaan. Jotenkin ihmetyttää, että tuosta se koko ajan kehittyy, oppii kääntymään vatsalleen ja alkaa siitä ponnistaa eteenpäin. Vuorokausirytmi on hakusessa, annan L:n nukkua patjalla olohuoneessa että hän jaksaisi käydä töissä, me Munukan kanssa valvomme ja hytkyttelemme ja lohtutisseilemme kun mahaa kipristää. Koliikki sijoittuu yöhön, kuinkas muutenkaan. Hetkittäin huomaan olevani niin väsynyt, että tiputtelen tavaroita ja kolhin itseäni (olen lyönyt varpaani sängynkulmaan kolmasti viikon aikana, en muista koskaan aikaisemmin tehneeni sitä). Samaan aikaan on ihanaa asettaa vauva imetystyynylle, katsella vuoroin keskittyneesti luputtavaa suuta ja ikkunasta avautuvaa alkusyksyistä Kalliota. Ja eniten hämmentää ajatus siitä, että jos aika edelleen kuluu yhtä nopeasti kuin tähän asti, kuluu vuosi ennen kuin huomaankaan. Vuoden päästä minulla ei ole käsissäni enää nelikiloista öhisijää (ellen saa pikapikaa uutta vauvaa, haluaisin kyllä useamman lapsen mutta ehkä en nyt sentään vuoden ikäerolla) vaan iso taapero, joka ottaa jo askelia ja tapailee puhetta ja vetää kirjoja kirjahyllystä ja nauraa kikattaa hampaat välkkyen.