perjantaina, tammikuuta 30, 2009

Hajumuistista ja tupakasta

Eilen, lähtiessäni töistä tai oikeastaan kukkakaupasta (nämä kaksi paikkaa sijaitsevat lähekkäin) kädessäni valtava kukkapuketti (ostin talven tappamien tilalle haaroittuneen ihmepensaan, se on kyllä hieno) haistoin kadulla tupakansavun. Tuoksu toi kummallisen elämännälän sävähdyksen suhteellisen nuutuneeseen ja sairauden jäljiltä jokseenkin kuivapestyyn olemukseeni. Tupakan haju ulkona tuo mieleen samanlaisia, ihania välähdyksiä kuin grillatun ruoan (erityisesti lihan) tuoksu, kaupunkiloman ulkomailla, hilpeän nousuhumalaisen iltakävelyn terassibaarien kirjomalla kävelykadulla, tunteen siitä, että kaikki on uutta ja jännittävää. En syö grillilihaa enkä edes polta tupakkaa, mutta rakastan noita tuulahduksia varmaan loppuikäni.

Tavallaan voisi luulla, että tällainen ex-tupakoija (suostuin tässä äskettäin myöntämään itselleni, että poltin röökiä viisitoista vuotta, puolet elämästäni) suhtautuisi tupakanhajuun himoitsevasti tai sitten syvästi inhoten. En tietenkään pidä siitä, miltä tupakka haisee sisätiloissa (muistan ikuisesti mummoni kaksion nyppyvillaisen, vihreämustan sohvan, johon tupakanhaju oli iskostunut syvälle) tai ihmisten vaatteissa (nykyään sitä huomaa heti jos joku työkaveri on käynyt tupakalla, sellainen ”stökön” haju on aika inhottava ja ajatus siitä, että itsekin on erittänyt moista, tuntuu nyt epämiellyttävältä). Ulkona, tuulahdellen se haisee kuitenkin houkuttelevalta mutta ei niinkään polttamaan houkuttelevalta vaan yleisesti ottaen ihanan turmeluksiselta.

Minulla on ollut melkein vähän huono omatunto tupakoinnin lopettamisen takia. Jotkut kanssatupakoijat ovat ehkä aivan hiukan harmistuneet päätöksestäni (tai sitten kuvittelen niin) ja yrittäneet tunnustella, voisinko polttaa edes joskus. No en voi, nyt. Mahdollisesti kyllä joskus, mutta en vielä pitkään aikaan. Ehkä tupakoinnin lopettamisessa on sama asia kuin siinä, kun joku onnistuu laihduttamaan tai hankkimaan havaittavat hauikset. Toisen saavutus on hieno ja ihailtava ja samalla hiukan ärsyttävä: tuo on tsempannut ja onnistunut kieltäytymällä tai ainakin altistumalla hetkellisesti epämukavuudelle. Tunnistan nimittäin kelan itsestäni, vaikka en ole kateellista tyyppiä, olen joskus tuntenut kummallista ärtymystä huomattuani, että joku on oikeasti onnistunut elämäntaparemontissaan. Ja sitten mennyt itseeni ja huomannut, että olen ärsyyntynyt itselleni, sille, ettei minusta nähtävästikään ole samaan. Tuollaisen irrationaalisen ärsyyntymisen voi tietysti parhaimmillaan kääntää taistelutahdoksi omia huonoja tapoja kohtaan.

Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että en voi rehellisyyden nimissä ottaa mitään erikoisia kredittejä itselleni tupakoinnin lopettamisen onnistumisesta. Se ei nimittäin ollut lainkaan vaikeaa. Olen tuon viidentoista vuoden ajan ollut tuuripolttaja: viime vuosina poltin ajoittain hyvinkin satunnaisesti, en läheskään joka päivä. Joskus parikymppisenä meni aski päivässä, mutta sekin jotenkin väheni itsekseen. Kun aloin seurustella tupakoimattoman ex-nikotinistin kanssa, oma röökaaminen väheni vaivihkaa. Samaan aikaan vähenivät myös baarireissut ja vastaavat hippailut ja myös yhteisön suhtautuminen tupakointiin tiukkeni. Vuosi sitten Kuubassa poltin melko paljon ihan siitä ilosta, että kerrankin saa polttaa (oli oikeasti aika ihanaa istua iltaisin väsyneenä, pienessä rommihönössä ranskalaisella parvekkeella ja vetää tupakkaa ja katsella vastapäisen kirkon enkelipatsasta) ja sainkin sitten riesakseni migreenin. Päänsärkyalttius on varmaankin omalta osaltaan estänyt minua pahemmasta nikotiinikoukusta, on aikoja jolloin en ole voinut tupakoida lainkaan. Töissä olen polttanut lähinnä stressaantuneena, iltaisin tai viikonloppuisin (ellei viikonloppuun ole liittynyt punaviiniä) en lainkaan. Ei siis ihme, että uuden vuoden jälkeen tupakka ei ole kauheasti edes käväissyt mielessä. Lopetin tupakoinnin siten, että lakkasin ostamasta röökiä. Kohdallani siihen ei tarvittu sen suurempia panoksia tai korvaustuotteita, en vain enää polttanut. Hommaa helpotti tietenkin myös joku pikkujoulukauden megalomaanisista krapuloista, jonka kestäessä ihmettelin, miten voin vetää sisääni moista myrkkyä askitolkulla (minulla ei kännissä ole välttämättä mitään rotia tupakoinnille, saatoin polttaa askin illassa).

Useat, satunnaistupakoivat ystäväni ovat samaa sorttia kuin minäkin: kauhean vahvaa fyysistä riippuvuutta ei heille näytä syntyneen. Luulenkin, että tupakkaankin on olemassa joitain alttiuksia vähän kuten alkoholiin. Koska sitten toisaalta on näitä, jotka lopettavat toistuvasti nikotiinilaastareita ja purkkaa käyttäen ja sortuvat silti aina uudestaan.

Saattaa ihan hyvin olla, että alan joskus polttaa satunnaisesti uudelleen. En pyri mitenkään kieltämään tupakkaa itseltäni loppuelämäksi, jos kieltäisin, minun ehkä alkaisikin tehdä sitä mieli. Nyt ei tee.

sunnuntaina, tammikuuta 25, 2009

Sairaana

Olen ollut puolisen viikkoa kovin kipeänä. Sairastumisen myötä olen joutunut kohtaamaan parikin ennakko-olettamustani: ensiksikin, olen ihmetellyt, miksi työkaverit ovat flunssien takia töistä poissa jopa viikon ja hiljaa mielessäni epäillyt ainakin jonkinlaista saikunvenytystä ja hiukan liiallista olojenkuuntelua (olen esimerkiksi kuullut ihmisten selittävän, että he ovat ottaneet pari päivää lisäsaikkua "alilämmön" takia). Itse kuumeilen hirveän harvoin, viimeksi kai kolme vuotta sitten, mutta muistan kyllä että lämpö tekee ihmisestä melko vetkun ja toimintakyvyttömän. Sen sijaan olen aavistuksen skeptinen tuon alilämmön suhteen ja mietin, onko kyse ehkä virheellisestä mittaustuloksesta tai luontaisesti alhaisesta ruumiinlämmöstä. No, tässä flunssassa tuli ainakin todistettua, että tauti voi kevyesti kestää viikon ja pitää päiväkausia toimintakyvyttömänä. Skeptisyyteni on tainnut johtua siitä, että olin itse vielä lukiossa varsinainen lintsarien kuningatar ja käytin kaikki kummalliset tekosyyt aina ovulaatiokivuista (ovulaatiokivut! haloo! ihme, ettei naisluokanvalvojani niellyt kieltään naurusta tuon tekosyyn takia) alkaen oikeuttaakseni vallatuilla taloilla luuhaamiseni koulutuntien aikana.

Toinen ennakko-olettamukseni, "mulle ei tule koskaan flunssaa" tuli myös osoitettua vääräksi. Tiedän monia ihmisiä, jotka kertovat tyytyväisenä olevansa siitä hiukan erikoisia, ettei heille tule ikinä flunssaa. Vaikka naureskelenkin herkästi itsensäkorostamistarpeelle tuon tyyppisessä asiassa, olen sortunut vastaavaan surutta itsekin. Olen pitänyt omaa (entistä) hyvää hemoglobiiniani jotenkin henkilökohtaisena, työllä ja tuskalla saavutettuna tuloksena, mutta nyt ehkäisypolitiikan muututtua on täytynyt todeta, että kierukastahan se korkea hemo johtui ja nyt kun arvoni killuvat viitearvojen alapäässä, olen taudeille näköjään aivan yhtä altis kuin kuka tahansa.

En pitkästytä lukijoita lima- ja ysköskuvauksilla vaikka ne omassa repertuaarissani harvinaisen värikylläisiä ovatkin (muiden detaljoidut flunssakuvaukset ovat about yhtä kiinnostavaa settiä kuin kauppareissuja koskevien unien raportointi), kerron vain, että olen ollut pahimmillani nukkumiskyvytön ja sietämättömässä kipukierteessä, jonka laannutti hetkeksi vain tujaus kodeiinia. Sain onneksi antibiootit unettoman yön jälkeen tajuttuani, että tätä tautia ei nenäkannulla hoideta. Luojan kiitos länsimaiselle lääketieteelle, ei ihme, että flunssiin on aikoinaan kuoltu, hetkittäin nimittäin pelkkä hengittäminen tuntui hyvin vaivalloiselta. Pahinta kovassa flunssassa, kuten missä tahansa taudissa on tunne, että tästä ei enää nousta. On jotenkin aivan mahdotonta nähdä eteenpäin ja uskoa, että olo on jo parin-kolmen päivän päästä tyystin erilainen.

Sattumoisin paha tautini osui ajaksi, jolloin L oli työmatkalla toisella mantereella. Homma olisi voinut näyttää hyvinkin surkealta, ellei äitini olisi tullut auttelemaan ja hoitamaan minua, tuonut mehua ja lääkkeitä. Itse asiassa äiti vaihtoi jopa kissan laatikon pahnat kuiviin, mikä oli sydäntälämmittävä uhraus. L:lle olisin ollut pelkkä riesa pyöriessäni yöt tuskissani hereillä ja yskiessäni römeästi. Olen kipeänä myös melko huonoa seuraa, saatan olla kärsimätön ja vaativa ja suhtautua tilaani kamelianaisellisen dramaattisesti.

Huomaan olevani jo melkoisesti terveempi, olenhan kovasti pisteliäällä tuulella... varmaankin täydellinen virikkeettömyys on virittänyt minut humoristisen äksyksi, mikä ei kyllä yhtään harmita. Parempi olla virkun terävä ja hiukan raspikurkkuinen kuin rään paisuttama, hinkuva vaseliinimytty hikisissä lakanoissa. Väliin jäivät tältä viikolta niin harrastukset, teatteri kuin docpointtikin, mutta minkäs teet. Tavallaan aika kului tapahtumattomuudessaan myös nopeasti, en ehtinyt tuskiltani edes ikävöidä L:a samalla intensiteetillä kuin terveenä. Elokuvia tuli katsottua urakalla, sellaisiakin joita en ehkä terveenä katsoisi, kuten Toscanan auringon alla, oikein herttainen ja visuaalisesti hieno naisen kasvutarina joka ruokki entisestään kevään Italia-haaveita. Sophie Scholl ja Uskollinen puutarhuri edustivatkin sitten ihan toista genreä, lähes puolidokumentaarista kuvausta melko lohduttomista tilanteista. Uskollisen puutarhurin jälkeen ihailen entistä enemmän kehitystyhteistyötä tekevää ystävää, itse en tee tällä hetkellä mitään, en kestänyt edes vastaanottokeskuksen taidekerhoa koska siellä oli vaan liian ahdistavaa.

Nyt ulkona alkoivat paukkua kiinalaisen uuden vuoden ilotulitukset. Ne eivät aivan näy ikkunaamme, mutta ei se mitään. Näkeehän joku ne kuitenkin. (Edit: katsoin ikkunasta ja kyllä ne kuitenkin näkyivät. Miten hienoja! häränmuotoisia! värikkäitä! Pauk pauk!)

torstaina, tammikuuta 15, 2009

Hastaus vaasteeseen

Erroristi haastoi minut kertomaan kuusi satunnaista asiaa itsestäni. Olen juuri tehnyt tällaisen Facebookissa mutta ainahan se on hauskaa itsestään jaaritella, joten vastaan haasteeseen. En kuitenkaan nakita tätä eteenpäin, ottakoon tästä kuka haluaa.

1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they’ve been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.

1. Käytän kangasnenäliinoja. Minulla on niitä varmaan parikymmentä, erivärisiä ja –kuosisia. Perin L:n mummon jäämistöistä pari todella hienoa, kuten lastennenäliinan, jossa punanaamainen peikko seisoo kannon vieressä. En pidä siitä, miltä paperinenäliinat tuntuvat ihoa vasten. Minulla on herkkä ja ohut iho, se ärtyy helposti vaikka sitten toisaalta en olekaan yliherkkä millekään kemikaalille.

2. Haluaisin Begonia Rexin, mutta pelkään, että kissa pistelisi sen suihinsa alta aikayksikön. Näin meillä on käynyt niin purppurajuorulle kuin aasinkorvallekin. Naapurikukkakaupassa on begonioita myynnissä, on mahdollista, että ostan sellaisen kuitenkin.

3. Leikkaan itse oman otsatukkani. Minulla on tähän metodikin, kutsun sitä uimalakkimetodiksi. Otsatukka märäksi, kammalla litteäksi pitkin otsaa ja uimalakki päähän. Sitten terävillä saksilla snip snip. Uimalakilla voi tehdä jopa muotoiltuja otsiksia.

4. En osaa vauvakuumetta. Tiedän, että haluan lapsen mutta mikään tässä tunteessa ei muistuta kuumetta tai höyrähtämistä. Ehkä olisi toisin jos minun pitäisi pelätä lapsettomuutta. Valitettavasti minun on myös vähän vaikea ymmärtää muiden vauvakuumetta ja yritänkin aktiivisesti venyttää mieltäni, koska empaattiseksi itseni määritelleenä minun pitäisi olla samastumiskykyinen eikä suhtautua yliolkaisesti mitä ilmeisimmin hyvin alkukantaiseen vaistoon, joka vain joidenkin kohdalla pukeutuu omissa silmissäni hieman kummalliseen asuun.

5. Paperikalenteri on olennaisen tärkeä osa elämänhallintaani. Nyt, kun valtaosa kavereista on valmistunut (tai lopettanut) yliopistolta, en saa enää pummattua opiskelijakalenteria. Viime kesänä ostin kustannuksista piittaamatta (tosin ne olivat erittäin kohtuulliset, jotain kympin pintaan) taskukokoisen mustan Moleskine-kalenterin, joka on aivan ihana. Paitsi aikatauluni, kirjaan sinne myös ajatuksiani, etenkin terapiaprosessin aikana olen täyttänyt kalenteriani hyvinkin intiimeillä huomioilla. Siksi toivonkin, ettei kukaan lukisi kalenteriani ilman lupaani, siellä on asioita joita en kerro esimerkiksi blogissa.

6. Inhoan paperihommia, laskuja ja sen sellaista. Maksan ne siksi hyvällä tuulella ollessani heti tai sitten huonotuulisena vähän myöhässä. Ei minua rahan menetys vituta, en suhtaudu rahaan kovinkaan takertuvasti, itse puljaaminen tunnuslukujen ja lepattavien paperien kanssa kiristää hermojani. Tietokoneeni vieressä ei ole minkäänlaista laskutilaa ja kaikki on muutenkin jotenkin hankalaa. Huomaan joskus, noloa kyllä, hiukan ylpeileväni tällä piirteellä, koska olen taipuvainen helposti pitämään pedantteja ja mapittamisesta innostuneita ihmisiä tylsinä ja anaalisina, vaikka asia ei tietenkään ole niin. Ylpeilen muutenkin aina joskus huonoilla ominaisuuksillani ihan huomaamattani, mikä on ihan höhlää... etenkin kun on selvästi olemassa ylpeiltäviä ja ei-ylpeiltäviä huonoja puolia: kukaan ei yleensä koskaan kerro kerskaillen olevansa mustasukkainen, koska mustasukkaisuus on merkki takertuvuudesta ja huonosta itsetunnosta, mutta moni tykkää ylistää ”tulivihaista” temperamenttiaan ja suorasanaisuuttaan, molemmat piirteitä joissa on puolensa, mutta joilla voi pahimmillaan saada aikaan kamalaa jälkeä. Olin aikoinaan koulussa, jonka opettajat olivat joukolla ylpeitä omasta, harvinaislaatuisen palavasta luonnostaan.... me oppilaat saimme aina väliin väistellä esimerkiksi lentäviä siveltimiä.

7. Bonusfakta: toivoisin, että tämä tammikuu loppuisi jo. Tammikuu on aina perseestä ja tänä vuonna se tuntuu kuluvan aivan erityisellä anti-intensiteetillä, hiiiitaasti ja piiitkäpiimäisesti ja ynseästi ja huonounisesti.

8. Edit-bonusfakta: en ole koskaan harkinnut itsemurhaa tai toivonut kuolemaa. Joku on sanonut, että kaikki ihmiset haluaisivat kuolla. Ehkä näin on, mutta 31 vuoden aikana sellaista tilannetta ei ole tullut vastaan. Luultavasti kuolemanpelkoni pitää minut hiukan kieroutuneesti irti kaikesta suisidaalisuudesta. Minusta olisi ihan kamalaa kuolla ja tuottaa surua lähimmilleni. Siksi en ikinä vihapäissänikään ole uhannut "elämäni lopettamisella", olisi julmaa sanoa tuollaista tarkoittamatta.

torstaina, tammikuuta 08, 2009

Tohtori Zivagon matkassa

Tällainen kylmänkirkas sydäntalvi tuntuu aina jotenkin hyvin venäläiseltä. Senaatintori, suurkirkko ja viileän arvokkaat virastorakennukset Aleksin päässä ovat parhaimmillaan talvella, jäänsinistä taivasta vasten. Uspenskin katedraalin kultasipulit loistavat kuparintummina aamutaivasta vasten, mustiin ja harmaisiin talvimpomppiin pukeutuneiden työmatkalaisten hengitys huuruaa.

Venäläinen tunnelma alkoi jo heti vuodenvaihteen jälkeen kun ostin täyspitkän, mustan ja istuvan ajurintakin vanhan ja hiutuneen puolitakkini seuraajaksi. Takin ostamisen jälkeen lähdimme Tampereelle, Pasilan asemalla ohitsemme ajoi helakansininen Pietarin-juna. Hotellin saunassa oli pelkästään venäläisiä naisia. Lenin-museossa Venäjä-teema jatkui virnuiluttavalla tavalla, Leninin elämästä kertovat kuvatekstit olivat sävystä päätellen suoraan YYA-aikakaudelta. Museossa oli myös venäläisten satujen näyttely, ehdin lukea yhden saduista, muunnelman ”kiehu, pata, kiehu”-tarinasta. Kananjalkaisessa mökissä asuva Baba-Jaga oli tuttu lapsuudesta. Myös Työväen keskusmuseon ja Vapriikin näyttelyt sivusivat historiallis-venäläistä teemaa, ensin mainitussa suomettumisen aikaa käsittelevä näyttely herätti hilpeyttä, erityisesti Leninin syntymäpäivää juhlivat Kokoomusnuoret (kuinka falskia, että sama joukko antaa edelleen joitain rähmälläänolo-palkintoja niille, jotka 70-luvulla nuoleskelivat Neukkulaa, tsekatkaa nyt porvarit oma pesänne) sekä iso taulu, jossa saattoi poseerata Breznevin (apua niitä kulmakarvoja) ja Kekkosen välissä.

Illalla, olutravintolan antia hyljeksivänä odotin unta hotellin pehmeiden täkkien välissä ja surffailin teeveekanavia (olen ihan pihalla kaikista nykyisistä televisiojutuista, alle vuodessa sitä tipahtaa täysin irti tv-maailmasta. Unohdin mainita tästä vuosikatsauksessa, mutta yksi tärkeimpiä saavutuksiani vuonna 2008 oli katkaista sorron kahleet minun ja television väliltä, yksi parhaita päätöksiä ikinä) ja löysin hilpeydekseni Teemalta Tohtori Zivagosta tehdyn venäläisen sarjan. Nukahdin melkein heti, mutta ne pari minuuttia tuntuivat hyvältä päätökseltä päivälle, olinhan ollut ihan zivagofiiliksissä aamusta asti.

Nassu-ystävä oli uuden vuoden Pietarissa, mutta hetkittäin sitä voi olla Venäjällä ihan kotimaassaan, eikä tarvitse edes viisumia.

maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Fiktiiviset kuumapakkaukset

Sirenin ja Veloenan innoittamana aloin pohtia fiktiivisiä henkilöitä, joihin olen ollut jollain lailla ihastunut. Yllättävän harvaa kohtaan olen tuntenut varsinaista seksuaalista vetovoimaa, enemmänkin on kyse lumoutumisesta. Moni näistä lumoojista on naispuolinen ja olenkin usein miettinyt, MILLÄ katseella heidät näen. Koska olen jotakuinkin sataprosenttinen hetero (nykyään) enkä näe naisista edes seksuaalisesti värittyneitä unia (tai jos näen, olen niissä itse mies) olen pohtinut, katsonko valkokankaan ihania naisia heteromiehen näkökulmasta? Onhan meidät opetettu katsomaan naista seksuaalisesti, riippumatta omasta sukupuolestamme ja suuntautumisestamme. Ja naiset nyt vain ovat se kauniimpi sukupuoli, miehissä pidän eroottisena joskus suoranaisia ulkonäön virheitäkin, mutta naisia taas katson jotenkin aivan eri tavalla vaativasti.

Ensimmäinen, eroottisena näyttäytynyt kirjasankari oli Runotyttöjen Dean, Emilian onnettomuudesta pelastanut ja siten ”hänet omistava” keski-ikäinen maailmanmatkaaja. Vaikka Deanissa on kieltämättä Humbert Humbertmaiset piirteensä (itse asiassa Humbert on mielestäni myös hyvin kiehtova mieshahmo kaikessa surullisessa aistillisuudessaan), oli Emilian ja hänen suhde kuitenkin omalla tavallaan tasavertainen. Dean kunnioitti Emilian älykkyyttä eikä nauranut hänelle. Deanin kanssa Emilia olisi päässyt näkemään maailmaa ja luultavasti Dean olisi ollut rakastajanakin aivan toista luokkaa kuin itserakas, kiiltävätukkainen Teddy. Deanin fyysinen vajavuuskaan ei tuntunut minusta vastenmieliseltä (runotyttöiässä kaikki pojat joihin rakastuin olivat minua lyhyempiä, olinhan pitkä ikäisekseni) vaan päin vastoin haavoittuvuus teki hänestä entistäkin seksikkäämmän.


Muistan varhaisteininä ihastuneeni myös Twin Peaksin Agentti Cooperiin, mikä on hassua, koska en noin miestyyppinä himoitse anaalisen pedantteja esivallan edustajia lainkaan, en esimerkiksi pidä univormuja seksikkäinä vaan natsihtavina. Agentti Cooperin hymy oli kuitenkin tosi ihana ja hänen paneutumisensa ja ennakkoluulottomuutensa kiehtovaa. Sen sijaan sarjan pahispojat eivät sytyttäneet minua lainkaan, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen Tvinkkari aivan vilisi poikkeuksellisen kauniita ihmisiä. Minusta rebeleihin ihastuminen oli todella laumasieluista ja asetuin mieluusti vastahankaan ystävieni kuolatessa Bobbya tai naurettavan kliseistä prätkäjätkä Jamesia.

Analogisen television aikaan, joskus neljä-viisi vuotta sitten televisiosta tuli 24-niminen sarja. Kaikki ystäväni hehkuttivat sitä, mutta itse olin koko jutusta aivan pihalla. Aloin katsoa sarjan toista tuotantokautta ja jäin heti koukkuun, mikä tuntuu nykyään ihan hassulta, olen maailman huonoin tajuamaan salaliittoja eikä terroristiryhmä suunnittelee sariini-iskua metroon -tyyppinen tarinointi kiehdo minua lainkaan. 24 oli kaiken lisäksi avoimen islamofobinen ja idioottimaisen patrioottinen. En vieläkään tajua, miksi aloin pitää päähenkilöä, naurettavan epäonnista ja itsetuhoista agentti Baueria seksikkäänä, mutta näin kuitenkin kävi. Katsoin typerän väkivaltaista sarjaa lähinnä Bauerin takia, pidin hänen melko suomalaistyyppisistä, rumankomeista sänkikasvoistaan ihan hämmentävän paljon.

Pohjimmiltaan miehet ovat kaikissa tarinoissa olleet minulle lähinnä statisteja. Luen paljon naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, samastun helpoiten naisiin ja lumoudun naishahmoissa ihan tietyntyyppisistä persoonallisuuksista. Siinä kun miellyn miehissä usein kiltteyteen ja kunnollisuuteen, naisissa minuun vetoaa kevytkenkäisyys, jopa tietynlainen huorahtavuus (huorahtavuus on hassu sana, käytän sitä itse jonkinlaisena kehuna vaikka tiedänkin, että sitä käytetään leimaavana ja diskriminoivana ilmauksena). En lumoudu eteerisen luisevista älykköhahmoista, joissa seksikkyys on pinnan alla, vaan enemmänkin liikaa meikatuista, kovaäänisistä sutturoista jotka pönttöilevät miesten kanssa minkä ehtivät.

Vaikka minun on vaikeaa pitää Nabokovin Lolitaa mitenkään puoleensavetävänä, olen jotenkin lumoutunut hänestä. Feministi minussa sanoo, että Lolita on tuhottu pikkutyttö, aikuisen miehen sairaaksi ruiskima, mutta samalla pidän Lolitan preteen-seksuaalisuutta myös hyvin itseriittoisena. Lolita tietää olevansa ihana ja hänellä on seksuaalisia kokemuksia jo ennen Humbertia. Muistan itse kaivanneeni 12-vuotiaana seksiä ajoittain aika paljonkin (onneksi en kuitenkaan harrastanut sitä, olen ihan varma ettei se olisi tehnyt hyvää) ja ajatukseni pyörivät hyvin pitkälti romantiikan ja seurustelun ympärillä. Lolitan röyhkeä tyrkkymäisyys on ihanaa, itse en ole koskaan uskaltanut olla sellainen.

Yhdessä lempielokuvassani, Roman Polanskin Katkerassa kuussa, on aivan lumoava suttura, pariisitar Mimi (ihanaan huorahtavuuteen kuuluu usein aksentilla puhuttu englanti). Tarina sijoittuu risteilylaivalle, jossa vammautunut kirjailija kertoo satunnaiselle kanssamatkustajalle surullisen tarinansa. Pariisissa suurta romaaniaan yrittelevä amerikkalainen kirjailija ihastuu tanssijatar Mimiin bussissa ja he aloittavat kiihkeän salamasuhteen. Suhde etenee eroottisista kokeiluista väistämättömään mustasukkaisuuteen ja vihaan tehden kummastakin ihmisraunioita. Silti he ovat edelleen yhdessä, nainen kostaa röyhkeällä, ylitsepursuavalla seksuaalisuudellaan pyörätuolissa istuvalle miehelleen kaikki hänen vanhat sikailunsa. Tarinan vastinparina toimii nuivankuiva englantilainen pariskunta, jolla ei ole ollut vällyissä vipinää pitkään aikaan. Punaisessa minimekossa keikistelevä Mimi pistää pariskunnalta pakan sekaisin täysin siekailematta. Mimin seksuaalisuudessa ei ole mitään verhottua vaan se on julkeaa ja päällekäyvää. Tiedän monen inhoavan Mimin hahmoa (etenkin kun näyttelijä Emmanuelle Seigner oli leffan aikaan Polanskin tuore vaimo) aivottomana sutturana, mutta itse olen häneen aivan lääpälläni.

Olen nähnyt Betty Bluen viimeksi kauan sitten, mutta muistan mieltyneeni kaoottiseen, heilahtelevaan Bettyyn. Bettyn ulkonäkökin on ihana, jotenkin lumoavalla tavalla rahvaanomainen ja liiallinen. Muistan melkein suuttuneeni kun jossain elokuva-arvostelussa Bettyä kuvailtiin hirvöksi, ”joka ottaa kaiken eikä anna mitään”. Ei se mennyt yhtään niin! Bettyhän tuki Zorgia kirjailijaksi ryhtymisessä ja yritti kaikkensa suhteen eteen, sikäli kuin omalta bipolaarisuudeltaan kykeni. Betty puolusti miestään vaikka oman turvallisuutensa uhalla ja oli mieletön rakastaja. Tuhoisuus Bettyssä kääntyi viime kädessä häntä itseään vastaan.

Fucking Åmålin molemmat tytöt ovat ihania, niin kauniita ja nuoria ja keskeneräisiä. Erityisesti pissismäinen Elin voitti sydämeni varhaiskypsyydellään ja itsetuntoisuudellaan, hän ei suostunut olemaan pelkkä nätti nöpsykkä jonka suurin unelma on tulla lastenhoitajaksi. Elin ihastutti siksikin, että olin itse teininä enemmän Agnes-tyyppiä, en esimerkiksi heilunut kännissä kaupungilla ja saanut fritsuja (vaikka tavallaan olisinkin halunnut). Molemmat tytöt ovat myös aivan poikkeuksellisen kauniita.

Samaa lumoa on Heavenly Creaturesin pääparissa, Julietissa ja Paulinessa. Paulinen arkipäiväinen ulkonäkö toimii kontrastina Julietin säkenöivyydelle ja kun nuo kaksi taivaallista olentoa makaavat keskenään, niin huh, siinä ei ole kyse pelkästä erotiikasta vaan symbioosista, siitä takertuvasta, romanttissävytteisestä tyttöystävyydestä, jonka moni aikuinen nainen varmaan muistaa omilta teinivuosiltaan. Minulla oli aikoinaan yksi taivaallinen olento-ystävä, jonka kanssa käyttäydyimme vähän kuten rakastavaiset. Hassua ettemme nykyään ole missään tekemisissä enkä edes oikeastaan halua sitä, tyttö tuntuu vähän joltain teini-iän eksältä jota ei hirveästi viitsi muistella.

Näköjään minulla on paljon enemmän kirjoitettavaa naisista. Naisten seksuaalisuus on minulle tietenkin paljon tutumpaa ja ymmärrettävämpää. Huomaan ajattelevani, että naisia on paljon hauskempi analysoida ja puntaroida, fiktiivisiin miehiin suhtautuu tavallaan paljon yksiulotteisemmin, ehkä jopa jonkinlaisina objekteina?