perjantaina, helmikuuta 29, 2008

Mustattu telkku

Nyt se sitten tapahtuu, televisio pimenee. Tänään se vielä avattiin puoli yhdeksältä, Simpsoneita varten. Kalliossa asuessa olemme katsoneet telkusta yhdessä vain juurimainittua sarjaa, kesällä tosin katsoin uusittua Tahdon asiaa, mahdollisesti parasta suomalaista ihmissuhdekomediaa ikinä. Olen vähitellen vieroittunut teeveen katselusta, asiaan vaikutti paljon neliöstä(!) kaksioon muuttaminen, makuuhuone kun on molempien aluetta, eikä ole kovin diskreettiä häiritä toista melulla ja visuaalisella ärsytyksellä. L ei ole ikinä omistanut televisiota ja se, että sain ylipäätään yhteen muuttaessamme tuoda kotiin töllön, vaati jonkinlaista viivytystaistelua. Itse asiassa yksi monista syistä, miksi alunperin L:n rakastuin, oli juuri hänen vastenmielisyytensä telkkua kohtaan, yhdistettynä valtavaan kirjahyllyyn. En itsekään ole koskaan ollut mikään himokatsoja, mutta yksin asuessani seurasin ainakin paria draamasarjaa. En pidä sitä mitenkään pahana tai typeränä, veltto nettisurffaus ei hirveästi telkunkatsomisesta eroa, ja absurdia kyllä, yksin asuessa teeveestä oli seuraa. Omillani asuessa minulla oli nolo tapa avata televisio kotiin tullessa, kaipasin tasaista taustaääntä jota ei tarvitse tarkasti kuunnella, jonkinlaista äänipatjaa. Hassua näin jälkeenpäin ajatella, kuinka riippuvainen sitä oli silkasta melusta, nykyään taustamökä on mielestäni lähinnä ahdistavaa. Jos nykyään kokkailen tai siivoilen yksin keittiössä, kuuntelen Radio Helsinkiä (paitsi jos sieltä tulee räppiä tai heviä) mutta pääosin äänimaisema kotonamme muodostuu kummallekin mieleisestä musiikista. Olin taannoin kylässä kodissa, jonka olohuoneessa mäikäsi jättiteevee ja vielä sen lisäksi joku poppiradio, se oli yllättävän ahdistavaa, etenkin kun meitä oli paikalla useampi ihminen, taustaäänimaisemaksi olisi riittänyt silkka hiljaisuus tai joku rauhoittava musiikki.

En varmaankaan voisi luopua televisiosta näin kivuttomasti, ellei monia mieleisiä audiovisuaalisia teoksia saisi dvd:llä. Sain juuri kirjastosta viestin, jonka mukaan puolitoistavuotinen odotukseni Mullan alla -sarjan viidenteen tuotantokauteen on vihdoin päättynyt. Kyseinen sarja tuli aikoinaan televisiosta, heräsin siihen melko myöhään, mutta olin lopulta aivan innoissani. Kolmas tuotantokausi auttoi minua toissa syksynä parin tuskaisen työttömyysviikon yli (ehkei tv-sajaeskapismi ole kovin terve keino pidemmän päälle, mutta välittömänä unohduksena se puoltaa paikkaansa vaikkapa ryyppyputkeen verrattuna). Tänään huomasin sattumalta, että huomenna esitetään Laivauutisia, elokuva, josta muistan pitäneeni paljon. Harkitsin hetken pyytäväni vanhempiani ottamaan sen nauhalle, mutta sitten ajattelin, että saan kyseisen leffan käsiini lähivuokraamosta, kirjastosta tai oikeastaan mistä vaan halutessani nähdä sen. Ylipäätään vapautuminen jo siitäkin, että olisi kotona mielellään viimeistään puoli yhdeksältä on äärettömän helpottavaa, saatikka että vakavissaan alkaisi suunnitella menonsa jonkun tiettynä päivänä tiettyyn aikaan tulevan ohjelman mukaan.

Huomaan olevani jossain määrin snobi television katselun suhteen. Kun töissä aletaan puhua teeveeohjelmista, painan katseeni syvemmälle lehteen. Tiedän, että meillä on muitakin teeveettömiä, jotkut heistä sitä avoimesti "tv sucks"-linjalla. Itse ajattelin ottaa asian puheeksi vasta kysyttäessä, en halua mitään erikoishuomiota, etenkin kun olen kohdannut jo pari aivan aidosti järkyttynyttä reaktiota kertoessani päätöksestämme olla ostamatta digiboksia. En tuomitse teeveenkatselua, harvinaisen perusteetontahan se olisikin, olen itse elänyt koko elämäni teeveen kanssa, mutta pidän sellaista passiivista kaikenkatsomista ja kaikkiin mahdollisiin sarjoihin koukuttumista jotenkin henkisesti laiskana. Ymmärrän kyllä toisaalta, että monen ihmisen työelämä on niin rankkaa, ettei kotona riitä rahkeita minkäänlaiseen oma-alotteisuuteen. Suvussani on eräs fiksu ja mukava pariskunta, jonka molemmat osapuolet ovat äärettömän uratietoisia ja muutenkin varsinaisia sporttimaistereita. Heillä on pelkistetyn tyylikkäässä olohuoneessaan jättimäinen kotiteatteri ja monimetrinen valikoima b-luokan tv-sarjoja dvd:llä. Ensimmäistä kertaa järjestelyt nähdessäni olin jokseenkin hämmästynyt, etenkin kun kirjahyllykin koostui lähinnä sarjakuvista (enkä nyt puhu mistään indie-lesbo-sarjiksista). Sitten tajusin, että näiden ihmisten elämä on niin hektistä, että kotielämä pyhitetään aivojen narikoimiseen. Samalla kiitin onneani, etten ole sillä tavoin kunnianhimoinen, mikään työ ikinä ei voisi täyttää minua niin, etten jaksaisi vapaa-ajalla kokea löytämisen ja vaivannäön riemua.


Tämän postauksen on omistettu Lumikselle, joka kutsui minut tänään Facebook-yhteisöön nimeltä Bistro Kampissa. Vietin viimeisen työtuntini hohottamalla holtittomasti sananmuunnos-kuva-arvoituksille. Oletteko ikinä esimerkiksi huomanneet, millainen sananmuunnos KANTASOLU oikeastaan on? Olen tänään antanut itsestäni työpaikalla varmaan aivan poikkeuksellisen tasapainoisen kuvan; aamupäivällä kuuntelin Vuokko Hovatan jumalaista Lempieläimiä-levyä silmät kostuen erityisesti Syleily-kappaleesta (ja päättänyt vihdoin kirjoittaa sen kauan harkitun fanikirjeen Aulikki Oksaselle) ja iltapäivällä kikatin Janis Petkelle. Olen aina perjantaisin poikkeuksellisen altis kaikelle, tulevaa viikonloppua ja sen kivuuksia odottaessa. Onneksi tänään emme saaneet skumppaa (toisin kuin aika usein), olisin yhden lasin nousuissa tipahdellut lattialle perjantain hervottomassa ilossa.

tiistaina, helmikuuta 26, 2008

Pieni punainen mökki

Lauantaina on ihana ilma, niin ihana, että sitä painaa tietoisesti aiheellisen ahdistuksen helmikuussa alkavasta keväästä ja Torkkelinkadulle parkkeeratuista kaupunkimaastureista jonnekin mielen pohjille ja tepastelee hymyillen mäen yli (huomaten samalla, että kotikadulla on sellainenkin paikka kuin Kristillinen Työväenydistys) metrolle. Itäkeskus on muuttunut sitten viimenäkemän, koen oudon lapsuudenkoti-flashbakin (vaikka en ikinä asunut vanhempieni Puotilan-kodissa) kun kulmat ovat samoja, mutta liikkeet uusia ja vanhojen bussiaikataulutelkkareiden tilalle on vaihdettu hienot littunäytöt. Vanhemmat odottavat kävelysillan luona, äiti naputtaa tutusti kaulahuivittomuudesta (se on laukussa hei!), isä on teettämässä avaimia mökkiin.

Kävelysiltaa Itäväylän yli, portaat alas poppelikujalle, tien yli ja munalukolla suljetusta portista sisään. Seisomme hedelmännimisten polkujen risteyksessä, joka puolella on pieniä, harjakattoisia, helakanvärisiä mökkejä, talviuinuvia mutta hellästä hoidosta kertovia puutarhoita, pihatonttuja ja timpurin taidonnäyte-portteja. Meidän mökkimme portissa on peltisiä lumpeita, polkua kehystävät valkoiset pylväät. Itse mökki on punainen ja valkopuitteinen, kuistin ikkunassa pitsiverhot. Sisällä ei enää olekaan niin idyllistä, pieni tupa on tupattu umpeen härskeillä 70-luvun oranssi-ruskeilla sohvilla, jotka saattaisivat näyttää retro-mageilta jossain trendibaarissa jossa käy lapsuutensa estetiikkaan uudelleenfiksoituneita nuoria menijäihmisiä, mutta siirtolamökissä ne ovat yksinomaan kauheat. Sen lisäksi tuvassa on muoviselta näyttävä seinäpanelointi, muovisia pääskysiä, koripinnoitteinen kaappi ja runsaasti tekokukkia. Onneksi paneeli osoittautuu oikeaksi puuviiluksi, sen voi siis maalata. Availemme kaappeja, kurkimme nukkumavintille. Mökki on hämmentävän hyvinvarusteltu jääkaappipakastimineen ja televisioineen (koomista kyllä, meillä ei näy televisio mutta mökillä näkyy).

Joka paikka on täynnä kätevien ja luovien kätten töitä. Valitettavasti nämä käsityöt ovat myös lähes järjestään melko hirveitä ja niissä on selvästi ollut jonkinlaisena johtotähtenä jokapäiväisen tuotteen uudelleeninnovointi. Hyvä idea sinällään, mutta kun toteutus tarkoittaa valkoiseksi maalattuja rekan jarrurumpuja kukkaruukkuina tai viemäriputkista tehtyä soimatonta tuulikelloa, sitä alkaa pälyillä lähintä jätesäkkiä. Tontin nurkasta löydän kummallisen, ruostuneen häkin, jonka sisällä on maalattu, puinen lintu. Se on groteskiudessaan jo hieno, nostan sen pöydälle ja räpsin kuvia. Tutkailen puutarhaa, suunnittelen hyötykasvipenkkejä. Pihassa on luumupuu, oi onnea, ja valkea kuulas sekä runsain mitoin marjapensaita. Mökin etuseinustalla on pioni, pergolaa kiertelevät kärhöt.

Lopulta kylmä alkaa vaivata niin, että jätämme herttaisen pienoismaailman. Mökille on keksitty nimi isovanhempieni 30-luvun ravintolan mukaan, kirjoitusasu erottaa sen kuuluisista helsinkiläishuviloista. Kotimatkalla päässäni surisevat pionit ja brugmansiat, lämpöpenkit ja hernekepit. Yritän toppuutella itseäni: ensimmäisenä kesänä ei kannata ahnehtia liikaa, mökki ei ole suorittamista (ei sillä, että olisin mikään suorittajatyyppi kyllä muutenkaan, enemmän lähinnä haihattelijatyyppi) eikä Roomaa rakenneta yhdessä päivässä jne. Tilaan silti huutonetistä unikkolajitelman ja jaloritarinkannuksia sekä laadin nelisivuista listaa kaikista haluamistani kasveista. Sen hyvän päätöksen olen ainakin tehnyt, etten enää viljele perunaa tai muitakaan normijuureksia, niitä saa halvalla luomuna kaupoista, ja sitä paitsi porkkanan viljeleminen on VAIKEAA! Sen sijaan keskityn mielenkiintoisiin salaattilajikkeisiin ja kurpitsoihin. Ja kvittenikin olisi jännittävä, saskatoonista nyt puhumattakaan...

torstaina, helmikuuta 21, 2008

Sananvapaudesta ja –vastuusta

Vietin yksikätisyys-saikkuni lähinnä katsomalla elokuvia, lukemalla ja rapsuttamalla (oikealla kädellä) kissoja, väliin eksyin kyllä nettiinkin, lukemaan Ulla Karttusen näyttelystä sensuroidun teoksen tiimoilta virinnyttä keskustelua. Noin yleisesti ottaen kykenen nykyään pitämään silmäni erossa nettiväittelyistä, mutta perin pohjin tylsistyneenä kaipasin pikku adrenaliinipiikkiä ja sitähän sain. Luin muun muassa, että ”alastomien lasten kuvien hallussapito on rikos”, no hittolainen, meillä taitaa olla kotona alastonkuvia KAHDESTAKIN eri kersasta, nimittäin minusta ja miehestäni (mitenköhän muuten nykyään suhtaudutaan näihin perinteisiin vauvakuviin, jossa puolivuotias makaa lampaantaljalla ilkialastomana)?

Kysehän on siis Neitsythuorakirkko-nimisestä taideteoksesta, joka sisältää netistä kaivettua lapsipornahtavaa materiaalia. Vaikeaa mennä sanomaan tarkemmin mitä, Karttusen mukaan kaikki on kuitenkin kaivettu mainstream-sivuilta. Olettaisin, että kyse on ns seventeen-pornosta, missä naiset on laitettu high school-tytön näköisiksi letteineen ja koulupukuineen. Ymmärtääkseni Karttusen motiivina oli kritisoida naisten stereotyyppistä esittämistä pornossa ja samalla mainoskuvastossa, tätä perinteistä ”jo kymmenvuotiaille myydään pikkutoppeja”-linjaa. Nimi ”Neitsythuorakirkko” (jota on myös keskusteluissa pidetty aivan nyyh-pahana nimenä, miten pedofiilien uhreja kehdataan huoritella, eikö kukaan ajattele lapsia?? –tyyppistä revittelyä) viittaa selkeästi tähän perinteiseen seksifantasiadikotomiaan, naiseen/tyttöön, joka on samalla viaton ja kiimainen.

Opinnäytetyötäni varten tutkin aika paljon mainos- ja siinä sivussa myös pornokuvaston Lolita-myyttiä. Lopputyöhön kuului myös visuaalinen osuus, Lolita-lainauksista ja kuvista koostuva kollaasi. Pääosassa kuvissa oli täysi-ikäinen ystäväni, jonka ruumista pilkkomalla pyrin todentamaan pikkutyttömäistä esitystapaa, raitasukkaisia sääriä, kirsikkaa puraisevaa suuta ja niin edelleen. Loppuun liitin kuvan ystävästäni luonnontilassa, lyhyttukkaisena daikkina. Käytin kuvissa kerroksellisina elementteinä myös ns preteen-modelseja. Tässä syyllistyin ainakin nykyisen keskustelun valossa aivan epäilemättä lapsipornon levittämiseen=pedofiliaan. Preteen-mallit ovat, kuten nimestä näkee, esipuberteettisia tyttöjä, jotka poseeraavat uima- ja jumppapuvuissa sekä aikuismaisissa iltapuvuissa. Tyttöjen manageri on usein oma äiti. Maksamalla tietyn suuruisen kuukausimaksun, voi tytöistä saada lisää kuvia ja informaatiota. Homma vaikutti mielestäni todella kipeältä touhulta lähinnä siksi, että siinä rahastettiin pikkutyttöjen luontaisella huomion- ja ihailunkaipuulla. En usko alle kymmenvuotiaan tytön tajuavan uikkarista poseeraamista seksuaalisena juttuna, vaikka elkeet olisi omaksuttu alusvaatemalleilta. Aikuinen seksualisoi veikistelevän pikkutytön. Juuri siksi minua karmaiseekin lasten alastonkuviin kohdistuva vaino, siitä tulee mieleen joidenkin homofobikkojen tunteenomainen, oman latentin homoseksuaalisuuden kieltävä raivo homoutta kohtaan.

Karttusen ja Nikin esimerkit osoittavat, että pedofiliakeskustelu ja huumekeskustelu pohjaavat Suomessa samaan, silmittömään hyvä vihollinen –teemaan. SDP on huumehörhöpuolue, koska puheenjohtajaehdokas Tuomioja on myöntänyt blossitelleensa 60-luvulla, Rosa Meriläisen vastaava tunnustus aiheutti täysin suhteettoman ajojahdin rikostutkintoineen. Kannabista ei saa puolustaa julkisesti ellei halua rapanistin leimaa otsaansa. Sama koskee lapsipornoläppää, pelkkä keskustelun perääminen tekee sinusta perverssin ja ällöttävän, puhumattakaan nyt siitä että imetät lastasi kaksivuotiaaksi tai nukut lapsesi kanssa samassa sängyssä. Ollaan tilanteessa, jossa yksittäinen ihminen voi kirkaista PEDOFIILI!!! Ja kaikilta katoaa harkintakyky ja suhteellisuudentaju siinä hötäkässä, ettei vain itse joutuisi leimatuksi.

Toinen, sananvapauteen liittyvä asia, jota viime aikoina olen puntaroinut, on vanha kunnon Islam-keskustelu. Hesarissa kyseltiin, voitaisiinko kaavailtu Islam-puolue kieltää? Kysymys tuntui oudon hyökkäävältä, en ole ennen tavannut vastaavanlaisia kyseenalaistuksia esimerkiksi Perussuomalaisten olemassaolosta, vaikka se puolueena kiistatta ajaa muukalaisvihamielisiä asenteita. Myös uutisointi jonkun pääkaupunkilaisen uimahallin maahanmuuttajanais-vuoroista on ollut varsin värittynyttä. Tämä esimerkki, kuten Islam-kohu laajemminkin herättää eriäviä näkemyksiä omassakin ystäväpiirissäni, osa puolustaa sananvapauden nimissä Muhammed-pilakuvien julkaisua ja vastustaa syrjinnän nimissä muslimi-uimahallivuoroja. Ymmärrän nämä näkemykset, koko pilakuvakohu meni aikoinaan aivan sairaaksi touhuksi kulminoituen Kaltion päätoimittajan erottamiseen Ville Rannan HALLITUSTA kritisoivan sarjakuvan takia. Sarjakuva olikin hauska ja oivaltava, toisin kuin tanskalaislehtien pommipäiset ja sikaa hässivät Muhammedit. Niissä ei ollut mitään ironista tai pisteliään oivaltavaa vaan silkkaa typerää riidanhaastoa. Ääri-islamilaiset reagoivat asiaan juuri niin kypsästi kuin saattoi olettaakin, uhkailuin ja boikotein. Koko hommasta tuli mieleen lapsuuden hiekkalaatikkoriidat, jossa uhkailtiin (olemattoman) isoveljen voimilla, koolla ja turpiinvetämiskyvyillä. Monet tuntemani feministit inhoavat islamia samasta syystä kuin itsekin, sen misogyynisyyden takia. No, itse inhoan aivan tasapuolisesti kristinuskoa tästä samasta syystä, mistä muusta johtuu ettei Evankelis-Luterilainen kirkko ole vieläkään saanut kuriin naispappeutta vastustavia kirkonmiehiä? Naispappeus on tietysti vähän eri kaliiberin juttu kuin ympärileikkaus, mutta pohjimmiltaan on kyse samasta asiasta. Ja toisaalta, Islam-keskustelussa usein unohtuu se muslimien suuri, maltillinen enemmistö (esimerkiksi indonesialaiset), joka ei silvo tyttäriensä alapäitä eikä pakota heitä burkhiin.

Pariissa, de Gaullen lentoasemalla (jossa oli myös relax-huone kiireisille liikemiehille, olisin halunnut testata sen mukavannäköiset tuolit, mutta vatsakipukohtauksen takia viihdyin paremmin saniteettitilojen läheisyydessä) huomasin syrjäisessä paikassa Muslimien rukoushuoneen. Se oli merkitty niin kuvaavalla piktogrammilla, että tajusin heti mistä on kyse (piktogrammit ovat vaikea laji, mutta siitä joskus toiste). Olin yllättynyt, Ranskassa ollaan pistetty hartaasti hanttiin esimerkiksi huntuasiassa (tämä huntuhomma ja sen kieltäminen on yksi niistä monista asioista, johon en ole ratkaissut sataprosenttisesti kantaani), mutta ilmeisesti de Gaullen läpi kulkee niin valtavasti eri maiden väestöä, että Mekka-huone on nähty tarpeelliseksi. Mielestäni ele oli hieno, olen monasti nähnyt, miten muslimibussikuskit rukoilevat rautatientorilla jossain vessojen vieressä, mahdollisimman rauhallisessa paikassa mutta silti alttiina häiriköinnille.

Jossain hiljattain selaamassani lehdessä oli kiinnostava juttu somalialaissyntyisestä, suomeen 90-luvulla muuttaneesta miehestä, joka toimi kriisiensovittelijana. Hän oli Suomeen tultuaan asunut maatalousoppilaitoksen asuntolassa natsiskinin huonetoverina ja kuin ihmeen kaupalla voittanut tämän luottamuksen ja ystävyyden. Siitä oli lähtenyt käyntiin sovittelijan ura, josta en tosin voi kertoa kauhean yksityiskohtaisesti, koska en enää löytänyt k.o. lehteä (kävin äsken etsimässä). Mies mainitsi sovittelussa käytettävien reunaehtojen pätevän yhtä lailla sisällissodan konflikteihin kuin aviokriiseihin. Niitä oli ainakin puolueettoman välittäjän hankkiminen ja sen faktan myöntäminen, että jokaisella ryhmällä on sijansa yhteiskunnassa, pitipä itse tästä ryhmästä hirveästi tai ei. Nähdäkseni tuossa toteutuu ajatus, jota yritän (vaihtelevalla menestyksellä) pitää ohjenuorana omassa ajattelussani: Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkia tulee kunnioittaa. Maahanmuuttajien kotouttaminen on aivan käsittämättömän vaikea ja monitahoinen kysymys (siksipä näillä nykypäivän rotuhygienisteillä, jotka verhoavat vieraanpelkonsa huoleksi suomalaisten työpaikoista ja naisen asemasta jne onkin enenevässä määrin kannatusta) enkä tiedä, miten se parhaiten voitaisiin ratkaista. Myötäeläminen taiteen kautta on yksi keino. Sitä toteuttaa Ritva Siikala Zambezi-näytelmässä kääntämällä maahanmuuton ja pakolaisuuden roolit päälaelleen. Suomalaiset ovatkin pakolaisia Afrikassa ja kohtaavat samaa pilkkaa ja ylenkatsetta kuin maahanmuuttajat täällä.

Ala-asteella laulettiin laulua nimeltä Zambezi. Siinä kerrottiin Buula-Buula-päälliköstä ja tämän kauniista tyttärestä. Laulun kuvituksena oli aivan siekailemattoman rasistinen kuvitus turbohuulisista ja pikimustista zambezilaisista, joista yksi keekoili raitapuvussa ja knallissa ja toinen aivan aatamin asussa. 80-luvulla koulussa puhuttiin vielä aivan pidäkkeettömästi neekereistä, termistä tuli halventava vasta myöhemmin. Jotkut sananvapauden puolustajiksi itseään kutsuvat tahot ovat näreksineet neekeri-sanan nykyään rasistisia konnotaatioita, syyttäneet kukkahattutätejä ja sensuuria. Huvittavaa kyllä, näiden samojen tahojen sananvapausvaateet tyssäävät hyvin nopeasti vaikkapa juuri islamilaispuoluekysymyksessä. Toki poliittinen korrektius pitkälle vietynä tekee kaikista termeistä aivan naurettavia (vrt. Nykyään ei puhuta vanhuudesta vaan ikääntyvyydestä, argh, kaikkihan me olemme IKÄÄNTYVIÄ), mutta ”neekerille” on ihan asiallisiakin vastineita.

En tietenkään väitä olevani vapaa muukalaispelosta. Joskus huomaan ärsyyntyväni pelkästään siitä, miten pakolaisryhmät puhuvat julkisilla paikoilla, kovaäänisesti ja elehtien. Huomaan ajattelevani, että mikseivät nuo puhu hiljempaa, joku voi saada tuosta mölötyksestä lisäpontta rasismilleen. En ikään kuin myönnä itselleni, että mölötys ärsyttää minuakin. Sama kävi Kuubassa, melttoaminen ja päivittely, jatkuva kontaktin ottaminen ja huutaen käydyt keskustelut kiristivät joskus otsapantaa, mutta kyllä niihin tottui. Tätä tottumisjuttua pidän uuteen sopeutumisessa hyvin tärkeänä, sitä, että yrittää itse tottua ja vaatii tottumista muiltakin, ainakin tiettyyn rajaan asti.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

yksikätisenä

piti kirjoittaa omasta maantiedosta, eli siitä, miten hahmottaa kaupungin sillä perusteella mitä kautta on päätynyt sinne, mutta olenkin akuutin käsikivun uhri! vasemman käteni keskisormen ja nimettömän jänteet ovat ihan säädyttömän kipeät. lievää kipua on ollut aistittavissa jo kuukauden mutta tänä aamuna huomasin, että kättä ei saa edes nyrkkiin kunnolla (onneksi olen aina ollut enemmän keskarinnäyttäjä- kuin nyrkinheristätyyppiä, testasin äsken eikä keskisormen nosto satu). kävin siis kirjastossa noutamassa vinon pinon kirjoja, kaksi elokuvaa ja läheisestä vuokraamosta vielä pariisin varpusen.

yritän siis pidättäytyä tekstuaalisesta viestinnästä loppupäivän ja keskittyä seuraamaan pienen kissavieraan ja oman massisemme hidasta mulkoilutanssia. tällä hetkellä massi röhnöttää sängyn päällä kuin buddhankuva ja sängyn alta pilkistää tumma pöllönnaama.

hyvänä/huonona puolena käsivammassa voi nähdä sen, etten oikein voi jatkaa kirjahyllynjärjestämisprojektia vaan minun on PAKKO lepuuttaa kätöstäni kieltäytymällä kaikista kotitöistä.

toivottavasti tämä on silti ohimenevää, en ala mitään jos käyttökäteni alkaa ämppyillä enemmänkin!

lauantaina, helmikuuta 09, 2008

Pyhäpäivän rauhaa

Viikonloppu sujuu rauhallisesti kotona. L on edelleen tipattomalla (koska kuukautta alettiin laskea Kuubasta tultua, se nyt vasta olisi ollut että rommin kotimaassa olisi kuivin suin sinnitellyt) ja vaikka emme ole ikinä olleet kauhean symbioottisia ulkonakävijöitä, tulee itsekin oltua enemmän kotona kun toinen ei missään nimessä lähtisi bileisiin tai lähikippolaan yhdelle.

Herättyämme lähdemme Hakaniemeen, halliin, torille ja kauppaan. Lauantaiaamun konsumerismista on tullut jo mukava perinne, kaupassa on kuitenkin käytävä, halli- ja torivisiiteillä siitä saa mukavan tapahtuman. Saan hoidettua asioita, palautan myöhässä olevia kirjoja ja noudan varauksia, väännätän pari kuukautta ripsiä hiertäneet uudet silmälasit kuntoon, ostan särkylääkettä ja perusvoidetta. S-pankin tilinylityskirjeen (olen ihan onneton mämmäri uuden pankkini kanssa) takapuolelle raapustettu to do-lista hupenee silmissä, vaikka olen unohtanut ottaa kynän mukaan, yliviivaan hoidetut jutut mielessäni. Sokoksella etsin talvikenkiä, vuoden vanhat ovat alkaneet vuotaa. En löydä mieleisiä, kiirekin alkaa tulla, koska tavaratalossa on joku helkutin kakarafestivaali ja tympääntynyt kuuluttaja lupailee toistuvasti LAPSIKARAOKEN alkavan näillä minuuteilla. Huomaan ajattelevani ohimennen, onkohan leluosastolla joku muumikossutarjoilu, en nimittäin ole ikinä kuullutkaan suomalaisesta, joka laulaisi selvinpäin karaokea, mutta ehkä lapsilla ei ole samanlaista itsesensuuria? Toisaalta muistan kyllä olleeni lapsena paljon ujomman ja pidättyväisemmän kuin aikuisena, häpesin pitkään ja hartaasti minulle sattuneita pikku kömmähdyksiä ja kommelluksia, sitä, kun menin ravintolassa juttelemaan vahingossa väärälle perheelle, tai kun ekalla luokalla toinen kumisaappaani katosi hetkellisesti (joku toinen mukula oli vetänyt sen epähuomiossa jalkaansa, meinasin jäädä eriparikumppariseksi ihan siksi etten kehdannut kertoa kadonneesta saappaasta kellekään, itkeä tihrustin nurkassa kunnes minulta kysyttiin, mikä on, ja hävetti ihan kauheasti vaikka moka ei ollut edes omani). Ex temporena ostan itselleni ihanat, viininpunasamettiset solkirusettikengät puoleen hintaan, ne, joita olen kuolannut jo ennen joulua.

S-marketissa on remontti, juoksen kahvia ja cannelloneja vaikka mistä, haron ylipitkää otsista silmiltäni ja huomaan ohimennen peileistä, että minun ei a) kannattaisi liikuskella ilman meikkiä ihmisten ilmoilla koska näytän aivan itkun runtelemalta ilman ripsiä ja kulmakarvoja sekä b) mustan takkini harjaamisesta on jo hetki aikaa. Edellämme kulkee tunnettu feministivaikuttaja ja noukkii kärryyn samoja luomutuotteita kuin mekin. Kun pääsemme ulos kaupasta, päästän L:n piinasta (sälyttäen kantamukset hänelle) ja jatkan kenkäetsintöjä. Ilma on pehmeänsumuinen, Kallion kirkon torni häviää valkoiseen. Pankin edessä hymyilevä venäläisnainen soittaa harmonikalla chansonia, annan hänelle loput kolikkoni ja hymyilen itsekin. Hakaniemen talot ympäröivät minua turvallisina, tuttuina ja rakkaina, koen taas kerran hyvin vahvaa kotona olemisen ja kuulumisen tunteita, minä kuulun tälle paikalle ja tämä paikka kuuluu minuun.

Etsin kenkiä Hämeentieltä, ensin kalliista ja hyvästä kenkäkaupasta, sitten Uffilta. Kenkien sijasta löydänkin uffaffaalta hyvin istuvan tirolilaistakin. Keksin itselleni salamannopean välikaudentakkitarpeen ja kun huomaan, että kaikki takit myydään puoleen hintaan, minun ei tarvitse kauaa epäröidä. Takki on täsmälleen samanvärinen kuin L:n Lodentakki, minua huvittaa jo etukäteen variaatio ”samanlaiset tuulitakit”-teemasta, etenkin kun juuri menomatkalla olen vilkaissut lievästi ällöten rakastunutta pariskuntaa mustissa pitkissä takeissa ja täsmälleen samanlaisissa punaisissa kaulaliinoissa.

Kotona leivon kurpitsa-nokkossämpylöitä. Menemme saunaan, syömme, siivoamme, hiippailemme yöpaidoissa ja tohveleissa, emme viitsi enää pukea. Imurointiin, tuohon siivoushommista tylsimpään saan pakotettua itseni vasta puoli kymmeneltä. Kissanpelletit, pölykoirat ja punaiset joululameet siirtyvät nurkista ja lattioilta koneen sisään, tuloksesta innostuneena jaksan pestä vielä vessankin. Palkitsen itseni lasillisella luomuviiniä ja yhdellä epäluomulla savukkeella (onneksi niitä on, poltan niin harvoin nykyään etten ikinä muista onko minulla tupsua). Tuuletusparvekkeelta kurkistelen siistiin keittiöömme, katson kun L ottaa sämpylän ja kissa teputtaa kupilleen, hymyilen, siellä on minun perheeni.

perjantaina, helmikuuta 08, 2008

Lupiinin kurssikeskus

Pagistaanista tuli hauska haaste, keksiä mieleisiä kursseja sekä valita haastajalta yksi kurssi. Aloitan harrastuksia syksyisin suorastaan kompulsiivisesti ja lopetan niitä myös kun tympäännyn, eli ensimmäinen kurssini olisi:

1. Pitkäjänteisyyttä peliin.
Saatko jatkuvasti megalomaanisen hyviä ideoita, usein monta kerralla? Poukkoiletko siivotessa vessanpesusta lakanoidenvaihtoon ja siinä sivussa extemporena koristehyllyn poraamiseen vessaan, sitä mukaa kun tulee mieleen, sen sijaan että tekisit hommat järjestyksessä? Ostatko kalliita huovutusvehkeitä, jotka jäävät parin vinon huopakukkasen kanssa kaapin perukoille? Et enää, kun käyt maanmainion pitkäjänteisyyskurssin, jossa keskittymistä harjoitellaan meditaation ja syvärentoutumisen avulla. Parhaassa tapauksessa oivallat, että siivous on joutavaa näpertelyä ja käytät vapaa-aikasi mielenrauhan l. valaistumisen etsimiseen.

2. Lisämuistia koneeseen. Unohtuuko oma nimi, muista puhumattakaan? Tuottavatko vuosiluvut vaikeuksia? Menetkö kauppaan ja unohdat, mitä sieltä olit hakemassa? Kurssilla tehdään pienryhmissä yksinkertaisia harjoituksia ja pelataan muistipelejä. (Pagistaanin kurssi, tekisi hyvää meitsille).

3. Vatuloinnista vapaaksi. Muisteletko usein menneitä? Mietitkö, mitä lapsuudenystävä tarkoitti sanoessaan ”haahuilusta” vuonna 2002? Kaivatko riitatilanteissa esiin lapsuudenmuistot ja nuoruudentraumat? Ajatteletko pohjimmiltasi, että rikokset kyllä vanhenevat, mutta sinuun kohdistuneet vääryydet eivät ikinä? Kurssillamme opit hyviä hokemia kuten ”hui hai” ja ”menneet on menneitä”, joita toistaa mantran tapaan mielessä, aina kun jokin kuitti, loukkaus, tölväys tai piikki alkaa luupata päässä.

4. Hus hypokonrdialle. Onko sinulla aivokasvain, taas? Ja siihen päälle kohdunkaulan syöpä, rintasyöpä, iensyöpä ja verkkokalvon rappeuma? Heräätkö öisin varmana siitä että olet halvaantunut/sokea? Kurssillamme lääkärit kertovat faktoja todennäköisyyksistä ja erilaisten hoitojen huimasta kehityksestä. Kurssimaksu sisältää myös täydellisen läpivalaisun, tähystyksen ja magneettikuvauksen.

5. Hommat hoitoon ja heti.
Lykkäätkö paskamaisia työtehtäviä aina huomiseen? Päätätkö herätä seuraavana aamuna tuntia aikaisemmin hoitaaksesi tänään laiminlyödyn asian, heräten kuitenkin tavalliseen aikaan, paniikissa? Päätätkö mennä uimaan sittenkin vasta ensi viikolla, koska tänään on liukasta ja pimeää ja ehkä flunssakin? Kurssilla opit hoitamaan ikävät hommat ja velvollisuudet pois alta yksinkertaisen ehdollistumismenetelmän avulla, jossa jokaisesta suoritetusta työstä (esimerkiksi tiskaus tai epämiellyttävän sähköpostin lähettäminen) seuraa kiva palkinto eli kevyt mieli ja hyvä omatunto hoidetusta hommasta. Alussa palkintoehdollistumista avitetaan konkreettisilla palkinnoilla, kuten näteillä korviksilla, lasilla viiniä tai susettevanukkaalla.

Haastan kaikki halukkaat lukijani suunnittelemaan oman elämänsä kurssitarjottimen!

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Pikku palleroita

Vauva-asia on törmäillyt otsaani viime päivinä samaan tapaan kun työpöytäni takana olevasta Zamioculkasista siinneet kukkakärpäset, eikös ollutkin ontuva vertaus? Hypokondrikkona luulen vähän väliä että näössäni on jotain vikaa kun näen mustia pisteitä, mutta sitten muistan niiden olevan huonekärpäsiä. Onneksi k.o. eläimiä ei ole kotona, ne ovat nimittäin aika ällöä porukkaa. Kotona on lähinnä koita, joita kissa laiskasti pyydystää. Olemme joskus L:n kanssa miettineet, miten kissamme pärjäsi luonnossa ennen kun se muutti Hesyn kautta meille? Vaikka se on iso ja petomainen, se kurisee, maukuu ja mähmättää kovaäänisesti saalistaessaan. Lisäksi se uuvahtaa nopeasti töpellettyään taskulampunvalon perässä, alkaa läähättää ja kellahtaa kyljelleen.

Olimme viikonloppuna ristiäisissä. Vauva oli pieni ja tuiman näköinen, kuten parikuukautiset tapaavat olla. En ole aikuisiällä ollut luterilaisissa ristiäisissä (suvussani sikiävin sakki on ortodokseja) ja yllätyin omasta ärtymyksestäni valheellista seremoniaa kohtaan. Paikalla olleesta porukasta tosissaan uskoi luultavasti lähinnä nuori ja innokas pappi, muille kastetilaisuuden uskonnollisuus oli varmaan lähinnä jonkinlaista tapakonservativismia. Tilaisuudessa piti tunnustaa usko ja lukea Isämeidän, huomasin muistavani ne ulkoa edelleen (vaikka en tietenkään avannut suutani) sellaisena ajatuksettomana haukionkala-hopotuksena, muistin esimerkiksi että Jeesus ”syntyi Pontius Pilatuksesta” kunnes tajusin että ei se niin voinut mennä, vaan Pilatus mainittiin vasta seuraavassa säeessä. Vaikka pikkuvauvan näkeminen ei herättänytkään minussa oikeastaan minkäänlaisia tunnereaktioita, näin kuitenkin samana päivänä kaupassa ehkä vuoden ikäisen, ihan peikon näköisen vauvan, joka oli mielestäni aivan tolkuttoman vitsikäs vekkuli ja söpö kuin nappi. Ehkä vastasyntyneihin on vaikea ihastua siksikin, että ne elävät vielä omassa vauvuudessaan, eivät hirveästi ota kontaktia eivätkä ainakaan hymyile tai naura.

Mietin, oliko ihastukseni peikkovauvaan samanlaista kuin koiranpentuun vai joku vauvakuumeen oire? Olen miettinyt tätä laajemminkin, haluanko lasta vähäsen vain siksi, että minulta odotetaan sitä ja se kuuluu asiaan, vai siksi, että joku biologinen kello sanoo niin? Epäilen oikeastaan melko vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, yhdistettynä epämääräiseen ”elämään ei kuulu olla tyytyväinen sellaisena kuin se on” -oloon. Mietin, auttaisiko siihen oloon myös vaikka opiskelujen jatkaminen? Enkä edes tiedä pidänkö elämääni mitenkään epätäydellisenä tai sisällöttömänä, en ainakaan pitäisi ellei jonkinlainen ideaali olisi, että jatkuvasti pitää kehittyä ja mennä johonkin suuntaan. Olisikohan opiskelujen jatkaminenkaan hyvä idea, pidän joutilaisuutta hyveenä enkä kykene näkemään itseäni käymässä täyspäiväisissä töissä JA opiskelevani. Ja asuntolaina on maksettava. Toisaalta myös lapsenhommaaminen olisi taloudellinen riski, ja koska pohjimmiltani olen aina suhtautunut rahaan huolettomasti, en pidä sitä ainakaan syynä olla lisääntymättä.

Satuin tässä lähipäivinä myös eksymään expat-vaimojen blogeihin. Tästä kirjoittaminen vähän pelottaa minua, toivon ettei kukaan loukkaannu toisen elämäntavan ihmettelemisestä, etenkin kun kyseessä on tosiaan utelias ihmettely eikä tuomitseminen. Kyseessä oli siis muutama ikäisteni tai vähän vanhempien, ulkomailla asuvien naisten blogi. Naiset olivat naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa miehen kotimaassa tai liikkuivat miehen työn ehdoilla ympäri Eurooppaa, ollen itse päivät kotona kun miehet ovat töissä. Ymmärtääkseni monien maiden palkkataso on niin korkea, että toisen (naisen) on mahdollista jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Näiden naisten elämä tuntui omasta näkökulmastani hyvin hämmentävältä. Asua ulkomailla, kaukana kaikista muista rakkaista paitsi lähimmästä perheestä, ilman työtä, päiväkausia sisällä, päivän tapahtumat askartelua ja lasten odottamista koulusta. Mies usein pitkiä päiviä poissa, tienaamassa ja työmatkoilla. Ehkä oma valmistumisen jälkeinen työttömyyteni on vielä liian lähellä että voisin tajuta, mikä kotonaolossa viehättää. Kannatan kuuden tunnin työpäivää, hellittämistä ja joustoa, mutta silti ajatus siitä, että olisin kaikki päivät kotona töpöttämässä vessaan uutta simpukkaboordia sapluunalla tuntuu kuristavalta. Eri asia olisi tietysti, jos kotoa käsin työskentelisi (tosin en usko olevani kyllin kurinalainen etätyöhön, kaltaiselleni lusmulle sopii oikein hyvin rajattu työaika ja sitten kotiaika erikseen). Vaikka en miellä itseäni uraihmiseksi, haluaisin luultavasti äitinä melko pian töihin tai edes johonkin pois kotoa.

En muutenkaan haluaisi muuttaa elämääni, vaikka saisinkin joskus lapsen. Minulle on sanottu suoraan, ettei lapsia voi kasvattaa Kalliossa, mutta no, siellähän on kasvanut aikuiseksi valtava määrä suuria ikäluokkia. Itse inhosin pikkukaupungissa varttumista, tympeässä kyttäämislähiössä, jossa töissäkäyvää äitiäni hiukan paheksuttiin, olivathan muut seudun rouvat lähinnä joko kotiäitejä tai perhepäivähoitajia. Äitinä olisin muutenkin varmaan jatkuvan äkeyden tilassa kaikkien hyväätarkoittavien neuvojen kanssa. Pelkästään imettämisestä tunnutaan käyvän varsin vihamielistä taistoa, pitkään imettävien vihjaillaan olevan perverssejä ja imettämistä vierastavien muuten vaan huonoja äitejä ja tissiensä terhakkuutta vaalivia turhamaisia hepsankeikkoja. Varmaan myös lapsen kasvattaminen kasvissyöjäksi aiheuttaisi tuohtunutta heristelyä. Saatikka se, että ei osta sille barbeja ja transformerseja. Puhumattakaan uuskonservatismin aallosta, joka haluaa ajaa äidit kotiin ”lapsen edun takia”.

Vatuloimistani ruokki eilen taas yksi vauvauutinen. Nämä perheenlisäykset tapahtuvat kuitenkin poikkeuksetta lähiystäväpiirini ulkopuolella, omat ystäväni joko eivät halua lapsia tai eivät ole siinä elämäntilanteessa. Pidän täysin mahdollisena, että mikäli joku heistä tulisi raskaaksi, saattaisin innostua vauva-ajatuksesta itsekin enemmän. Tiedän, että vanhempani haluaisivat lapsenlasta todella paljon, mutta viisaina ihmisinä he eivät painosta minua (paitsi kun erehdyin mainitsemaan opiskeluhaaveista). Joskus on käynyt mielessä sekin, että mitä jos emme saisikaan lasta? Eräiltä tuoreilta vanhemmilta kuulin, että kaikki heidän ystävänsä olivat käyneet hoidoissa ennen onnistunutta hedelmöitystä. Juttu kuulosti tavallaan ihan kipeältä, onko lapsettomuus todella niin yleistä? Koska kyseessä oli joukko yli 30-vuotiaita pariskuntia ja kaikkien hoidot onnistuivat, kyseessä oli varmaankin naisen laskenut hedelmällisyys, jota on kuulemma helppo hoitaa. En tiedä sitäkään, lähtisinkö itse mihinkään hoitoihin, jos lasta ei ala kuulua. Luultavasti en. Kannatan sydämestäni hedelmöityshoitoja lesboille ja adoptio-oikeutta homoille, mutta suhtautumiseni monivuotisiin, kalliisiin ja monimutkaisiin hoitoihin on aika kriittinen. En oikein tiedä, kuuluuko lapsen saaminen ihmisen perusoikeuksiin? Sen sijaan adoptioprosessiin liittyvää byrokratiaa voisi helpottaa, antaa koti jo olemassa oleville lapsille.

Toivoisin edelleen, että minulla olisi joku selkeä kanta tähän vauva-asiaan. Tiedän naisen, jolle sanottiin että kannattaa tehdä lapsi nyt jos sellaisen haluaa, endometrioosin takia se tuskin tulee myöhemmin onnistumaan. Nainen oli täysin tyytyväinen elämäänsä ilman lasta ja oli ajatellut perheellistymisestä ”sitten joskus”. Nyt tai ei koskaan –tilanne poiki (poiki, haha!) raskauden ja nyt nainen on äiti. Tuo ei ole kuulemma niinkään harvinaista etenkin vähän iäkkäämpien (tässä kontekstissa iäkäs on yli 30-vuotias, aargh) naisten keskuudessa. Tavallaan toivoisin, että minullekin kävisi noin, jossain sanottaisiin, että pistähän päättäen, kohta ei onnistu. Koska en ole fatalisti, uskallan kirjoittaa, että joskus jopa toivon, että olisin hedelmätön, ettei minun tarvitsisi vatkata tätä asiaa. Tai että olisimme kumpikin vakaasti sitä mieltä, että lastenteko tällaiseen maailmaan on täysin järjetöntä ja sitä paitsi haluamme asua kaksiossamme vielä kymmenenkin vuoden päästä.

perjantaina, helmikuuta 01, 2008

Kotimaista proosaa

Olen aika hiljattain löytänyt Leena Krohnin kirjat. Aiemmin muistan lukeneeni vain Pelikaanimiehen, josta pidin, mutta en syystä tai toisesta (mahdollisesti niinkin älyttömästä syystä, kuin että useammassakin Krohnin kirjan nimessä viitataan matematiikkaan) hakeutunut muiden hänen kirjojensa seuraan. Tainaronia taisin epäillä, koska olin lukenut sen olevan scifiä. Suhteeni scifiin on samantyyppinen kuin lännenelokuviin (tai hevimusiikkiin), tiedän, että joukossa on klassikkoja ja varsinaisia helmiä (paitsi hevimusiikissa, ääh, inhoan sitä niin etten voi olla objektiivinen), mutta ei vaan kolahda. Joskus yritin lukea Porttia naisten maahan, koska kaikki mieheni (kuulostaa aika elizabeth taylorilta tuo KAIKKI MIEHET, tässä tapauksessa tarkoitan kolmea poikaystävää) ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ihastuisin kirjaan. No, en ole vieläkään jaksanut lukea sitä loppuun, enkä edes kovin pitkälle, post-apokalyptinen maailma, jossa miehet ja naiset asuvat omissa leireissään, kuulostaa kauhealta paikalta. Scifissä (johon en siis ole ennakkoluulojeni takia kovin taajaan tutustunut ja olen siksi varmaankin vähän hakoteillä arvioissani) vierastan eniten avaruutta ja lohduttomuutta. Muistan jo lapsena inhonneeni Star Trekkiä, sitä, kun ihmiset asuvat jossain kauheassa avaruuslaivassa, pukeutuvat omituisiin haalareihin ja ovat jatkuvasti hirvittävän epätoivoisia koska a) maapallo on tuhoutunut ja b) joku avaruuden örkki kiusaa heitä koko ajan.

Sen sijaan scifin allegorisuus ja dystopiset tulevaisuudenvisiot viehättävät minua, etenkin jos niillä on jokin hmm... poliittinen tarkoitusperä. Jennifer Valtiovallassa eletään maailmassa, jossa ihmisten sukunimi määräytyy heidän työpaikkansa mukaan, brändien palvonta on nuorison elämänsisältö ja sissimarkkinointi tarkoittaa asiakkaiden ammuskelua. Tuollainen visio ei ole niin kaukana todellisuudesta, toisin kuin vihamieliset avaruuden asukit valloittamassa maapalloa. Toisaalta, jos visio on liian todennäköinen (kuten sulaneet napajäätiköt tai ihmislajin tappanut ydinsota) alkaa lukeminen myös ahdistaa. Tätä kirjoittaessani tajusin vielä yhden syyn, miksi vierastan juuri scifiä ja lännenelokuvia (ja sotaelokuvia). Se on naisten puuttuminen kuvasta jotakuinkin kokonaan. Tällä ei ole edes suoranaista tekemistä feminismini kanssa, enemmänkin on kyse siitä, että samastun mielelläni johonkin kirjan henkilöistä ja naisiin on helpompi leimaantua. Toisaalta, yksi lempikirjani, Pohjantähti-trilogia on ajalleen tyypillisen itsestään selvästi miesnäkökulmasta kirjoitettu, naiset ovat joko äitejä tai hutsuja, ainoa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta innostunut naispuolinen henkilö (ruustinna) esitetään vastenmielisenä koohottajana. Halme, suosikkini, puhuu kyllä naisasiasta (joka möhlätään heti kansan suussa silkaksi toosaläpäksi) mutta tuntuu kohtelevan yliolkaisesti nöyrää ja harmaata vaimoaan. (Olen muuten joskus tehnyt miespuolisille ystäville ja/tai potentiaalisille poikaystäville ”kumpi olisit, Koskela vai Halme –kyselyitä”, yllättävän paljastava testi, ensin mainitun vastaaminen on ollut jonkinlainen todiste ainakin siitä, että tuosta ei tule lasteni isää.)

Eeh... olin kai kirjoittamassa kotimaisesta NYKYproosasta ja kahdesta lähipäivien kosketuksestani siihen (Krohn poislukien). Minh irvaili taannoin osuvasti nuorten naisten esikoiskirjojen itsearvoista kielikikkailuja ja ikään kuin pakollisia itsekeksittyjä sanoja. Itse pidän kielipeleistä ja sanaleikeistä runoudessa, mutta ns suorasanaisessa tekstissä kavahdan helposti liiallista venkoilua, vaikka toisaalta myös yksinkertaisen toteavat päälauseet ärsyttävät minua. Sain niitä molempia, kun toissapäivänä havahduin myöhässä olevaan MA Nummisen lastenlevyn kadoksissa olevan kansilehden etsimiseen (ei löytynyt) ja vastenmieliseen ajatukseen asian setvimisestä kirjastossa (minulla on traumaattisia kokemuksia kadonneen levynkannen etsimisestä kirjastossa, siihen liittyy monen virkailijan samanaikainen, hössöttävä mutta passiivinen läsnäolo, päälläni kuumottava talvitakki ja kasvava vittuuntuminen ihmisten avuttomuuteen, tunne, jota yritän yleensä välttää koska olen itsekin aika avuton unkkelo) mutta kotikirjastossani oltiin mukavia ja nopeita ja kekseliäitä, ja sain armonaikaa läystäkkeen metsästämiseen. Samalla nappasin Mari Mörön kehutun Kiltin yön lahjat, sekä tuoreen esikoiskirjailijan (minua viisi vuotta nuoremman, hui miten nuo 80-luvulla syntyneet ovat jo isoja, vastahan ne joivat ensikännejään) novellikokoelman, jonka nimeä en kehtaa kirjoittaa tähän, koska en pitänyt kirjasta, mutta en halua kenenkään löytävän googlella k.o. kirjan disauttavaa arvostelua, juuri siksi, että kirjoittaja on nuori ja tuore. Aloitin tuoreella novellikokoelmalla ja turhauduin melko pahasti päähenkilön ”minulla on vääristynyt suhde isääni, ruokaan ja seksiin” -anamneesiin. Minäkertojan rinnat ja kuukautiset tulivat lukijalle tutuiksi. Ei siinä mitään, kyllä niistä voi puhua, itse lämpiäisin kuitenkin ehkä jotenkin laajakatseisempaan näkökulmaan, kirjasta näki kilometrien päähän että psykoterapiassa on käyty ja Freudia luettu, omissa mehuissa vellottu pitkään ja hartaasti. Itse asiassa novellit muistuttivat blogikirjoituksia...

Kun läväytin balettitraumoihin turhautuneena novellikokoelman lattialle (sängystä, ei tippunut pitkää matkaa, kyseessä oli lähinnä symbolinen ele) ja otin tilalle Kiltin yön lahjat, ensimmäinen silmiini osunut lause oli jotain tyyliin ”jalat meni plämp plämp”. Päästämäni spontaani aargh-huudahdus huvitti toista sängynpuoliskoa. Maltoin kuitenkin jatkaa lukemista ja huomasin, että kirjan näkökulma vaihtelee, se ei siis suinkaan ole kokonaisuudessaan kirjoitettu viisivuotiaan näkökulmasta. En kuitenkaan voi sanoa päässeeni Kiltin yön lahjoihin hirveän vahvasti sisälle, se muistutti aika paljon Onkelin Ilosta taloa, joka ei myöskään puhutellut. Lapsen kertojanääni oli toki taidokas ja paljastava, vähän kuten On rakkautes ääretön –kirjassa, mutta samalla jotenkin etäiseksi jättävä, vaikka kuvaus oli aidosti lapsenomaista kaikkine hassuine sanaväärinkäsityksineen ja yksityiskohtiin keskittymisineen, kuului siitä kuitenkin aikuisen ääni.

Joskus luovan kirjoittamisen kurssilla kullekin osanottajalle arvottiin ikä, josta käsin kirjoittaa jokin itselle tapahtunut muisto. Itselleni lankesi neljävuotiuus (mikä olikin hyvä juttu, sitä edeltävästä ajasta kun en paljoa muista, kirkkain muistoni on kun istuin kaksivuotiaana pesuvadissa puhtaan pyykin seassa ja pieraisin, oikeasti, muut muistavat jotain kirkasvärisiä mobileitaan sängyn yllä ja minä PIERAISUN). Kirjoitin syntymäpäivistäni, muistan ne hyvin. Minulla oli farkkumekko ja taskussa Miiakisu, juoksin pitkin käytävää ja ajattelin että nyt olen se runon ”neiti nelivuotias, neiti itsenäinen”.