tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Kotiinpaluu

Muutto on jotakuinkin ohi, vanhassa kodissa on enää muutamia unohtuneita pussukoita ja nyssäköitä sekä kavereille kyörättäviä huonekaluja. Raajoissani on pieniä, tummanpuhuvia mustelmia ja päässä kuhmu perintöhopeaonnettomuuden seurauksena, kyynärtaivetta ja hartioita vähän kolottelee, mutta ylipäätään muutto sujui yllättävän tuskattomasti. Tosin ovenkarmit kärsivät ruususohvan sisäänrunttaamisesta ja sänky on alkanut purkamisen ja kokoamisen seurauksena nitistä. Mitään ei kuitenkaan mennyt rikki eikä kukaan loukannut itseään, lihassärkyä lukuunottamatta. Kunnia kaiken sujumisesta kuuluu reippaille muuttajatovereille. Emme olisi ikimaailmassa selvinneet yksin.

Makuuhuone-työhuoneen nurkassa on edelleen valtava kasa kirjoja. Lundia-orjuutemme jatkuu, huomasimme kuinka pöljältä näyttää kesken seinää matalammaksi vaihtuva hylly ja näin ollen jouduimme investoimaan pariin pitkään hyllytikkaaseen. Onneksi löysimme kolmanneksen halvempia kloonihyllyjä. Emme edelleenkään pidä niistä, L alkoi ideoida "maanlaajuista Lundia-boikottia, jonka seurauksena firma menisi konkurssiin", vanha idealisti! Huomasimme myös, että meillä on tolkuttomat määrät naamiaisvaatteita, niin paljon, että niitä varten piti perustaa oma kori. Ehkäpä kaikki tulevat bileemme ovat naamiaisia?

Kissa on ollut oudon kiltti ja rauhallinen, vierastaa vielä uutta kotia. Eilen se sai kyllä perinteiset iltariehonsa sinkoillen kasasta toiseen. Viherkasvit on sullottu nurkkiin, zamifolian oksien taipumiskulmat vähän huolestuttavat minua. Kattiloiden kannet ovat hukassa, kaiken kiehuminen kestää tolkuttoman kauan. Onneksi joku muuttolaisista purki fiksusti suuren osan astioistamme hetimiten, kertakäyttölautasilta syöminen on niin karua. On kyllin rasittavaa käyttää hammasmukina pesupalloa ja pitää toista päivää lyhythihaista kesämekkoa, kun muilla ulkona on suunnilleen toppahousut.

Aina väliin iskee luovutusolo kun säilytystilaa on minimaalisesti, huoneiston neliöt huvenneet parillakymmenellä edelliseen verrattuna, eikä se kirjavuori vain hupene millään, mutta sitten yrittää ajatella kaikkia viisauksia, kuten "ei Roomaa yhdessä yössä rakennettu" ja vertaa itseään niihin, jotka rakentavat omakotitaloa hartiapankkivoimin. Ja Kalliossa on IHANAA. Työmatkani kestää seitsemän minuuttia kävellen, sporan kirskuna kuuluu sisään ja sunnuntaina kirkonkelloja soitettiin moneen kertaan. Muuttopäivän iltana istuimme porukalla raukeina sisäpihan puutarhapöydän ääressä, aurinko hehkutteli keltaisia talonseiniä ja joku naapureista soitti pianolla Amelien tunnussävelmää. Se oli onnellinen hetki.

lauantaina, heinäkuuta 28, 2007

Ilmiöitä, joita huomaa erityisesti muuttaessa paikasta toiseen

Aina, kun päättää tehdä sushia, käy niin, ettei tule tarkistaneeksi, onko wasabia jääkaapissa jo ennestään. Näin ollen niitä wasabi-tuubeja kertyy joltisenkinlainen määrä, etenkin kun niitä tulee käytetyksi suunnilleen kynnenkärjellinen per sushi-ateria.

Etnokaupassa voi iskeä shopping spree. Tällöin sitä ostaa jännittäviä tahnoja, kuivattuja limettejä, eksoottisia mausteita ja huumaavan tuoksuisia nesteitä. Jostain syystä nämä ihanat möhnäkkeet jäävät kuitenkin jääkaapin perukoille (etenkin jos parisuhteen mies-osapuoli on perheen kokki ja ensisijaisesti välimerellisen keittiön ystävä) tai ainakin niitä tulee käytettyä todella harvoin. Sama pätee esimerkiksi talkkunaan ja tattarisuurimoihin. Jos jollakulla on vinkkejä ruusuveden käyttöön (se tuoksuu ihanalta, haluaisin mieluusti laittaa sitä johonkin), otan iloisena vastaan.

Mistä johtuu, että kaksi ruoanlaitosta pitävää ihmistä on onnistunut ostamaan niin paljon pussikeittoja? Pussikeitot liittyvät luultavasti laihdutukseen jotenkin, mutta silti; Lidlin tomaatti-spagetti-keitto. YÖK. Tässä vaiheessa sitä vaientaa ekologisen omatuntonsa ja päässä soivan äidin saarnan "paljaspyllyiset neekerilapset eläisivät tuollakin pussikeitolla monta päivää" ja heittää pussit surutta roskiin.

Usein sitä tulee avanneeksi monta shampooputelia kerralla. Tällöin kylpyammeen reuna on lopulta täynnänsä lähes tyhjiä purnukoita, jotka tipahtelevat holtittomasti ympäriinsä. Saattaa myös käydä niin, että tavaroita pakatessaan löytää shampoo- ja suihkusaippuakätkön joka on luumuillut kaapin perällä kaksi ja puoli vuotta.

Sitä alkaa myös ihmetellä, miksi on raahannut mukanaan muutosta toiseen vanhan beaglensa rikkipureskelemia Tenavat-sarjakuvakirjoja, joita ei taatusti ikinä lue? Sama pätee kannettomiin akuankkoihin ja mummolasta haalittuihin Mary Marckeihin, joista puuttuu puolet sivuista. Kaikki kunnia Minnan syyslukukaudelle, mutta stoori kärsii huomattavasti kun ensimmäiset ja viimeiset parikymmentä sivua puuttuvat (tosin muistan, että kaikki Marckit päättyvät siihen, että luokka huutaa yhdessä Eläköön! Eläköön!).

Muutoissa sitä tulee myös miettieeksi Lundia-kierrettä, johon on joutunut. Jos parisuhteen molemmat osapuolet ovat kasvaneet Lundia-kodeissa ja perineet kotoa myös tarpeen kirjojen haalimiseen, saattaa kolmekymppisenä huomata, että sitä Lundiaahan on aivan helvetisti. Jos sattuu olemaan estetiikkanatsi, varastohyllyn näköiset kirjahyllyt saattavat vähän vituttaa. Toisaalta sitä tietää, että uuden kirjahyllyjärjestelmän keräämisen aloittaminen olisi todella rahaa- ja hermojakysyvä operaatio, etenkin jos oma maku on lähinnä Boknäs-tyyppinen.

Muuttolaiset tulevat parin tunnin kuluttua. Viimeinen yö puutarhakaupunginosassa takana. Olo ei ole yhtään haikea, saattaa tosin johtua siitäkin, että tänne vanhaan kotiin pitänee tulla siivoilemaan ja pintaremontoimaan päivänä jos toisenakin.

keskiviikkona, heinäkuuta 25, 2007

Pöh

Muistaakseni Bridget Jonesin päiväkirjassa oli useaankin kertaan ytimekäs otsikko Pöh, esimerkiksi silloin kun miesasiat menivät persiilleen, päivittäinen kalori- ja alkoholiannosmäärä hurahti korkeaksi tai tuli muuten sössityksi. Kalorimäärä on tältä päivältä vielä kohtuuden rajoissa (tosin se, että täytettyjä paprikoita on siellä ruokalassa aina ja aina vaan, ja niissä on sisällä jotain tajuttoman hyvää möhnäkettä, nosti kyllä jonkin verran) eikä alkoholiakaan ole tullut juotua, mutta kofeiiniannoksia on tullut nautittua siinä määrin, että kädet vapisevat hienokseltaan. Ehkä voisin alkaa listata mansikka-annoksia, työpaikan vieressä on mansikkakoju jossa tulee hiljaisina päivinä piipahdeltua. Lapsena mansikoita ei saanut syödä paljoa "ettei tule kuumetta", juttu kuulostaa näin nykykorvin urbaanilegendalta, ehkäpä vanhemmat halusivat säästää edes muutaman mansun pakastusta varten.

Päivä on ollut silkkaa Bridget Jonesia, mitä kämmäilyyn tulee. Ilmoitin palkkakonttoriin väärän tilinumeron (vaihdoimme lainaorjuuden yhteydessä pankkia, heippa Nordea ja kiitos näistä vuosista), myöhästyin töistä, en ehtinyt hakea uudelle nimelle annettua henkilökunta-alennukseen oikeuttavaa korttia, en ole vieläkään hankkinut uuden nimen passia. Muuttoilmoitusta täyttäessä suttasin niin antaumuksellisesti, että jouduin hakemaan varastosta korjauslakkana tunnetun reliikin. Kokeilin korjauslakan toimivuutta kynsilakkana, ihan huvikseni, en suosittele. Joskus sitä kaipaisi elämäänsä assistenttia tai life coachia. Koutsi voisi esimerkiksi kertoa, miten aamulla pääsee ajoissa ylös sängystä katselemasta viihdyttäviä huvilaunia. Ja miten muuttolaatikot kannattaa täyttää.

Bridgetistä mieleeni tuli naisille suunnattu viihdekirjallisuus. Pidän Bridget Joneseja omassa lajissaan nerokkaina, harvoin olen nauranut kirjaa lukiessa niin hartaasti kuin Bridgetin tarjoillessa juhlapäivällisillä luksusaterian sijaan munakasta ja sinistä keittoa. Bridgetin suomalainen vastine on ehkä Katja Kallion Kuutamolla, jonka ostin vähän nolostellen divarista (samalla divarireissulla L osti jotain syvämietteisiä historiateoksia) ja lukaisin lähes kertaistumalta. Viihdekirjallisuus on parhaimmillaan nokkelaa ja tarkkanäköistä universaalien ilmiöiden huomioimista. Kuutamolla-kirjassa on muutamia osuvia ihmissuhdehuomioita (kuten se, että parisuhteen alussa ihmiset kuvittelevat kumppanillaan olevan jonkun ihanan mysteerin, ja oivaltavat pikku hiljaa että hei, eihän sillä ollutkaan jännittävää salaisuutta, sehän on ihan tavallinen ihminen).

BJ ja Katja Kallio edustanevat hömppäkirjallisuuden eliittiä. Todelliseen kiskakirjallisuuteen olen tutustunut lähinnä lukemalla Judith Krantzin Yllätystytär-teoksen, joka oli muistaakseni aikamoista puuppia päälleliimattuine, "rohkeine" seksikohtauksineen. Ai niin, teininä luin myös Virginia Andrewsin Ullakon kukat-sarjaa, jonka päähenkilönä seikkaili seksuaalisesti varhaiskypsä, jumalaisen kaunis ballerina, jonka kiinteitä rintoja ja kovaa kohtaloa kuvattiin usean kirjan verran.

Tartuin tässä taannoin Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoteen odottaen katjakalliomaista, sujuvaa ihmissuhderomaania. Valitettavasti kirja olikin ihan hanurista. Olen harvoin kiusaantunut kirjailijan puolesta siinä määrin, kun Suden vuotta lukiessa. Päähenkilöt olivat ärsyttäviä, Sarilla ei neurologisen sairautensa vastapainona ollut lainkaan inhimillisiä vikoja tai heikkouksia, hän oli salaperäisen kaunis älykköprinsessa, kulkien tumma pää pystyssä kirjasalkku kainalossaan. Sarin sydämen valittu Mikko oli varsinainen nynnerö ja sitäpaitsi naurettavan miehen kunnia-mentaliteetin raskauttama (toisin kuin muita Kaurismäkiä, disautin Laitakaupungin valoja, se, että äärimmäinen uhrautuminen ottamalla kontolleen jonkun toisen rötöstelyt kuvataan miehuullisuutena eikä silkkana typeryytenä, oli rasittavaa, tuli vaan mieleen tästä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä-päähänpinttymästä). Dialogi on rasittavaa, päähenkilöt sanailevat yhtä juohevasti kuin agronoomi ja piikatyttö muinaisessa suomifilmissä, teititellen ja rouvitellen. Tarinaakaan ei oikeastaan ole, kaikki tietävät alusta asti, että Sari ja Mikko päätyvät kohta vaakamamboon, joten ainoaksi jännitysmomentiksi liittyy sen väistämättömän epilepsiakohtauksen odottaminen. Ja tuleehan se, saaden Sarin pohtimaan onko hänellä oikeutta lihalliseen rakkauteen. Arvaatte varmaan, mihin tulokseen Sari tulee.

Ehkä kiusallisinta kirjassa oli kuitenkin jatkuva, täysin päälleliimattu kirjallisten viitteiden tiputtelu. Mikko opettaa yliopistolla kirjallisuutta, ja Sari on tämän palvova oppilas. Ehkäpä intertekstuaalisilla viitteillä testataan lukijan sivistystä, mutta ilkeä epäilyni on, että kirjallisuudentutkijat eivät ihan ensimmäisenä tartu Suden vuoteen, elleivät sitten kirjoittaakseen siitä pisteliäitä arvosteluja, kuten Sanna Nykvist (meitsin vanha luokkakaveri, jo silloin saavuttamattoman älykäs ja lukenut). Tähän on aivan pakko siteerata Nykvistiä (ja samalla Hämeen-Anttilaa). ”Hän saa miettiä hetken ennen kuin muistaa mihin Sari viittaa. Se on hänelle uutta. ’Bašmatškin, Akaki Akakievitš. Päällystakki.’ ’Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki’, sanoo Sari.” ”’Anselmus ja kristallipullo. EeTeeAa Hoffmann, Kultainen malja.’ ’Se oli helppo.’ ’Vai oli.’ ’Minä olen nähnyt sen sinun hyllyssäsi.’” Argh! Olen aina kuvitellut, että todella lukeneiden ihmisten ei tarvitsisi egonsa kiillottamiseksi harrastaa name droppingia, että heidän neronsa säteilisi kauas muutenkin, mutta vissiin turhamaisuus ei kysy koulutusastetta.

Kuten Lumis sanoi, Suden vuosi oli pettymys erityisesti siksi, että Virpi Hämeen-Anttila vaikuttaa tavattoman miellyttävältä ihmiseltä, fiksulta ja humaanilta. Sitä hän tietysti onkin, olisi vain jotenkin helpompaa sietää höhlää tekstiä joltain jota kohtaan ei tuntisi sympatiaa. Vastaavanlaisen kriisin koin Leena Lehtolaisen suhteen, pidän häntä todella ihanana ja arvomaailmaltaan samaistuttavana, mutta hänen kirjojensa tietty kömpelyys tuntuu kiusalliselta. Lehtolaisen Maria Kallio on varsinainen unelmapoliisi, mutta itse murhamysteerit ovat aika heppoisia ja kieli töksähelevää. Puhumattakaan Lehtolaisen suosikkimaneerista, tavasta livauttaa ajankohtaisia tapahtumia kirjoihinsa siten, että niistä huomaa että ne on lisätty juuri ennen kirjan painoonmenoa, jonkinlaisen proximity-efektin luomiseksi.

Olen alkanut kerätä itselleni kirjalistaa lukemalla esimerkiksi lempiblogieni arkistojen kirjameemejä ja -arvosteluja (joo, meillä on töissä aika hiljaista). Haluan nitistää henkisen laiskuuteni, vaikka sitä Alastalon salia ei selkeästikään tule luettua tänäkään kesänä. Tänään suuntaan kirjallisen kunnianhimoni mosaiikinteko-oppaisiin, olen nimittäin aikeissa aloittaa keittiön ikkunalaudan Gaudiuttamisen.

maanantaina, heinäkuuta 23, 2007

Keittiöpsykologiasta ja klosettikuvataiteesta

Vessan seinämaalaus on valmis, tai ainakin sinne päin. Periaatteessahan korjailua ja viilailua voi jatkaa loputtomiin sekä sudenkorentoja ja perhosia lisätä vaikka joka neliösentille, mutta suuret linjat on nyt luotu. Minulla on aina ollut hinku seinämaalausten tekemiseen. Ensimmäisessä omassa kodissa (jos hoasin solua ei lasketa) Hermannissa maalasin yksiön seinän kattavan majakkamaiseman ja siitä innoittuneena lasioviin kiehkuroita, keittiön seinään auringonkukkia ja keittiön vanerikaapistoihin joitain mauttomia hippikuvioita. Itse asiassa myös vessan oveen, mutta sen jouduin peittämään julisteella. Olin teininä aika spontaani tyyppi, vielä kotona asuessani maalasin puolet huoneeni kalusteista kultamaalilla, kun talonpoikaisantiikki alkoi tympiä. Omissa silmissäni antiikilla ei ole ikinä ollut erikoista luksusarvoa, vanhat huonekalut ovat paitsi kestäviä, ihan selkeästi halvempia kuin uudet (ellei harrasta jotain Biedermeier-mahapiironkeja) puhumattakaan ekologisista pointeista. Lähes kaikki huonekaluni ovat aina olleet käytettyjä, lukuun ottamatta isoa ja mustaa ja rumaa työtuoliani, jota en haluaisi enää raahata Kallioon. Esteettisten työtuolien löytäminen on liki mahdotonta. Viitisen vuotta sitten sorruin ja ostin sievän punaisen työtuolin Ikeasta, mutta kuten Ikean huonekaluilla on tapana, alkoi sekin tiputella pyöriään ja rispaantua muutamassa kuukaudessa.

Tähän väliin voisinkin kertoa, että inhoan Ikeaa todella paljon (maanantaina on mukavaa inhota kaikkea, erityisesti paskapäisiä korporaatteja). Olen monasti vannonut, että Ikeaan en mene, mutta erinäisistä, oudoista syistä sinne on parin vuoden välein tullut asiaa. Viimeksi kävimme Ikeassa remontoidessamme Puutarhakapunginosan kotia, tiesimme että putkiremontin hengittäessä niskaan mitään kallista ja hienoa vessakalustetta ei kannata hankkia, mutta joku rakennelma on suhteellisen välttämätön. Ostimme siis lastulevyisen lavuaarikaapin, joka alkoi heti miten kasvattaa reunaansa halkeamaa. Nyt halkeama on jo ainakin kymmensenttinen, mutta ei luojan kiitos enää ongelmamme. Tuon välttämättömyyden lisäksi ostin silläkin Ikea-reissulla kynttilöitä, servettejä, kippoja, kappoja ja muuta tuiki tarpeellista vain todetakseni, että kippo raapiintui ensimmäisessä käytössä ja antoi metallinmakua mustikkarahkaan, ja että edullisista yksittäishinnoista kerääntyi melkoinen lasku. Ikean ketkuutta kuvastaa myös se, että mikäli olet menossa ostamaan esimerkiksi juuri vessan kaappia, joudut kävelemään kaikkien muiden osastojen läpi ja kohtaat miljoona nätisti esiinpantua kokonaisuutta, jotka vasta kotona paljastuvat susiksi. Ikean nerokas brändi kiteyttää kvartaalikapitalismin idean. Vaikka on Ikeassa hyviäkin puolia, ainakin osa matoista on kuulemma nykyään teetetty ilman lapsityövoimaa (epäilemättä silti sweat shopeissa) ja se tarjoaa monelle teolliselle muotoilijalle mahdollisuuden saada disainejaan esille. Muotoilun tiputtaminen eliittikorokkeelta ei ole huono idea lainkaan.

Olin viikonloppuna tapahtumassa, jossa oli pääosin todella mukavaa. Tapasin uusia, hauskoja ihmisiä ja pääsin nauramaan monta kertaa. Koska asemani oli miellyttävällä tavalla sivustaseuraajan, minulle uskouduttiin moneen kertaan myös asioista, jotka eivät selkeästikään minulle kuulu. Huomasin harmikseni, että edes psykiatrian ammattilaiset eivät ole aina vapaita ylitulkinnoista ja kyökkipsykologisoinnista, kuulin kuinka läsnäolijan kävelytyylistä vedettiin johtopäätöksiä estoisuudesta ja syvistä sisäisistä traumoista, näin esimerkkinä. Kohtasin myös yhden keittiöpsykiatrian helmistä, anorektikoksi leimaamisen. Nähtävästi omat päättelyt voivat vuosien kuluessa kiteytyä faktoiksi, vaikka niillä ei mitään totuuspohjaa olisikaan. Ja laihuus on ilmeiseisesti tavoitelluuden lisäksi myös ominaisuus, johon saa legitiimisti liittää päättelyjä psyykkisistä häiriöistä. Olen kohdannut vastaavanlaista logiikkaa ennenkin; kasvissyöjästä tulee puheissa helposti New Age-hörhö elikkä hihhuli, taiteilijasta alkkis. Ja luonnostaan hiljaisesta estoinen ja vakavasti masentunut. Koen vakavaa myötä-ärtymystä kun vähäpuheisia ihmisiä kurmootetaan julkisesti päivittelemällä kovaan ääneen heidän hiljaisuuttaan. Ehkä nämä päivittelijät tarkoittavat hyvää, luulevat sulattavansa jään (vaikka mitään jäätä ei oliskaan) tuomalla ujon ihmisen väkisin keskipisteeksi, mutta käytännössä homma saattaa tuntua silkalta kidutukselta.

Voisin kirjoittaa tästä ujous-avoimmuus-vastakkainasettelusta enemmänkin, mutta sumeana ja kiireisenä maanantaina henkinen kyvykkyyteni on sekä hieman lamassa että pakotettu suuntautumaan töiden tekoon. Ehkäpä jatkan tätä joskus, vaikka tällaiset analyysit saavatkin minut usein aika äkeäksi ja penseäksi ihmisluontoa kohtaan. Omaanikin.

keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007

Kirkkaat ja sumeat päivät

Minulla on kahdenlaisia päiviä. Kirkkaina herään hyväntuulisena, ehdin kiehauttaa espressot, en myöhästy bussista. Kirkkaina päivinä kuuntelen salsaa ja sambaa, saan paljon aikaan. Kirkkaina päivinä kestän nälkää ja syön parsakaalia tyytyväisenä, jaksan iltamenojenkin jälkeen käsitellä kuvia ja pestä pyykkiä ja lukea laatukirjallisuutta.

Sumeiden päivien aamuina päätän herättyäni, että tulen suoraan töistä kotiin nukkumaan. En jaksa lukea bussissa vaan sudin likaista otsatukkaa silmiltä vihaisena, läikytän ostokahvia hameelle ja myöhästyn ratikasta. Sumeina päivinä työt takkuavat, en kuuntele musiikkia, sorrun kaupassa kalliisiin ja epäterveellisiin eineksiin. Sumeiden päivien iltoina makaan peiton alla lukemassa tyttökirjaa tai surffaan netissä päämäärättä.

Yleensä sumeat päivät sijoittuvat alkuviikkoon. Mitä kirkkainta, aktiivisinta ja iloisinta sunnuntaita saattaa seurata varsinainen haistapaska-maanantai, jolloin manaan kaiken ylimääräisen menon hemmettiin.

Olen yrittänyt paikallistaa sumeiden päivien ilmaantumiseen johtavia syitä. Niitä ovat ainakin valvominen ja juhliminen, kotiintuloaikojen venyminen ja yleinen tapahtumarikkaus. Alkoholi aiheuttaa sumeutta ihan konkreettisesti, jostainhan ne nousuhumalaserotoniinit ovat poissa.

Sumeat päivät eivät ole pelkästään pahoja. Sisäänpäinkääntyminen on tavallaan ihanaa ja tulkitsen penseilyolon olevan ruumiin tapa kertoa, että nyt menee liian lujaa, nyt on aika levätä. En vain haluaisi sumeiden päivien sijottuvan arkeen, en halua olla tylsä mölli joka tahtoo aina töistä suoraan kotiin, haluan elää täydesti etenkin kesällä. Häiden ja miniloman jälkeen en ole ehtinyt vieläkään oikein palautua, remontti on tätä päivää ja muutto ihankohta-huomista, ellen ole uudessa kodissa maalaamassa, minun pitäisi olla vanhassa lajittelemassa tavaroita poisannettaviin, roskiinmeneviin ja mukanavietäviin.

Tänään ja huomenna on tiedossa sosiaalista iltamenoa, odotan sitä innolla vaikka tiedänkin kahden perättäisen hurvitteluillan poikivan väistämättä sumean perjantain. Haluaisin vain jotenkin runollistaa sumeuttani, en haluaisi kokea oloani silloin tympeäksi vaan hiljaiseksi ja itseä kuuntelevaksi. Väsymistä pitäisi osata varoa, mutta miten, kun elämä on täynnä kaikkea hurmaavaa, josta pitää EHTIÄ nauttia. Ehtiä, ennen mitä? Kolmekymppisyyttä, perheellistymistä, työelämän lopullista nitistysotetta?

lauantaina, heinäkuuta 14, 2007

Kesästressi

Kuluva lauantai (tai sunnuntai, taisi vuorokausi vaihtua juuri) on osa kesän ensimmäistä täysin vapaata viikonloppua. Suunnittelin jo valmiiksi lusmuavani täysin rinnoin, lukisin kirjaa ja luuhaisin yöpaidassa niin kauan kuin huvittaa, illalla voisi käydä Otsolahdessa kuvaamassa rantakasvillisuutta. Eikä herätyskelloa piippaamaan. Lusmurointisuunnitelma on toteutunut ja olen ihan saakelin pitkästynyt.

Kiireiden takia en ole ehtinyt kirjastoon kolmeen viikkoon (ja olen onnistunut myös sössimään lainausoikeuteni; Nabokov jota en edes muistanut lainanneeni aiheutti kirjeen kotiin ja yli viiden eukin sakot, perkele) eivätkä kyseiset laitokset ole heinäkuulauantaisin auki. Näin ollen olen lukenut jotain fantsukirjaa ja katsonut dvd:ltä Jeeveksiä, jälkimmäisen hauskuutta ei kyllä käy kiistäminen. Haahuilun hengessä tapoin myös ainakin kolme tuntia Tapiolan ostarilla etsimässä Dylon-värejä ja onnistuin törsäämään aleissa neuletakkiin, hippipaitaan ja kahteen hintavaan hiustenhoitotuotteeseen. En noin yleisesti ottaen paljoakaan kuluta kosmetiikkaan, minulla on ollut sama luomiväri arviolta vuodesta 91 ja ripsarikin pitää vaihtaa vain puolivuosittain, mutta karkea, puolikihara, vaalennusten ja hennausten kärventämä tukkani vaatii vähän advancedimpaa materiaalia kuin mitä Yves Rocherilla on tarjota.

Alkukesä meni häitä järjestellessä ja asuntoasioita säätäessä. Vasta jälkeenpäin sitä tajuaa, kuinka stressaantunut oli; kaiken käytännön hääorganiseerauksen lisäksi piti etsiä asuntoa ja sen löytyessä yhtäkkiä ravata pankeissa vakuuttamassa lainakelpoisuuttaan ja jännittää lunastuspykälää ja muuta outoa. Ei ihme, että sydän hakkasi (tähän väliin voinkin mainita, että hypokondrikkona kävin heti työterveydessä sydänfilmissä eikä siellä syömmessä tiettykään mitään vikaa ollut) ja uni kartteli silmiä. Se oli kuitenkin ihanaa aikaa, nautin täysin rinnoin eikä asuntoasiasäätäminen ole mitenkään vähentynyt, päin vastoin, aviokumppanini on remontoinut tulevaa kotiamme joka ilta töiden jälkeen. Itsekin olen toki osallistunut, takana on jo yhdet tapetinrepimistalkoot, jotka olivat sivumennen sanoen ihan sairaan kivat, suvun kesken on niin hupaisaa tehdä töitä ja kikattaa ties mille ja patistaa nuorimmainen lähisiwaan olutostoksille. En muuten edes ikinä juo olutta, ainoastaan remonttitalkoissa ja muuttohommissa se maistuu. Nyt päässäni pyörii lähinnä vessan seinämaalaus (meillä on erikseen kylppäri ja klosetti) sekä ikkunalautojen mosaiikki, ainakin keittiöön tulee Park Guell-tyyliä.

No, kuitenkin, nyt kun häät on hoidettu kunnialla, pitäisi varmaankin alkaa hankkia muita kivoja kesämuistoja, vaikka kesän ehdoton onnellisuushuipentuma on tavallaan tietysti takana päin, olivathan häät niin tajuttoman ihanat ettei sitä voi sanoiksi pukea. Häissä oli vielä sekin puoli, että tuli elvytettyä vanhoja ystävyyssuhteita ja huomattua, että eri yhteyden ystävät tulevat loistavasti toimeen keskenään. Tätä bondausta olisi tärkeää pitää yllä jatkossakin. Olen jo täyttä päätä suunnittelemassa 30-vuotissynttäreitäni, johon kutsutaan kaikki ja myös niitä uusia ystävyyksiä, joita en vielä rohjennut häihin pyytää. Ennen elokuun lopun synttäritupareita pitäisi kuitenkin vielä nauttia kesäajasta mahdollisimman ahneesti. Suokissa en ole ollut vielä kertaakaan, en myöskään Stadikalla, en saaristoristeilyllä, en edes kauppatorilla. Joka kesä pitäisi vielä löytää joku täysin uusi hengailupaikka, kuten viime kesänä kävi Lauttasaaren eteläkärjen kanssa. Huomenna sentään pääsen korkkaamaan maauimala-impeyteni. Mökkeily on jo hoidettu, mutta ei vielä mustikka/kantarelli/vattureissua. Säilömispolitiikkakin on kärsinyt kaiken kiireen keskellä, nokkosia ehdin kerätä mutta marja-asioita ei ole hoidettu lainkaan asianmukaisesti. Innostun aina säilönnästä hirveästi, mutta epäkäytännöllisenä ihmisenä sössin sen jotenkin mystisesti. Mansikkapakasteet katoavat viimeistään lokakuussa, mutta toisaalta kellari pullistelee omppuhilloja ja pakastin raparperia, vuodelta 06. Keräsin vuosikaudet kuusenkerkkiäkin, tunnustamatta itselleni että oikeasti inhoan niiden makua. Onneksi uudessakin kodissa on kylmäkellari, voin jatkossakin raskauttaa ystäviä ja tuttavia hillopurkeilla.

Hassua, miten mieli muokkautuu ja sopeutuu. Vielä kolme kuukautta sitten olimme vakaasti muuttamassa eteläiseen Helsinkiin. Katselimme asuntoja Punavuoresta ja Kampista, vaikka hinnat karmivatkin. Alun perin hurmaannuin tulevaan kotiimme jo vapun tienoilla, olin toiveikkaasti laittanut etuovi-hakuun myös Torkkelinmäki-hitin, mutta asunnon kallious ja kaksious olivat kuitenkin syitä, jonka takia en edes ehdottanut sitä nk paremmalle puoliskolleni. Useiden ylihintaisten funkis-kolmioiden katsomisen jälkeen L kuitenkin löysi kyseisen kämpän aivan oma-alotteisesti ja ehdotti käymistä paikan päällä. Olin luonnollisesti vähintäänkin myöntyväinen ja hykertelin mielessäni, että tätäkö tarkoitetaan sillä vanhalla "aviovaimot kuiskuttavat miehensä korvaan päätökset siten, että he itse luulevat tehneensä ne"-läpällä. Vuosikausien "Kalliossa on ihanaa" -propagandani oli siis purrut! Vaikka olin itsekin alunperin haaveillut punavuorelaisuudesta, tunsin syvää kotiintulemisen riemua ja rauhaa tajutessani, että pääsen takaisin henkiseen kotiini. Kuulun Pitkänsillan väärälle puolelle, Karhupuistoon, syviin pihakuiluihin, kaupunkilehmusten alle. Tapettitalkoissa katselin ikkunasta Arvo Turtiaisen puistoon ja Porthaninkadulle, näin hippipariskuntia lastenvaunujen tai koiran kanssa, maahanmuuttajia, taiteilijoita, muutaman spurgun. Katselen heitä ilolla ja lämmöllä, toisin kuin näitä Tapiolan itsetyytyväisiä porvareita kaupunkimaastureineen ja "parvekkeella ei saa viikonloppuisinkaan polttaa yhtä ainoaa sikaria" -nillityksineen, joita kohtaan olen tuntenut aina outoa ylemmyyttä ja alemmuutta ja etenkin ulkopuolisuutta.

tiistaina, heinäkuuta 10, 2007

Lusmu-Lupiinin seitsemän faktaa -meemi

Etten vain huolestuttaisi ketään liian suorituskeskeisellä tai tarmokkaalla toiminnalla, teen työajalla MEEMIN joka pyörii nyt blogeissa.

Seitsemän faktaa Lupiinista, here you are:

1. Haluaisin koiran, mutta käytännössä on parempi etten hanki sellaista. Rakkauteni koiraan olisi erilaista, paljon syvempää ja siten kipeämpää kuin kissaan, en raskisi jättää sitä päiviksi yksin enkä kestäisi jos se sairastuisi. Ihmisiin voi suhtautua joskus välinpitämättömästi, eläimiin ei ikinä.

2. Olen estetiikkafriikki. En sulata kodissani esimerkiksi muoviruukkuja tai näkyviä sähköjohtoja, Nassun sikaruma sohva (sortsit, Nassu :P) piinaa minua aina muistaessani ja yritän organisoida yhteistä eurokangasreissua, että saisin ommeltua hänelle kivan sohvanpäällisen. Kun Nassu muutti, otin siinä määrin sisustusvastuuta että hän joutui erikseen kieltämään minua sisustamasta ollessaan kuukauden matkalla. Valitettavasti estetiikkanatsiuteni ei kuitenkaan ulotu kodin siisteyteen, nytkin persialaismattomme on likaisten ja puhtaiden pyykkien sekä hesarien ja viime viikon postien kuorruttama.

3. Edelliseen liittyen, olen vanha talo -friikki. Pidän eniten ennen 30-lukua rakennetuista taloista, mutta periaatteessa vielä 50-luvunkin talot ovat viihtyisiä. Nykyinen kotimme on from fifties ja siinäkin on vanhan viehätystä, etenkin vanerisissa keittiönkaapeissa. Haluan ikkunoiden kuitenkin olevan korkeat ja kapeat eikä matalat ja leveät, tämä on jollain tavoin tosi olennaista harmonian kannalta, etenkin korkeisiin huoneisiin yhdistettynä. Kuten myös se, että ikkunat koostuvat useammasta kuin kahdesta osasta (kolmekin riittää). Kun asuin valtamerilaivatalossa, katselin aina ikkunasta avautuvaa näkymää Mäkilinnaan, jonka tiesin olevan omaa taloani vain muutaman vuoden vanhemman, harmitellen, että juuri siihen muutamaan vuoteen sisältyi ruutuikkunoiden ja ornamenttien katoaminen. No, huvittavaa ja uskomatonta kyllä, nyt muutan siihen yhdeksän vuotta katselemaani taloon.

4. Pidän happamista ruuista, kuten hapanvihanneksista. Ostan niitä aina Virosta ja toivoisin niitä myytävän Suomessakin. Voisin tietysti opetella tekemään niitä itsekin. Vastaavasti tulisista ruuista en oikein välitä, en kestä suun palamista enkä lohdutu siitä, että kuulemma chilinpuremat ovat vain harha-aistimuksia eivätkä oikeita palovammoja lainkaan. Ainakin ne onnistuvat feikkaamaan tosi hyvin.

5. Pidän aina hametta, paitsi kuntosalilla (niin joo ja uimahallissa jossa pidän uimapukua). Vinksahdin ala-asteella klassisten tyttökirjojen myötä viktoriaaniseen pukeutumistyyliin, ja mieluiten olisin mennyt kouluun olkihatussa ja ruusukuvioisessa Laura Ashley-leningissä. Hameille naurettiin niin hartaasti, että tyydyin pitämään silkkiruusukkeita palmikoiden päässä ja suosimaan puhvihihoja. Yläasteella, alkaessani hipiksi halusin edelleen käyttää hameita ja edelleen niille naurettiin, tyydyin pitämään leveälahkeisia farkkuja ja kuuntelemaan kuitteja niistä. Hörhölukioon päästyäni koin ihanan vapautuksen, kukaan ei enää ilkkuisi minua vaatteistani. Näin ollen karsin housut vaatevarastostani enkä ole niitä vieläkään hankkinut. Toinen syy hameiden suosimiseen on ruumiinrakenteeni, olen painoindeksistä riippumatta ns child bearing hips-tyyppiä yhdistettynä lyhyet jalat-pitkä selkä-tyyppiin. Tätä tyyppiä pukevat ainakin mielestäni hameet paremmin kuin piukat prikoot.

6. Osaan ulkoa lähes kaikki työväenlaulut, ainakin suomenkieliset. Aloin kuunnella Kom-teatteria teininä, eikä tästäkään fiksaatiosta ollut paluuta. Vastapainoksi osaan myös latinankielisiä kevätlauluja ja osan Matteus-passiota.

7. Olen pitkävihainen. Tämä on ehkä kaikkein huonoin piirteeni ja haittaa eniten itseäni. Muistan loukkaukset vuosikausia enkä osaa päästää niistä irti. Homma on sikälikin perseestä, koska muuten en ole pikkumainen vaan joviaali ja avara, pitkävihaisuus ei sovi pirtaani. Tiedän myös, että anteeksianto lähtee itsestä,eli minun pitäisi oppia antamaan itselleni anteeksi ennen kuin voin tehdä sen muille. Tällä hetkellä olen itseeni varsin tyytyväinen, eli sikäli mahdollisuudet anteeksiantoon vaikuttavat hyviltä, mutta toisaalta uumoilen että itsen hyväksymisessä on kyse jostain syvemmästä kuin onnistuneesta laihdutuskuurista tai hyvästä työpaikasta. Olen kyllä ajatellut lukea jonkun itsehoito-oppaan, joka voisi ehkä auttaa minua tässä asiassa, mutta suhtaudun useimpiin itsehoitoihin suurella varauksella. Moni on kyllä suositellut tähänkin ongelmaan zen-buddhalaisuutta, ehkäpä hankin kirjan "zen ja anteeksiantamisen taito" tai jotain.

Lukijat poimikoot halutessaan tämän meemin. En haasta ketään koska minulla on haastetraumoja; lapsena jouduin vähän väliä kiertokirjeiden uhriksi ja jäljensin yötä myöten ahdistuneena niitä helkutin suklaakirjeitä ja lähetin eteenpäin, ilman että yksikään suklaalevy tai kuvapostikortti ikinä päätyi minulle asti. En nyt aikuisenakaan oikein sulata mitään kiertojuttuja, ellei niissä ole a) joku yhteishyvä tarkoitus tai b) söpöjä eläinlapsia, jolloin ne ovat ihan ehdottomasti tervetulleita.

sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Karl Marx-Alleelta puutarhakaupunginosaan

Berliininmatka on takana päin. Paikan päällä satoi jotakuinkin jatkuvasti, mikä sopi hyvin itä-berliiniläiseen kerrostalokolossi-idylliin, jonka keskellä nöpöttävässä pseudo-jugend-talossa hotellimme sijaitsi. Suosin kaupunkilomilla kaukana keskustasta sijaitsevia majoituksia, se on perua reilausajoilta ja syynä siihen on paitsi halvempi hinta, myös mahdollisuus nähdä oikeata laiffia pelkkien paraatinähtävyyksien sijaan. Valtavan leveä entinen Stalin-, nykyinen Karl Marx-Allee uusklassisine peniskompleksi-taloineen laukaisi päässäni idioottimaisen taistolaislaulun "Hei vaan tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin! Hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin".

Onneksi pompöösin paraatikadun katveessa sijaitsi pommituksilta säästynyt Friedrichshain, vehreä ja parvekkeellisten vanhojen talojen tihentymä, jossa söin elämäni ehkä parhaan kasvispizzan (oivalsin siellä, että kunnon pizzakokki ei aliarvioi syöjäänsä vaan ymmärtää tämän jo osaavan käyttää haarukkaa ja veistä, eikä näin ollen pilko jokaista ainesosaa neliömillin kokoiseksi). Kaduilla oli bistroja ja pikkukauppoja, talojen seinissä runsaasti koristeellisia tägejä ja tarroja. Joka paikassa pujahteli mitä naurettavimpia sekarotukoirayhdistelmiä, puoliluppaisin korvin ja epäsuhtaisin hännin. Hotellin naapuritontilta löytyi outo, hylätty puisto, jossa tiheä elämänlankojen ja murattien verkosto oli lähes kätkenyt alleen hautakiviä 60-luvulta. Puistossa oli ihanasti karmaisevaa, oli jo melko pimeää, tuuli havisti koivuja ja kuihtuvat ruusut tungeksivat kivetyille poluille.

Museoissa tuli luonnollisesti pyörittyä paljon, olihan sääkin siihen otollinen. Saksan historiamuseo oli kerrassaan briljantti, huomasimme viettäneemme siellä kokonaisen päivän. Saksan historia on mieletön, pelkästään natsiajan meininkiä ihmetellessä meni tunti, saatikka sitten DDR:n arki-näyttelyssä, jossa oli kikatuttavia propagandajulisteita syntyvyyden lisäämisestä ja pioneeritoiminnan cooliudesta.

Berliinissä oli paljon tyhjiä asuntoja ja kokonaisia rakennuksia. Osa niistä oli edelleen itäisessä asussaan, penseänä ja epähumaanina mulkoilemassa mustin ikkunoin. Osa ennen sotia rakennetuista taloista on edelleen rappiolla, odottamassa valtaajia tai kaivinkoneen kuoliniskua. Onneksi ainakin ns nousevat kaupunginosat, kuten Kreutzberg ja Prenzlauer berg vaikuttavat pelastuneilta, paljolti juuri valtaajien takia. Arkkitehtuuri on hassu yhdistelmä derkku-kerrostaloja ja matalahkoja edellisen vuosisadan vaihteen taloja. Panin merkille, että berliiniläinen Jugend on vähemmän koristeellista kuin Suomessa, mutta vastaavasti lähes kaikissa taloissa on paljon parvekkeita. Parveketta on ikäänkuin pidetty ihmisen perusoikeutena, työläisenkin, ovathan monet nykyisin trendikkäät alueet alun perin prolelähiöitä. Ja plataanipuita, ihania, on joka kadun varrella.

DDR-arkkitehtuurissakin on outo viehätyksensä. Useat idän taloista on kunnostettu omalla tavallaan näyttäviksi kokonaisuuksiksi. TV-torni on 70-lukuisessa disco-henkisyydessään hieno, mutta valitettavasti Palast der Republic näkyi olevan jo puoliksi purettu. No, minkäs teet toisaalta, kaippa sitä ihmiset haluavat eroon kaikkein rumimmista vanhan vallan symboleista, onneksi Berliinissä oli säästetty kuitenkin Marxin patsaat (ehkäpä siksi, ettei Marx ollut molopäinen diktaattori) ja Rosa Luxemburgin aukio. Viimeisenä iltana kävimme Neuvostosotilaan muistomerkillä nautiskelemassa elvykettä. Muistomerkki muistutti kaikessa massiivisuudessaan ja mittasuhdehämmentämisessään Tallinnan "Pinoccion hautaa".

Berliinissä etäisyydet ovat valtavia ja koska asuimme lähiössä, matkustimme luonnollisesti paljon julkisilla. S-bahn oli oikeastaan kivoin kulkuväline, koska se ajoi maan päällä ja etenkin iltaisin oli mahdollisuus seurailla berliiniläisten kotielämää valaistuista ikkunoista. Kaupunkimatkailussa parasta onkin oikeastaan juuri paikasta toiseen siirtyminen, joko kävellen tai iltaväsyneenä kulkuvälineessä istuen, ihmisiä ja paikkoja katsellen. Tai itse asiassa ei tarvitse edes olla siirtymässä minnekään, pelkkä tyytyväinen flaneerauskin riittää, tepastelu lehmusten alla, pohdiskelu poikkeaisiko kuubalaiseen vai kreikkalaiseen paikkaan syömään, vai katsoisiko vielä yhden täysin ennen näkemättömän kadun ja päättäisi sitten. Matkoilla yritän vaientaa sisäisen suorittajani juuri vaaliakseni sitä päämäärätöntä hengailumeininkiä, josta matkan mieleenpainuvimmat muistot yleensä tulevat. Meillä on L:n kanssa matkatapana kysyä joka ilta "no mikä oli kivintä", ja yleensä ainakin oma vastaukseni on "se, kun vaan käveltiin ympäriinsä".

Yksi matkan kohokohdista oli kyllä ehdottomasti Cindy Shermanin näyttely, en voinut kyllin onnitella itseäni, että Berliinissä sattui olemaan retrospektiivi samaan aikaan kuin me olimme paikalla. Sherman on yksi lempitaiteilijoistani, enkä ole aikaisemmin nähnyt häneltä ns livenä kuin muutaman bussimatkustaja-sarjan työn. Bussigalleria on lähinnä koominen ja rotu-gender-blendaamisessaan naseva, mutta ei jättänyt aikoinaan erityisesti muistijälkiä. Sen sijaan elokuvien still-kuvia jäljittelevä sarja on hämmentävä, Sherman uusintaa Hitchcockin ja vastaavien film noir-mestareiden naiskuvaa olennaisen tavoittaen. Uusista töistä muistan parhaiten Old Masters-sarjan, jossa Sherman uudelleenkuvaa taiteen mestariteoksia, poseeraten itse esimerkiksi Caravaggion Bacchino malatona. Shermanin kasvoissa on jotain oudon paljasta ja piirteetöntä, ne toimivat tyhjänä kankaana mitä erilaisimmille nais- ja mieskohtaloille. Tragikoominen sarja Hollywood-Hampton Styles kuvasi ikääntyviä, työttömiä näyttelijättäriä, joiden ansioluettelon valokuvia työt olivat. Löytyi patrioottia, goottia, All American girliä ja horoa, ja kaikki niin ylivedetyn roolitettuja, meikattuja ja pingottuneita. Sherman kieltäytyy viisaasti selittämästä kuviaan, yksittäisillä töillä ei ole edes nimiä.

Shoppailijalle Berliini olisi paratiisi. Itse pidättäydyin lähinnä tuliaisissa rakkaille, koska olen vakavasti todennut, että minulla on niin paljon täyhkää etten enää osaa iloita siitä ja projektinani onkin ennen muuttoa karsia tavarataivasta säälimättömällä kädellä. Punapallohame oli kuitenkin pakko ostaa, sekä muka-vanha wc-kyltti, joka mitä tiukimmin kieltää pisuaareissa tapahtuvat perversiot. Berliinissä on nerokkaasti keksitty brändätä ostalgiaa, Ampfelmännchen näkyy joka paikassa, niin hiirimatoissa kuin jääkaappimagneeteissakin. Yksilöllisyyttä muka tavoittelevana kulttuurimatkailijana suhtaudun yleensä yliolkaisesti kaikkeen turistikrääsään, mutta hattupääherra oli kyllä kerrassaan hymyilyttävä hahmo.

Kaiken kaikkiaan onnistunut matka. Berliini on vähän kuin äreä sukulaismies, ensin se vaikuttaa yksinomaan penseältä ja vaikeastilähestyttävältä, sitten sen historiaan ja viisauteen ja huumoriin hurmaantuu.

tiistaina, heinäkuuta 03, 2007

Pikainen selostus häistä

Onneksi AVIOpuolisoni tapaa herättää ajoissa ennen matkaa, jäi vielä hetki aikaa kirjoittaa. Lähdemme ihan pian Berliiniin, en sitten muistanut kerrata talven alkeis-Saksaa ollenkaan, höh. Sen muistan, että schickimicki tarkoittaa trendipelleä, jää vielä nähtäväksi miten tuota mahtavaa sanaa pääsen käyttämään.

Häät olivat juuri niin ihanat kuin toivoinkin ja vielä enemmän. Ilman kauneus tuli täysin bonuksena, olin hyväksynyt etukäteen, että ilma olisi viilakka ja sateinen, mutta se oli tosiaan kuin morsian! Jännitykseni katosi jo ennen vihkimistä, eikä mikään pyyhkinyt koko päivänä hymyä naamaltani. Vihkiminen oli kaunis, Nassu soitti Melartinin ihanasti, moni kyynelehti. Ruoka oli hyvää, tosin muuten erittäin terve ruokahaluni katoaa tämäntyyppisissä tilanteissa jota kuinkin kokonaan, koristelut olivat onnistuneita, luonnonkukkia ja punahörselöitä ja kiipeilevää murattia. Ihana Alkmene luki runoja, tytöt lauloivat rakkaussikermän, multimediaesityksille naurettiin. Puheet liikuttivat. Bändi oli aivan tajuttoman hauska ja siirtyi peräti ulos soittamaan jossain vaiheessa. Jatkoillakin tuli oltua siinä määrin omistautuneesti, että seuraava päivä Tornissa meni vähän uupuneissa merkeissä, etelä-Helsinki-maisemaa ihaillen.

Tässäpä pikainen ja erittäin tiivistetty raportti, tunnelmiin palaan myöhemmin. Nyt viuh lentokentälle, ehkäpä löydän Berliinistä nettikahvilan josta päivittää. Tsüss!