keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009

Loppuraskauden keloja

Huomaan, kuten varmaan kaikki odottavat äidit huomaavat ajatusmaailmansa jossain määrin muuttuneen. Omalla kohdallani en voi puhua "arvojen muuttumisesta", oma arvomaailmani ei ole koskaan ollut niin työ- tai rahakeskeinen että uusi elämä voisi jotenkin kauheasti sitä keikauttaa. "Nyt oivallan mikä elämässä oikeasti on tärkeää"-läppä lasten ollessa kyseessä on aina vähän vieraannuttavaa, mutta olen oivaltanut esimerkiksi sen, etten toistaiseksi halua olla mukana "voisiko tän peruuttaa"-puheessa, joita monet raskaana olevat viljelevät. Huomio oli itselleni hyvin tärkeä, olen nimittäin ollut raskauden kanssa niin epävarma (ja olen joskus vieläkin, herään joka aamu ei-raskaana ja sen jälkeen muistan olevani raskaana ja sitten alan epäillä olenkohan sittenkään, kunnes Muna alkaa mellastaa siihen tyyliin ettei möyrettä voi vatsalaukun murinana sivuuttaa) että olen enemmän ja vähemmän tietoisesti säästänyt itseäni puhumalla raskaudesta melko etäännytettyyn ja sarkastiseen sävyyn. Perhevalmennuksessa tajusin tehneeni niin, koska olen kuvitellut menetykseen liittyvän tuskan olevan pienempi, jos en päästä raskauttani ihon alle. Mikä on ajatuksena mahdoton: olinhan aivan paskana oletetusta keskenmenosta ennen joulua, kun raskautta oli kasassa jotain kuusi viikkoa. Kun kuulin kanssaäitien puhuvan vauvoista inhoten en lähtenytkään läppään mukaan (vaikka en oikein vieläkään ole mikään vauvahullu) vaan ihmettelin mielessäni, miksi nuo ovat hankkiutuneet raskaaksi jos eivät ole asiasta tuon iloisempia ja samalla tunnistin defenssimekanismin: vähättelevä puhe äitiydestä on keino suojella itseään mahdollisilta pettymyksiltä. Itse olen vain huomannut, että keino ei toimi. Raskaus ja vauva sisälläni ovat läpäisseet minut: rakastan lastani jo nyt ja mikäli menettäisin sen (neuvolassa puhutaan aina "hän" mutta en puhu omin keuhkoin hengittävistäkään "hän"-muodossa joten en sikiöstäkään) mikään ei enää suojelisi minua surulta.

Olen myös miettinyt lapsettomuutta. Vaikka oma raskautuminen kävi kerrassaan käden käänteessä, olin valmiiksi varautunut odottamaan ja pohjustanut itseäni mahdolliseen pettymykseen (joskus mietin, onko tästä varaudu pahimpaan-piirteestäni MITÄÄN hyötyä, luultavasti ei). Olen nähnyt läheltä, että nämä lisääntymisasiat eivät ole yksinkertaisia, sekään, että heteropariskunnan molemmat osapuolet päättävät haluta lasta ei välttämättä riitä. Aiemmin luin lapsettomuusblogeja hiukan ihmetellen: en pystynyt samastumaan lapsettomien tuskaan (enkä pysty vieläkään, olisi röyhkeää väittää niin) ja ajattelin, että mikseivät nuo hanki itselleen jotain muuta sisältöä elämäänsä. Nyt luulen tajuavani paremmin lapsettomien piinan ja ne moniaat ajatuskulut joita pitää käydä läpi, kun kuukautiset alkavat kerta toisensa jälkeen ja hoidot epäonnistuvat. Pelko ajan kulumisesta, parisuhteen muuttuminen, seksuaalisuuden muuttuminen, koko elämän fokusoituminen yhteen tavoitteeseen. Jälkeläisen saamisen tarve on osin biologista, toki myös pitkälti kulttuurista. Kuten monissa rakkauteen liittyvissä asioissa, ei jälkeläisten hankkimisen halussakaan voi vedota pelkkään järkeen, ihmisiä ei voi ylipuhua esimerkiksi argumentilla "teitä ei ole tarkoitettu lisääntymään". En lainkaan osaa sanoa, olisinko itse halunnut lapsettomuushoitoja, luultavasti olisin, ainakin jonkinlaisia. Ja onhan myös niin, että monien lapsettomuus hoituu "pelkällä" lääkekuurilla, ilman ivf:ää tai vastaavaa. Eli lapsettomuushoito ei välttämättä aina tarkoita megalomaanista pakastus- ja pistosoperaatiota. Pitääkö yhteiskunnan sitten tukea näitä hoitoja? Kyllä mielestäni tiettyyn pisteeseen asti, vaikka lapsen saanti ei ole perusoikeus (kuten ei seksinkään) on se mitä ilmeisimmin useille ihmisille merkittävä onnen ja sisällön lähde. Ja tietysti paras olisi, jos adoptioprosesseja helpotettaisiin siten, etteivät ihmiset joutuisi odottamaan lastaan seitsemää vuotta... tästä adoptiosta en tosin tiedä kovinkaan paljoa, luultavasti jonoille on syynsä ja sääntely on näissä asioissa hyvästä. Liittyyhän adoptioonkin nimittäin ihmiskauppaa.

Vaikka turhaudunkin ajoittain siihen, että jotkut ei-niin-hyvät tutut puhuvat kanssani pelkästä raskaudesta, minua ei sentään ole alettu kohdella pelkkänä elatusastiana. Hermostun melko herkästi hyysäämisestä ja hössöttämisestä (esimerkiksi siitä, että minua kielletään kantamasta jotain tai huolestutaan, kun olen silmänkantamattomissa kymmenen minuuttia) ja tiedän samalla, että ihmiset tarkoittavat hyvää. En ole vain tottunut saamaan osakseni erityistä prinsessakohtelua enkä siten osaa saada asiasta erityisiä kiksejäkään (perhevalmennuksessa eräs tuleva iskä kyhnytti ja hieroi ja rapsutti tulevaa äitiä aivan taukoamatta: söpöä ja samaan aikaan hyvin vierasta, ravistelisin itseäni kuin märkä koira jos joku lähmisi minua joka jumalan sekunti julkisella paikalla). Kukaan ei ole kajonnut mahaani (paitsi sellaiset jotka saavatkin) eikä huolestunut siitä, että olen "loppuraskaudestakin kiinnostunut maailmanpolitiikasta" kuten jonkun blogin kommenttilaatikossa sanottiin. On helpottavaa, ettei minun luulla muuttuneen aivan toiseksi, olen luultavasti rummuttanut omaa versiotani raskaudesta niin äänekkäästi ettei kukaan ala olettaa minun uivan korvia myöten töppösmeressä. Olen myös miettinyt, että näinköhän kovin moni tuleva tai tuore äiti höpsötteleekään pelkkää vauva-asiaa, tuskin? Jos kaksi vieraahkoa äitiä kohtaa, on luontevaa puhua vauvoista, aivan kuten koirapuistossa puhutaan oman koiran metkuista ja mölperömerkeistä eikä vaikka pakolaiskysymyksestä (jos puhutaan, otan yleensä jalat alleni, pakolaiskysymyksestä vieraiden kanssa puhuvat kun ovat lähes poikkeuksetta näitä Pöntisen hengenheimolaisia). Useimmat äidit kun ovat muutakin kuin äitejä. Olen iloinen siitä, että Kallioon tulee nyt paljon vauvoja, talossammekin on yksi odottava pariskunta. Torkkelinmäen leikkipuistossa on taatusti moniarvoisempi meno kuin lapsuuteni pikkukaupunkilähiössä. Äiti sanoi, ettei ole eläissään tympääntynyt niin pahasti kuin istuessaan sen homogeenisen mamijoukon liepeillä. Onneksi äidillä oli työpaikka odottamassa ja minä pääsin perhepäivähoitoon: ainoana lapsena vieläkin joskus päätään nostava epäsosiaalisuuteni olisi luultavasti paljon määräävämpi piirre, jos minut olisi hoidettu kotona.

Olen alkanut pikku hiljaa siivoilla työpöytääni. Omia tavaroita minulla ei ole täällä paljoakaan, valokuva ja kynäteline ja hassu puuleppis sekä rasia, jossa säilytän klemmareita. En koskaan hankkinut itselleni viherkasvia, koska pelkäsin sen kuihtuvan vähitellen ilman ikkunan läheisyyttä, eikä kituvan elollisen katselu ole koskaan mukavaa. Muutenkin kauhean pyökkiviilu-sinitarransininen työtuoli-ympäristön koristelu tuntuu aika turhalta: rumalta tulee näyttämään joka tapauksessa. Ehkä en muutenkaan halunnut luoda liian lämmintä tai kodinomaista fiilistä työpisteelleni: haluan muistaa olevani töissä. Toisaalta olen kyllä kokenut paljon riemuntunteita tässä työtuolillani: ITunesin ihanat musiikkilöydöt ovat haltioineet minua kerta toisensa jälkeen ja innostaneet hyräilemään ja inisemään mukana: piirre, josta minut tullaan työyhteisössä varmaankin muistamaan, saanhan siitä aina väliin hyväntahtoista kuittailua.

Lisäys: Olen jo pari viikkoa tai ehkä pikemminkin kuukauden alkanut tuntea kummallista himoa nähdessäni katukivikasoja, kivipölyä tai hiekkaa. Katukivet eivät laukaise minussa globalisaatiokriittisen liikkeen äärilaidan black blockilaista vaan ikkunoiden hajottamisen sijaan tahtoisin jollain tavoin nauttia niitä kiviä, ehkä mahdollisesti hengittää niitä. Tiedän aivan hyvin, ettei kiviä voi syödä. Sama koskee asvalttityömaan tuoksua (aaaaah!), rautakauppoja ja käynnissä olevia, isoja työkoneita. Maanantaina viereeni ajoi valtava traktorintapainen ja minun oli pakko pysähtyä haistelemaan sen koneöljyistä tuoksua. Ihanaa! En yhtään tajua, mitä oikeastaan himoitsen, kivet voisivat viitata kalsiumiin, mutta juon luomupiimää ja nommaan kalkkitabletteja SEKÄ ladyvita plussia joka päivä. Haluaisin myös ratustella taululiituja. Parhaiten kivien- ja taululiitujen himon tyydyttävät Renniet, joita onkin pakko aina silloin tällöin syödä, närästys nimittäin kiusaa melkein päivittäin. Luin ei-syötäviin aineisiin kohdistuvista himoista, niitä kutsutaan Pica-oireiksi ja ne luetaan syömishäiriöiksi (!). Ajatus vakavasta psyykkisestä häiriöstä silloin, kun alan huokailla haaveellisesti ohittaessani asvalttityömaan tuntuu suunnilleen yhtä koomiselta kuin aikoinaan Päihdelinkissä tekemäni "oletko peliriippuvainen"-testi, johon vastasin totuudemukaisesti pelanneeni kerran 80-luvulla hedelmäpeliä Georg Otsilla ja sen jälkeen kaksi kertaa pajatsoa huoltoasemalla ja sain tuloksiksi "riskisi sairastua peliriippuvuuteen on kohonnut, ole tarkkana ja hae tarvittaessa apua". Minusta on oikeastaan hauskaa että minulla on tällainen himo, on paljon jännittävämpää haluta impata traktoria kuin mussuttaa appelsiineja, jota viimemainittua tein alkuraskaudessa kerrassaan omistautuneesti.

6 kommenttia:

  1. Kallio on varmasti oikein hyvä paikka lapsille oppia erilaisuuden kunnioittamista! Kyllä siellä varmaan on kansainvälisyyttä ja lapsi voi saada eri kulttuurista olevia leikkikavereitakin.

    Yksi juttu joka minua ärsyttää tietyissä vanhemman sukupolven edustajissa on se, kuinka automaattisesti ne leimaavat isot kaupungit pahoiksi! "On se vaan onni, että saitte kasvaa Käpykylässä, Helsingissä jos olisitte kasvaneet niin varmaan olisi linnakundeja teistäkin tullut.."

    Siis ihan OIKEASTI jotkut ovat sanoneet noin!! Tuo on suora sitaatti! Jotenkin paksupäistä. Suomessa elää aika vahvana yhä sellainen maalaiselämän ihannointi. Ihan kuin maalla ei olisi huumeita tms.! Meilläkin tuossa kunnan isossa yläasteessa vasta vähän aikaa sitten oli joku huumehommeli. Ei lasta voi kasvattaa jossain umpiossa.. kyllä elämä ulottuu ihan joka paikkaan, myös maalle.

    VastaaPoista
  2. Itse kasvoin ikävässä pikkukaupungissa (joka on vielä pikkukaupunki parhaasta päästä, kaunis ja tiivis ja historiaa täynnä) eikä se kyllä ollut mikään lintukoto, siellä tapahtui pahoja asioita aika paljonkin: raiskauksia ja huumeita ja väkivaltaa. Että eipä niiltä kamaluuksilta ole varmaan viime kädessä suojassa oikein missään.

    Tuota haja-asutusalueen auvoa lapsiperheillehän ajaa moni ihan pääministeriä (jolta ei tunnu ikinä pääsevän suusta kuin typistäviä ja yleistäviä ja TYHMIÄ möläyksiä) myöten. Mutta selvästi on jo jonkin aikaa näkynyt myös vastareaktioita: ihmiset muuttavat peltolähiöstä takaisin kantakaupunkiin masennuttuaan jatkuvasta autoilemisesta ja täydellisestä yhteisöllisyyden puutteesta. Eri jutut sopii tietysti eri ihmisille, mulle ei omakotielo toimisi mutta jollekin se on elinehto. Just se muiden elämäntapojen sulattaminen on se tärkein juttu, ettei alettaisi tuomita huonoiksi vanhemmiksi siksi, että lapset kasvatetaan levottomassa/virikkettömässä ympäristössä.

    Sitä mä kanssa aina mietin, että miten ihmisillä on varaa asua omakotitaloissa pk-seudulla? Etenkin niin, että toinen on kotona? Kuorossa tapasin naisia, joiden miehet tekivät triplavuoroja ja naiset olivat hoitovapaalla. Vaikken yhtikäs yhtään dissaa hoitovapaata, tuntui asetelma silti jotenkin epikseltä ja parisuhteen kannalta aika tuhoisalta. Että tuossa tilanteessa ite valitsisin mieluummin yhtä huonetta pienemmän kodin kuin sen, että isä ei näe lastensa kasvavan.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi11:18 ap.

    Kysyit eilen:
    jos tiedätte keinon, miten sanoa loukkaamatta vastaan ihmiselle, joka kulkee muiden yli silkkaa hyvää tahtoaan ja auttamishaluaan, kertokaa

    no, ole hyvä:
    www.nvcfinland.fi

    VastaaPoista
  4. Tämä on jotenkin ihan koomista jo, miten ympärilläni lisäännytään koko ajan tihenevään tahtiin ja miten olen imeytynyt mukaan odottamiseen, vauva-asioihin ja varsinkin hillittömään vauvakuumeeseen. En ole koskaan oikein välittänyt muiden lapsista, mutta vauvoista kyllä tykkään. Nyt jopa lueskelen vauvapalstoja ja haalin siskonpojalle vaatteita ja leluja kuin hieman kilahtanut täti..

    Tänään, kun sain ensi kertaa pidellä siskoni 10 päivän ikäistä poikaa, olin aivan haltioissani ja kun vauva vinkaisi pari kertaa, tissejä alkoi kiristää ja kihelmöidä, ihan kuin olisin valmis imettämään. Niin hullua, kun en todellakaan ole vauvantekokunnossa tai sellaisessa elämäntilanteessa, mutta silti haluaisin vauvaa enemmän kuin mitään muuta ja näen joka puolella raskaana olevia naisia. Kadehdin ihan kauheasti kaikkia jotka odottavat vauvaa tai joilla on sellainen, huomaan jääväni tuijottelemaan naisia. Seuraavaksi varmaan kurkin lastenvaunuihin ilman lupaa ja otan väkisin vieraita lapsia syliin. Voi herranjumala...onneksi sinä vaikutat varsin tervejärkiseltä, etkä ollenkaan sellaiselta vauvahuumaiselta, joka sulkee kaikki muut ihmiset kuplan ulkopuolelle.
    -minh-

    VastaaPoista
  5. Yhdellä ystävälläni hiekan ja vastaavan himo oli ainakin merkki raudanpuutteesta. Onko hemoglobiiniasi mitattu viime aikoina?

    VastaaPoista
  6. Minh, hehe, oon huomannut, että eniten vauvoista innostuvat äidit. Ensimmäistään odottavilla ei ole useinkaan vielä varmaan sitä omakohtaista kokemusta hormonihyöystä vauvaa kohtaan, niin sitä ei jotenkin osaa vielä vanhasta muistista innostua. Tätä teoriantynkää tukee sekin, että perheessään pikkuvauvoja hoitaneet ovat usein ekaa omaansa odottaessaan paljon vauvaorientoituneempia. Mä ite kurkin jatkuvasti vaunuja, mutta hyvin teknisestä näkökulmasta... yritän nimittäin pohtia, minkälaiset me tarvittais ja mitkä mahtuis hissiin ja mihin mahtuu tavaraa ja mitkä on nätit jne.

    Tiina, toi vois olla aika hyvä tutkintalinja. Huomenna aikovat mitata hempan, olisi aika valaisevaa jos löytyis tuosta puutoksesta syy... ja aika tyypillistä kans, rauta-arvot dyykkaa tässä tilassa hyvin herkästi.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!