lauantaina, marraskuuta 25, 2006

Valkoiseksi paljastunut hyasintti

Vanhemmat olivat viime viikonloppuna meillä syömässä. Pyysin äidiltä tuliaisiksi hyasinttia, varautuneena siihen ettei niitä ole vielä myynnissä. Joulutähtiä ja amarylliksiä on näkynyt jo pari viikkoa, mutta hyasintit ovat piilotelleet jossain. Ei voi olla mahdollista, että ne menisivät ikinä pois muodista, ehkä niiden aika vaan on vähän myöhempi kuin muiden joulukukkien. Itse asiassa en tajua, miksei hyasintteja myydä läpi vuoden (toisaalta niiden viehätys kai perustuu siihen, ettei niitä ole aina saatavilla ja niiden tuoksu linkittyy näin ollen Jouluun, vähän niinkuin mandariinienkin kanssa on). Äiti oli löytänyt punavuorelaisesta kukkakaupasta vihreän alun, joka on vasta nyt paljastanut valkean värinsä. Kaikki hyasintit ovat ihania, suosikkini on ehkä violetti. Viime jouluna ostin alennuksesta lievästi ylimenneitä, hansaruusunpunaisia (ei siis vaaleanpunaisia) hyasintteja, jotka tekivät vielä muutamia kakkosvarsia. Ihania. Hyasintin tuoksu on jotain niin juovuttavaa. Olimme pari vuotta sitten L:n kanssa kevätlomalla Wienissä. Kaupungin lukuisissa puistoissa kukoistivat siniset hyasintit ja punaiset tulppaanit rinnakkain, keväthullaantuneet kärpäset pörräsivät ja musta multa höyrysi. Suomessa näkee keväisin lähinnä helmihyasinttia, joka on sekin aivan ihana. Kun vanhemmat vielä asuivat pihallisessa talossa, säästelin usein joululta jääneitä sipuleita ja istuttelin niitä syksyisin. Kyllä sieltä vaaleanpunaisia ja liiloja pungersi aina esiin.

Vanhemmat toivat myös yöpöydän. Yöpöytä on ensimmäiseni sitten Porvoon aikojen. Kalliossa minulla oli parvi, täällä Tapiolassa pitkään yöpöydänkorvaajana wieniläistuoli. Tuoli on tosi nätti, mutta pinnaltaan kovera ja sen päälle on hulautettu yhdet jos toisetkin vesi- ja mehulasti. Nykyinen yöpöytä oli halpa antiikkilöytö (täyttää tuskin virallista antiikin määritelmää, ehkä enemmänkin vanha pikkulipasto) johon joku luova sielu on maalannut shakkiruudukon. Ruudukko on vinossa, tuhraantunut ja kulunut, siksi juuri hieno. Ruudukko oli varmaankin myös syy yöpöydän poikkeuksellisen halpaan hintaan, mutta mikäs siinä, juuri se tekee pöydästä aivan uniikin.

Olen aikaisemminkin maininnut vetäväni väsyneenmuttaonnellisen tytön eli Suzien apuna pakolaisten taidekerhoa. Tuli puhetta vauvakuumeesta ja lastenteosta, tulin päivitelleeksi ääneen omani puutetta ja aiheeseen sopivasti kerhoon tuli ensiksikin parivuotias sisaruspari, jotka istuivat tuoleillaan hipihiljaa ja suttasivat peiteväreillä paperin lisäksi naamaansa ja ympäröiviä huonekaluja, sekä ehkä kolmivuotias suklaanappisilmä, joka pitää hurjasti siitä, että putsaan hänen käsiään. Ja nelivuotias veitikka, joka koko illan lahjoitti minulle hienosti taiteltuja paperinpaloja. Liikuttavia, pallerokätisiä lapsukaisia, joita haluaisin paitsi halata ja painaa poskeni heidän pehmeää ihoaan vasten, myös jotenkin suojella kaikelta siltä mitä he ovat jo kokeneet ja tulevat kokemaan, riippumatta siitä, saavatko he edes jäädä Suomeen. Seuraavana iltana kuorossa laulettu Debussyn Kodittomien lasten joululaulu tuntui erityisen kurkkuakuristavalta (vaikka ranskankielentaitoni ei edes avaa minulle koko teksiä) kun ajatteli niitä pienenpieniä turvapaikanhakijoita.

Lapsirakkaus on ollut minulle pitkään aika teoreettinen asia. Tiedän sen kaikenvoittavuuden, olen pystynyt ehkä kuvittelemaan itsenikin tuntemaan vastaavaa. Olen kuitenkin joskus vakavasti pohtinut sitä, haluanko omia lapsia. Lastentekoon (puhun ihan tietoisesti lastenTEKEMISESTÄ) liittyy kuitenkin niin valtavasti riskejä, moraalisia ongelmia, elämänmuutosta ja mikä pahinta, pelkoa. Joskus tuntuu, että vietän suuren osan omaakin elämääni pelkäämällä niin paljon kaikkea, etten yksinkertaisesti kestäisi pelätä vielä lapsenkin puolesta. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että pelollekin on kai olemassa joku katto. Jos saisin lapsia, lakkaisin ehkä pelkäämästä sitä, että ystäväni jäävät auton tai tippuvan jääpuikon alle. Lastenlaittoon liittyvien moraalisten ongelmien tiimoilta olen miettinyt myös adoptiota ja tullut siihen tulokseen, että en luultavasti jaksaisi käydä läpi siihen liittyvää paperisotaa ja toisaalta, en kestäisi esimerkiksi omaan lapseeni kohdistuvaa rasismia. Rasismi on muutenkin yksi niistä asioista, jotka todella HAJOTTAVAT minua. Tietysti on tavallaan raukkamaista ajatella ettei halua mustaa lasta koska sitä kiusattaisiin koulussa, mutta riski on ihan relevantti. Olen lukenut muutamiakin tutkimuksia siitä, miten selkeästi erivärisiä adoptiolapsia kohdellaan länsimaisissa yhteiskunnissa. Mustia vedetään lättyyn, kiinalaistytöiltä aletaan tiedustella kymmenvuotiaana hintaa jne. Sitten on vielä tämä, täysin tunnepohjainen juttu, että haluaisin mieluusti tuottaa yhdessä rakkaimpani kanssa yhteisen jälkeläisen (en tosin kuvittele omista geeneistäni mitään erikoista, minulta se lapsi perisi luultavasti värittömät kulmakarvat, persjalkaisuuden ja matemaattisen lahjattomuuden). Mutta silti! Kuoroani johtaa about kuusikymppinen mies, jonka aikuinen tytär laulaa kuorossa, ja tuo joskus mukaan leikki-ikäiset lapsensa. On viehättävää tarkastella samanaikaisesti kolmessa sukupolvessa ilmeneviä piirteitä.

Tänään on muuten Älä osta mitään-päivä. Omalta osaltani olen tainnut noudattaa päivän henkeä, mutta L oli ostanut meille JUMPPAPALLON. Pallo on kirkkaanvihreä ja sikaruma. Onneksi meillä on toistaiseksi tämä hulppea lukaali, joten voin esittää toivomuksia pallon sijainnista esimerkiksi "kirjastossa" (joka on L:n työhuone ja sisustettu englantilaiseksi kirjastoksi vihreine lamppuineen ja jykevine kirjoituspöytineen, tosin pääosa kirjoistamme sijaitsee olohuoneessa, "kirjastossa" on lähinnä scifiä ja Rooman keisareiden elämäkertoja plus jotain marxilaista stuffia). Pääsin ystäväni E:n siivellä osallistumaan Älä osta mitään-päivän antimainoskilpailun alkutuomarointiin. Huomasin ilokseni, että suosikkini voitti!

torstaina, marraskuuta 23, 2006

lauantaina, marraskuuta 18, 2006

Kallion monet kasvot

Tänään oli monella tapaa erikoinen päivä, kiva päivä myös. Täydellisen outoftheblue-työtehtävän jälkeen kävelin kudontakerhoon Kallion läpi. Vanhana Kalliolaisena olen ikäänkuin olettanut suvereenisti tuntevani koko alueen kuin omat taskuni, mutta oikeasti olin hetken ihan uudessa paikassa Wallininkujalla. Linnanmäen puoleinen Kallio näyttää rauhalliselta mummoalueelta ja samalla hyvin urbaanilta. Linjojen päät edustavat jo rumaa 60-luvun arkkitehtuuria, mutta rinnakkain aseteltuna asbestitalot näyttävät yllättävän harmonisilta ja kodikkailta. Pimeän vuodenajan iloja on katsella valaistuja ikkunoita ja ihmisiä iltapuuhissaan (kuulostaa aika lattealta ja itsestäänselvältä näin kirjoitettuna, mutta minkäs teet). Huomasin myös kuinka hauska Jugend-tyylien rinnastus syntyy Ihantolan ja Kallion Kirkon välillä, ensinmainittu on karkkisöpö, erkkerien ja ornamenttien koristama linna ja jälkimmäinen jylhän fallinen, kansallisromanttinen no, linna.

Kudontakerho meni pitkälti juttelu- ja tuparirääppiäismeiningillä, sain ehkä jopa kolme kerrosta kudottua sitä petroolinsinistä kaulaliinaani (petroolinsininen elikkä turkoosi on ainoa sinisen sävy jota siedän, muita ällöän jonkun lapsuudesta periytyvän trauman innoittamana). Sen jälkeen siirryimme Flemarille ravitsemusliikkeeseen, jossa meiltä kysyttiin papereita!!! Johtui ehkä siitä, että kalkatimme baarijonossa hilpeästi ja joukossamme oli ystäväni H, joka on niin tyttöisän näköinen, että saa todistaa täysi-ikäisyyttään harva se viikko. Minulta ei ole täysi-ikäisenä pahemmin papereita tiedusteltu, eikä usein edes teininä, seurustelinhan Aikuisen Miehen kanssa ja muutenkin näytin aika aikuiselta. Ikäjuttu on kohdaltani vasta nyt alkanut muuttua, ehkä pukeutumisestani ja äänestäni/käyttäytymisestäni johtuen minua on alettu kohdella nuorena henkilönä. En pukeudu millään muotoa teinisti (ei kandee ellei ole teinikroppaa), ehkä enemmänkin tyylilleni uskollisen semihipisti ja ei-formaalisti.

Lauloimme kuorossa eilen minulle uutta Debussyn Kodittomien lasten joululaulua. Ihana ja monipolvinen kappale, joka lauletaan Ranskaksi. Ranska on kokemukseni mukaan ei-kieltä-osaavalle ylivoimaisesti vaikein lausuttava. Latina menee ihan perstuntumalta, Saksasta nyt puhumattakaan. Mutta Ranska, eiei. Onneksi joukossamme on kielenopiskelija, joka ystävällisesti lausui kappaleen sanat ja korjasimme ne onomatopoeettiseen asuun ruksimalla hävyttömästi ässiä ja eitä sanojen lopusta. Hämmentävä kieli, jonka opiskelemista en ole edes uskaltanut harkita. Käyn Saksantunneilla ja vaikka se aiheuttaakin minulle koko lailla päänvaivaa, on kieli kuitenkin jotenkin loogisesti hahmotettavissa. Eikä sen lausuminen ole kovin vaikeaa. Plus opettajamme kertoo tunneilla saksalaisista leivonnaisista, jotka kuulostavat kerrassaan hervottomilta.

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Valokuvatorstai, valkoinen



Kuva on mökiltä muutaman viikon takaa, ensilumien ja pakkasten aikaan. Kylmänä pidetyn kuistin ikkunapinnassa yhdistyivät kiehtovasti jääkukat, pitsiverho ja lumisten puiden heijastumat. Räpsin ilmiöstä noin gaziljoona kuvaa, tässä niistä yksi.

sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Autoangsti

Panin tässä muutamia päiviä sitten merkille, että ajokorttini vanhenee kuukauden päästä. Ajoin siis kortin kypsällä iällä. Olin harkinnut kortin ajamista pitkään, esimerkiksi roudatessani räntäsateella metrisiä öljyvärimaalauksia paikasta toiseen ja sitä rataa. Loppulaukauksen päätökselleni antoi tilanne, jossa L sai yllättäen auringonpistoksen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa, emmekä voineet poistua paikasta, koska olimme liikkeellä (laina-)autolla. Ajoin korttia yli vuoden, pitäen parikin pidempää taukoa. Vihasin koko hommaa alusta alkaen, niin teoriaa kuin käytäntöäkin. 70-luvun naurettavat valistusvideot tuntuivat lähinnä Hukkaputken jaksoilta, "opettavaiset" teoriatietokoneohjelmat herättivät minussa ei niinkään kiinnostusta liikenenjärjestelyjen omaksumiseen, vaan ajatuksia tyyliin "vautsi, Kalliossa on ollut Elannon pikkukauppa tuossakin kohtaa, nykyään siinä on seksitarvikemyymälä, tyypillistä ajallemme, lama-aikana tuossa oli ihan varmasti kirpputori" jolloin sain aina punaisen liikennemerkinkuvan enkä läpäissyt harjoitusta. (Olin Kalliossa juurikin tupareissa, ajatukseni mahdollinen hyppelehtivyys selitettäköön sillä).

Inssin reputin tietenkin ensimmäisellä kerralla. Samaan aikaan sekä opiskelin, olin täysipäiväisessä työssä että remontoin L:n ja perikunnan kanssa nykyistä kotiamme. Olin jo etukäteen varautunut reputukseen, mutta sain silti stressi-taaspetänkaikkiodotukset-itkukohtauksen parvekkeella ja häpesin sitä niin, että kuivailin naamaani puolisen tuntia ennen kuin ilkesin mennä jatkamaan seinän pakkelointia. Ihme kyllä läpäisin inssin jo toisella kerralla, joka johtui varmaankin ruuhka-ajasta eli siitä, että ehdin ajaa määrätyssä ajassa mahdollisimman vähän aikaa. Valmis ajokortti pääsi paraatipaikalle aíkuislompakkooni, onhan se ainoa lompsakokoinen henkkarini.

Nythän on vaan niin, että inhoan ajamista täydestä sydämestäni. Valehtelisin väittäessäni inhoni johtuvan eko-ihmisen tiedostavasta omatunnosta, oikeasti inhoan ajamista, koska se on pelottavaa ja vaarallista, koko ajan on melkein kuolemanvaarassa ja kanssa-autoilijat alkavat tööttäillä ja näyttää keskaria jos mokaa tottumattomuuttaan (kokemusta on). Olen myös tunnistanut rattiraivon itsessäni, se kohdistuu onneksi kanssa-autoilijoiden sijaan nimen omaan juuri rattiin, olen yllättänyt itseni hakkaamalla nyrkillä rattia ja huutamalla SAATANA, SAATANA, SAATANA. Raivo kohdistuu juuri itseeni ja omaan epävarmuuteeni, toisin kuin kai rattiraivoajilla yleensä. Eli toisin sanoen, en ole missään vaiheessa saanut sitä tottuneisuutta, mikä olisi aika välttämätön juttu ajamispelon voittamiseksi.

Koska olen tosiaan sen kortin tuskalla ajanut, olisi mieletöntä haaskata se siihen, ettei suorita kakkosvaihetta. Kuitenkin minua kammottaa ja ahdistaa suunnattomasti ajatus siitä, että minun pitää YKSIN ajaa MOOTTORITIETÄ Kullooseen ja haaskata siellä koko kallisarvoinen iltani luistelemalla liukkalla radalla. Minulta sattuu vielä puuttumaan kokonaan se vauhdinhurma-geeni, en saa kiksejä edes huvipuistolaitteissa, alan vain ajatella kuolemaa ja katastrofeja. Huvipuistossa kuolema-ajatukset voi vielä kuitata naurulla, mutta auton ratissa ei. Jos on vastuussa kahdesta tuhannesta kilosta sadan kilometrin vauhdilla etenevää massaa, kuolemanvaara tuntuu hyvin konkreettiselta. Tiedän tottuneiden kuskien ajavan kuolonkolareita, eräs perhetuttumme, 60-vuotias, täysi-ikänsä autoillut fiksu ja hötkyilemätön mies kohtasi loppunsa pari vuotta sitten takatalvisella moottoritiellä.

Olen jo hyväksynyt sen, että kaikkien ei tarvitse tykätä ajaa. En ajaisi muutenkaan, jos jotain tässä maailmassa vakavissaan disautan, niin yksityisautoilua ja siihen liittyviä ilmiöitä. Olen säikytellyt L:a uhoamalla alkavani harjoittaa ekotaasia pihamme citymaastureita kohtaan (en oikeasti edes aio, en usko ilkivaltaan missään muodossa). Meillähän on vielä siitä autoisa elämäntilanne, että keskustaan muuttaneiden vanhempieni tila-auto asustaa nykyään ihan käytännön syistä pihallamme ja meillä on siihen rajaton käyttöoikeus. Auto on toki nöpäkkä kuljetusväline, jos pitää viedä Kirkkonummelle kiukaantekotarvikkeita tai hakea Vantaalta huutonettipesukone, mutta eipä noitakaan tilanteita järin usein tule. Joskus olen jopa yllättänyt itseni tuskittelemasta omaa autokammoani, kun on kiire johonkin ei-keskusta-paikkaan johon on paskat joukkoliikenneyhteydet, olisi helpoista helponta nasauttaa paikalle autolla. Vaan eipä olekaan, onneksi.

Viimeisimmässä Nyt-liitteessä oli juttu Helsingin liikennepolitiikasta. Jutussa haastateltiin muiden muassa Harry Bogomoloffia, joka kaipasi autoilijamyönteisempiä liikennevalojärjestelyjä ja muistutti, ettei keskustassa ole useinkaan ruuhkaa. No ei varmaan yhdeltätoista aamupäivällä olekaan, MUTTA KUN SE EI RELEVANTTIA PUHUTTAESSA YKSITYISAUTOILUN HAITALLISUUDESSA. Toimittajan muistuttaessa saasteista, Bogo vetosi siihen, että hän itse ei koe ilmanlaatua ongelmaksi keskustassa "ja kaikkihan me täältä joskus lähdetään". Olen jo toki aikaisemminkin tullut siihen tulokseen, että kyseinen herra B on varsinainen kokovartaloky**ä, mutta lausunto toki tuki näkemystäni paitsi B:stä itsestään, myös edustamastaan puolueesta. Josta päästäänkin luontevasti yhteen lempiaiheeseeni, siihen, miten oikeisto ja vasemmisto oikeasti eroavat toisistaan. Enkä oikeasti ole mikään yksisilmäinen, mustavalkoinen kommari (enkä kommari ollenkaan), päin vastoin, olen viime päivät pohtinut paljon kapitalismin ja globalisaation hyviä puolia. Mutta siitä lisää toiste.

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Suomen kaunein sana





Suomen Kuvalehdessä on artikkeli, jossa kysytään eri tavoin sanojen kanssa tekemisissä olevilta ihmisiltä Suomen kielen kauneinta sanaa. Lehti on pari viikkoa vanha (en ny löydä netistä kyseistä juttua), SK:t päätyvät minulle vanhempien kautta aina parin viikon viiveellä. Pari sanaa sivuraiteelta; Suomen Kuvalehti ei ole enää millään muotoa Kuivalehti, mitä se oli vielä lapsuudessani (lapsuudessani SK:ssa oli tosin mainio sarjakuva Koiraskoira, toisin kuin nykyään). Ruokasen disautus poliisin Asem-ylilyönneille oli mannaa tällaisen vanhan anarkon sydämelle ja muutenkin SK:ssa on nykyään olennaisesti vähemmän sitä Talvisota-vatulointia, mikä vielä pari vuotta sitten pisti silmään. Ja onhan niillä nykyään jopa Veloena, joka todistaa ettei kyse VOI olla kovin hurraahei-patrioottisesta julkaisusta.

Niin, palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, eli Suomen kielen kauneimpaan sanaan. Artikkelissa puntaroitiin sanojen sisältöä suhteessa kieliasuun, esimerkiksi silavahan kuulostaa oikeastaan hyvin kauniilta, mutta sen äklöttävä merkitys korruptoi koko sanan.Lapsena pohdiskelin usein nimien Helmi ja Heli eroa. Inhosin jälkimmäistä, osaksi siksi, että naapurin Heli ei kuulunut suosikki-ihmisiini. Helmi taas kuvasti niin ihanaa, prinsessamaista asiaa, että olisin mieluusti ottanut sen omaksi nimekseni. Josta voi lyhyen aasinsillan kautta päätyä sanaan hellä, jota olen aina kieliasun takia vieroksunut. Kas kun ei lällä. tai ällö.

Graafikko Jarkko Hyppönen, joka on yksi harvoista suomalaisista typograafikoista, valitsi mielisanakseen syvyys sen haasteellisen asettelun takia. Kyseisellä sanalla voidaan testata kirjasintyypin toimivuus, koska syvyydessä on ristikkäisiä diagonaaleja. Syvyys ei siis saa hypätä silmille. Toisaalta, kun syvyyden kirjoittaa kursiivilla, erot häviävät. Kiehtovaa, ihan näin ammattimielessäkin.

Runoilija Johanna Venhon mielisana on metsänpuolimmainen. Venho kertoo kirjoittavansa metsänpuolimmaisella kädellä. Metsänpuolimmainen on minulle vasenkätisenä tuttu sana, eikä sillä alun perin tarkoitettu mitään kovin mairittelevaa, vaan se oli rinnastettavissa seuraaviin nimityksiin: paskakäsi , rumakäsi , vitunkoittelukäsi. Itse olen tietysti sitä sukupolvea, jota ei ole vasenkätisyyden takia rääkätty, paitsi että ala-asteen opettajan suhtautuminen oli oudosti alentuvan kannustava: "Hienoa, Lupiini, kyllähän sinä osaat värittää oikeallakin kädellä. Sinä olet oikeastaan onnekkaampi kuin me muut, oikeakätiset." Nyt kirjoitan kummallakin kädellä, mutta pidän metsänpuolimmaisen käteni mieluusti maalaus- ja piirustelukätenä.

Omaa lempisanaa ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Se on valtamerilaiva. Ihana sana, kylmät väreet kiirivät aina selkää pitkin kun sitä vain ajatteleekin. Kaunis sekä sisällöltään että äänneasultaan. Kotimatkani Länsiväylällä on ihana juuri valtamerilaivojen takia.

Molemmat kuvat on näpätty Koffin puistosta äsken. Valtamerilaivaa ei valitettavasti näkynyt, muuten olisin liittänyt sellaisen tähän postaukseen.

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Talven ihmemaa

Olimme L:n kanssa vuorokauden intensiivimökkireissulla. Homma meinasi tyssätä alkuunsa jäätyneiden putkien takia, mutta lumen kahmiminen (näenkö mä unta vai kahminko lunta) kattilaan ja sieltä kuumana lehtiensekaisena vetenä jonkun putkihärvelin päälle pelasti mökkeilymme. Oli ihan tajuttoman kylmä, minulla oli neljän saunakierroksen jälkeenkin päällä pitkät kalsarit, talviyökkäri, villatakki, kaulahuivi, villasukat ja härski pliseerattu mummohuivi päässä. Seuraava päivä oli käsittämättömän kaunis, matalaa keltaista valoa, pakkaslunta, kuistilla jääkukkien ja pitsiverhojen rinnakkaiskuviointia.

Innostuin kauniista säästä siinä määrin, että otin 90 kuvaa. En jaksa lakata kiittelemästä digikuvauksen VALLANKUMOUKSELLISUUTTA. Ennen vanhaan sitä pihtaili filmiä, tuskitteli kehittämisen kalleutta ja meinasi syödä päänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasi puolikkaan rullasta olevan tärähtäneitä tai muuten vituralleen menneitä. Nykyään sitä räpsii kuvia solkenaan, deletoi kamerasta turhemmat, räpsii lisää, pistää muistikortin koneeseen ja alkaa valkata fotoshoppaamisen arvoisia. Olen täysi fotariaddikti, en kertakaikkiaan voi päästää käsistäni täysin luonnontilaista kuvaa. Rajausta täytyy viilata, sävyjä ja kurveja tarkistaa. Ehkä laittaa grayscaleksi jos siltä tuntuu. Tuossa maalatessani huomasin, kuinka pahasti tietokoneella taiteilu on vaikuttanut aivoihini. Aina kun sutaisen siveltimellä väärin, alan automaattisesti haeskella taulun yläkulmasta "edit undota". Aika kipeää tavallaan kyllä.

Kissa pääsi haistelemaan lunta, ei oikein tuntunut innostuvan. Se pujahti portaiden alle, lumettomaan paikkaan kyhjöttämään, josta se piti nyhtää väkisin pois. Matkalla, kuljetuslaatikossa piti taas laulaa sitä matkalaulua, joka ihmisten korviin kuulostaa erehdyttävästi raivonmaukunalta.

Illalla olimme Nassun kanssa Laulutuvassa. Laura oli ekaa kertaa livenä kuultuna ihana, samoin Carita Holmström. Paikalla oli monia bloggaajia, Hurina pyysi meidät pyöreään pöytään. Keikan jälkeen jatkoimme humaltumista sekä Sirenin, Hurinan ja Timon kanssa juttelua. Yllätyn aina uudelleen siitä, kuinka helppoa sellaisen ihmisen kanssa on puhua, jota ei ole koskaan nähnyt, mutta josta tietää tavallaan aika paljonkin asioita. Noin ylipäätään tutustuminen tuntuu käyvän vuosi vuodelta helpommaksi. Ehkä kipuilen etukäteen mahdollista kolmenkympin kriisiä solmimalla yhä lisää ystävyyssuhteita, kun monet ikäiseni käpertyvät kammioonsa pelkästään miehen ja pastellisten lakanoiden ja tasaisesti kartutettavan kilta-astiaston pariin. Tai ei kyllä kukaan tuttuni, mutta tällainen käsitys minulla on. (Ärsytän kyllä itseäni tällä leimaamisella ja yleistämisellä, ihan tiedoksi vaan.) Sain nerokkaan känni-idean, että Nassun pitäisi tulla meille yöksi. Käytin houkuttimena kotona odottavaa pastaa ja hauskaa aamukahviseuraa. Nasautimme siis taksilla Tapiolaan todetaksemme, ettei Nazzer-raukka voi nukkua kissakodissa ilman etukäteen otettuja Zyrtek-boosteja. Niinpä soitin Nassulle toisen taksin ja menin itse nukkumaan herätäkseni seuraavana aamuna baaritupakoinnin aiheuttamaan päänsärkyyn. Odotan innolla totaalitupakointikieltoa baarissa, se lakkauttaa sen vähäisenkin tupakoinnin jota harrastan. En usko puolella askilla per baari-ilta olevan mitään terveydellisiä haittavaikutuksia, mutta sademetsiä siinäkin kaatuu. Ja tukka alkaa lemahtaa.

Tämä viikko on ollut outo yhdistelmä stressikiirettä ja hönöttävää lamaannusta. Nyt pitää mennä taas.

keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Musiikkitäkkönen

Turkulaisen kommunistin Kari Peitsamon biisi "Musiikkitäkkönen" on soinut päässäni luupilla lauantaista asti. Biisissä on aika huiput sanat, se kertoo mummon tekemästä peitosta, jonka alla on kivaa ja jännittävää vaikka ulkona tuiskuaisi. Oman täkkösen alle vetäytyminen on aika akuutisti mielessä, kun yöunta tuli ruhtinaalliset pari tuntia. Maalasin viime yön ja kuuntelin tallentamaani Loven monituntista Pekka Streng-muisteloa. En tiennyt ollenkaan, että Streng oli paitsi mestaruustason urheilija, myös Ylioppilasteatterin näyttelijä. Olin jotenkin kuvitellut, että sellaisten sanojen ja sellaisen äänen taakse kätkeytyy ujonhintelä runopoika.

Sivellintuotteitani voi muuten käydä katsomassa tämän kuukauden ajan ravintola Poirotissa, Eirassa. Luvassa lähikuvia kasvien suvunjatkamisvärkeistä sekä psykedeliaa. Yritin ilmaista tuon äskeisen jotenkin jännittävästi, "kukkamaalauksia" kuulostaa tosi hohhoijakkaalta.

Tapiolan komeat hortensiakentät olivat tänä aamuna perusväriltään ruskeita. Vielä viime viikolla ihastelin sitä, kuinka mielettömiä variaatioita hortensian värikartassa tapahtuu. Valkoisesta pinkiksi, vanhaksi roosaksi, kellertäväksi, limetinvihreäksi. Ja lopulta ruskeaksi. Terveyskeskuksen kahvilan maljakoissa hortensiat olivat vielä pinkkivihreitä. Vaikka leikkokukat noin ylipäätään, ja etenkin hortensiat, kuolevat nopeammin kuin maassa kasvavat, ne myös säilyvät pidempään. Huomio toi mieleeni käänteisenä sen kohdan Taikatalvesta, jossa Muumi ei anna Niiskuneidin laittaa ensimmäisen krookuksennipukan suojaksi lasia, "koska sen on parempi antaa selvitä yksin". Lapsuudenkotini lähimetsässä oli muuten paikka, jossa lämpöputken sijoittelun ansiosta leskenlehdet alkoivat kukkia jo maaliskuussa. Sinne piti tehdä toivioretkiä tammikuusta lähtien.

Ostin viikonloppuna syvän, neliskanttisen korin idealaatikoksi. Tai oikeastaan idealaatikko kolmoseksi, idealaatikko ykkönen ja kakkonen ovat täynnä. Nyt kukkuroitaan myöten täynnä on myös kolmonen, kissa on sijoittanut sinne uhkean ruhonsa. Meillä ei ole montaakaan ehjää pelinkantta, koska kissan pitää ehdottomasti mennä pesimään niihin. Sen kuusi- ja puolikiloinen vankka maatiaisuus rusauttaa nopeasti saumat hennommista pahvilaatikoista.