Reliikki

Viime viikolla, kun oli hetken ihan oikea talvi, huomasin tarvitsevani kynsikkäät. En käytä hanskoja kuin pakkasella, sukuni on lämminveristä (kuulemma isoisäni ajoi hevosiaan talvet läpeensä hanskoitta, joskus 30-luvulla talvet lienivät aika kylmiäkin) ja vierastan hanskojen tuomaa kömpelökätisyyden tunnetta. Haluan voida näpertää avaimia, puhelinta ja pikkurahoja ulkosallakin ilman että tarvitsee pysähtyä sompailemaan tipahtelevien tumppujen kanssa. Kylmempinä talvina olen toki ollut pakotettu käyttämään kunnon käsineitä, minulla on muutamat aivan ihanat, kirjaillut tumput Tallinnasta, yksissäkin on punainen huopakukka vihrein lehdin ja kiemuroin, oi.

Työmatkani varrella, niin kutsutussa viinamäessä on parikin käsineitä myyvää kauppaa. Ne näyttävät ulospäin sympaattisen epätrendikkäiltä ja ajattomilta käsinkirjoitettuine mainoslappuineen. Toinen liikkeistä näyttää myyvän varastojaan loppuun, oletan omistajan siirtyvän eläkkeelle. Valitsin näistä liikkeistä sen, jossa käsineet näyttivät selkeimmin itse tehdyiltä. Talous-Huolto -niminen liike myy pääosin kodintekstiileitä: peittoja, tyynyjä ja lakanoita. Ikkunassa on myös käsinvirkattuja pikku liinoja sekä nukenvaatteita, ja tietysti niitä kynsikkäitä. Astuessani Talous-Huoltoon sisään astun myös lapsuuteeni tai vieläkin kauemmaksi, ehkäpä 50-luvulle. Tummat hyllyt jatkuvat kattoon asti, niitä koristavat hieman roikkuvat, vihreät pitsinauhat. Hinnat on tekstattu säännöllisellä, vanhahtavalla kaunolla, myyjä on eläkeikäinen, palmikkopäinen nainen kotimekossa. Radiosta tulee kuunnelmana Papin rouva, tärkki tuoksuu. Pyydän viininpunaiset kynsikkäät ikkunasta ja huvitun maksaessani kirjavalla kaksikymmeneuroisella. Vanhaan kassakoneeseen sopisivat paremmin ruskehtavat markan setelit. Saan kaupan päälle pienen, keltaisen liinan.

Kallio alkaa olla viimeisiä seutuja, joissa mummojen pitämiä pikkukauppoja enää on. Kun asuin edellisen kerran täällä, naapurissani oli vanhan ajan pieni ruokakauppa tuoretiskeineen. Ostin sieltä satunnaiset kahvimaidot ihan supportin vuoksi, vaikka valikoima oli pieni ja hinnat kalliita. Tunnen haikeutta tämän perinteen katoamisesta, mutta toisaalta ymmärrän sen. Muutamia kuukausia sitten ostin yhdestä kituvasta kalliolaisliikkeestä vartalovoiteen kahdellatoista eurolla. Nieleksin vähän hintaa etenkin siinä vaiheessa kun huomasin voiteen olevan maidonpaksuista lientä, joka ei kosteuta kuivaa ihoa laisinkaan. Siinä vaiheessa on aika vaikeaa olla menemättä Sokokseen ostamaan laadukasta luonnonkosmetiikkaa puolet halvemmalla.

Sitäpaitsi arastelen pikkuliikkeitä joskus siksikin, että pelkään myyjän ottavan liikaa kontaktia. En (kai) ole (kovin) ujo, mutta jähmetyn perisuomalaisesti tuntemattomalta taholta tulevasta vuolaudesta. Joskus vierailin ihastuttavassa hippitavaraliikkeessä, jossa paikan omistaja paasasi satunnaiselle asiakasraukalle siitä, miten ei kannata ottaa ulkomaalaista miestä (kuten k.o. asiakas oli tehnyt) ja miten omistaja oli tavannut ulkkari-exänsä MicMacissa vuonna 89 (ja niin edelleen, koko stoori surkeaan eroon asti). En missään nimessä haluaisi elämänohjeita tuntemattomilta, enkä oikeastaan kuulla kenenkään elämäntarinaakaan, koska sitten minun olisi pakko ostaa jotakin.

Luullakseni viiden vuoden päästä näitä pikkukauppoja ei enää ole. Paikalla on ehkä ekokauppa tai graafisen suunnittelun toimisto. Se on ilahduttavaa, harmillisinta on nähdä liiketiloja tyhjillään tai Thai-hierontapaikkoina, joita täällä on jo aivan suhteettoman paljon (itse näkisin toki mieluiten kaupunkitilan kokonaan vailla legitimoitua prostituutiota) verrattuna oletettuun asiakaskuntaan.

Edit: Kävellessäni aamulla töihin Thai-hierontapaikan ohi, havaitsin sen portailla jokapäiväisen, ilmeisesti buddhalaisuuteen liittyvän, hengille uhrattavan ruoan (yleensä tarjolla on kolme posliinimukillista teetä, viinirypäleitä ja keksejä) joukossa myös valtavan broilerin, johon oli tökätty suitsuke. Ehkä henget ovat talvisaikaan nälkäisempiä tai jotain?