keskiviikkona, toukokuuta 31, 2006

Koirankynnen leikkaaja


Olen ollut muutaman päivän Jugend-tornissa koiravahtina. Äiti on jo pitkään halunnut minun näkevän Koirankynnen leikkaajan, joka on täällä dvd:llä. Olen seivaillut sitä sopivaa tunnelmaa odottaen, mutta nyt oli pakko, äiti nimittäin aikoo tenttiä elokuvan tapahtumat (!). Äidillä on ollut lapsuudestani saakka kova into tutustuttaa minua Suomen lähihistoriaan elokuvien muodossa. Muistan monet joulukuun kuudennet, jolloin minut istutettiin television ääreen katsomaan Tuntematonta ja Talvisotaa. Rutisin luonnollisesti asiaan kuuluen. Joskus edelleen tuntuu, ettei äidille oikein aukene, että näin aikuisena olen IHAN OIKEASTI kiinnostunut, eikä minua tarvitse erikseen maanitella ja painostaa. Mitä Koirankynnen leikkaajaan tulee, niin BYÄÄH! Harvoin olen alkanut itkeä jo elokuvan alkutekstien aikana ja jatkanut sitä siitä pitäen. Nyt tulin kuivattamaan silmiä, on nimittäin pakko vielä imuroida (yök) ennen kuin vanhemmat tulevat.

sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006

perjantaina, toukokuuta 26, 2006

Luksuriaa


Olin tänään pihatalkoissa. Pidän kauheasti talkoista, siitä, että kivat ihmiset tekevät ruumiillista työtä jonkun yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Itse kaivoin koko päivän muhevaa, mustanpunaista, valkoisten juurien kansoittamaa multaa ja kärräsin sitä toiseen paikkaan. Sade alkoi juuri sopivasti, kun kaikki alkoivat väsyä, mutta kollektiivinen stahanovilainen työmoraali ei antanut periksi. Luonnonvoimat ohjasivat joukon sopivasti lepotilanteeseen, grillaamaan maissia ja lämmittelemään takan ääreen.

Kyse oli L:n serkun hulppean uuden kodin pihan kuntoonlaittamisesta. Itse koti on todella fancy porealtaineen ja kustomoituine pohjapiirroksineen. Sauna oli paitsi digitaalisesti moderoitu sähkösauna, myös hyvät löylyt antava. Käyn aika usein Itiksen uimahallin porealtaassa, mutta oli kyllä vähän luksuksempaa käydä sukulähipiirin naisten kera omakotitalon itse säädettävässä porealtaassa (!!).

Kun muutimme tänne Puutarhakaupunkiin, minulle äärimmäistä luksusta edusti keittiö, johon mahtuu kaksi ihmistä ilman tönimistä (tai no, 50-luvun kuosissa oleva keittiö on itse asiassa työtehoseura-standardeilla aika epäkäytännöllinen, tönimistä tulee kun kaksi haluaa pilkkoa jotain samaan aikaan, ja kokkaus on pitkälti juuri..pilkkomista). RAKASTAN keittiötämme. Tiedän, että kun kotiamme kohtaa massiivinen putkiremontti jonka seurauksena me haihdumme lopullisesti, myös auringonkeltaiset vanerikaapinovet saavat lähteä keittiöiden hautausmaalle. Olen aina haaveillut keltaisesta keittiöstä (lieköhän syynä lapsuudenmuistoni 70-luvun elementtiomakotitalomme räikeänkeltaisista laminaattikaapinovista, jotka jo 80-luvulla vaihdettiin neutraalin valkoisiin) ja osasyy, miksi rakastuin kotiimme, oli juuri pohjoisikkunasta huolimatta ikuista aurinkoa säteilevä keittiö. Toinen syy oli pistaasinvihreä kylpyamme ja kolmas 50-luvun taloon suorastaan luonnottoman tilava parveke.

Josta pääsenkin luontevasti itse aiheeseeni, eli ns luksuriaan. Luksus ja snobismi edusti minulle hyvin pitkään paitsi ällöä juppeilua, myös porvarillista hapatusta, olihan teininä anarkisti ja kaikkea. Vanhemmillani on ystäväpariskunta, joka harrastaa viinejä. Muistan vielä parikymppisenä julistaneeni kuinka ÄLLÖÄ on maistella viinejä, kun maailmassa kuolee ihmisiä janoon, saatana! Myöhemmin olen alkanut pohtia luksuksen käsitettä uudelta kannalta. Ylipäätään tavallisen kuluttajan mahdollisuudet luksukseen ovat kasvaneet huimasti jo ihan kymmenenkin vuoden ajalla (kuulin fetasta ekan kerran lukiossa, nykyään varmasti Lievestuoreellakin tiedetään mitä se on). Pelkästään kotimaisia ruukkusalaatteja on tunnelin S-marketissakin ainakin neljää laatua. Puhumattakaan feta- tai mozzarellavalikoimista. Sinällään kehityskulku herättää paljonkin ajatuksia; kuten yksi lemppariajattelijoistani Jukka Relander (joka on btw myös aika hot) sanoo: "Tänä päivänä vapauden käsite tarkoittaa vapautta valita sadasta eri tuontiolutmerkistä mieleisensä." Lainaus on napattu Attacin perustamiskokouksesta ja aivojeni läpi suodattunut, alkuperäinen sanamuoto oli varmasti ihan erilainen.

Mutta kuitenkin, olen alkanut tavallaan sympata tietynlaista "snobismia". Esimerkiksi ruokaan liittyvä valikoivuus ja laaduntarkkailu liittyy hyvinkin läheisesti omaan elämääni esimerkiksi luomutuotteiden suhteen. Yksin asuessani ostin luomua varsin satunnaisesti lähinnä rahasyistä. Nykyään pyrimme L:n kanssa hankkimaan etenkin maitotuotteet luomuna (olisihan epäloogista kasvissyöjänä supportata lehmien koneellistamista). Tahdonvoima ei riitä veganismiin, pidämme liikaa homiksesta ja parmesaanista (tajusin vasta yhteen muuttaessa, että sitä parmesaania saa muunakin kuin siroteltavana). L polttaa sikareita. Harvakseltaan. Sikarimeininkiin kuuluvat humidori, sikarileikkuri ja vastaavat oheistuotteet. Kerran viikossa poltettu, havannalainen sikari ei tue Philip Morrisia, ei tuhoa keuhkoja ja tuo rahaa taloussaaarron kurjistamalle Kuuballe (joka on toki diktatuuri, mutta siitä toiste enemmän).

Luksuriaan ja snobismiin voi parhaimmillaan liittyä lähialuetuotannon tukemista, pienpalveluiden käyttämistä ja KOHTUULLISUUTTA. Kohtuullisuus (liittyyköhän kys. sanan etymologia jotenkin kohtuun, tiedä häntä) on näinä automarkettien, jättimegapakkaustan ja perheostoskärryjen aikana äärimmäisen varteenotettava vaihtoehto. Mieluummin kahdensyötävä lähellä kasvatettu ja leivottu täysjyväleipä kuin gigapötkylä vehnäpaahtista, joka ei pahene vaikka yrittäisi. Mieluummin kaksi käsintehtyä väkevänmakuista kauniinmuotoista suklaakonvehtia kuin levyllinen maitolällymarabouta. Jälkimmäisen kun vielä julistamisen lisäksi sisäistäisin osaksi elämääni niin yes ;)

Olen muuten talkoiden jälkeen juonut parikin lasia viiniä, tekstin mahdollinen hyppelehtivyys selittyy sillä. Toteutan parhaillaan iäistä lievässä humalassa-avomies nukkuu-kirjoittelen omiani-kolmiyhteyttä, johon kuuluvat olennaisena osana korvakuulokkeista kuunnellut työväenlaulut. Nyt kuuntelen Marja-Leena Mikkolan lauluja, joita ei voi oikeastaan niputtaa työväenlaulujen kastiin. Ehkä on parempi, että ajoitan laajan työväenlauluanalyysini seuraavaan cavabloggaukseeni, mutta kuunnelkaa, rakkaat lukijat TYTTÖ JA TANSSIVA KARHU. Sen sanat koskettavat täysin poliittisesta kannasta riippumatta. (googletin hakusanoilla dancing bear tehdäkseni jonkun hienon photoshoppauksen aiheesta, mutta kuvahaun tulokset aiheuttivat liikaa kyyneliä tehdäkseni yhtään mitään, kuonokoppaisia karhuja ja sellaista sydäntäraastavaa).

torstaina, toukokuuta 25, 2006

Lumottu ikäkausi


Tänään uimahallissa oli varhaisteini-ikäisiä tyttöjä. Kikattavia, keimailevia, liioittelevasti elehtiviä kapealanteisia varsatyttöjä. Tyttöjä, jotka Humbert Humbert olisi määritellyt nymfeteiksi. Nuoret tytöt ovat yksi kiehtovimmista ihmisryhmistä koko maailmassa. (Luojan kiitos että olen itsekin tyttö tai ainakin nainen, jos tässä mies kirjottelisi pitävänsä pikkutyttöjä "kiinnostavina", herättäisi se varmaankin epäilyjä joistain perversseistä viehtymyksistä.) Oma tyttöikä on vielä niin lähellä, hervottomat naurukohtaukset, huolettomat päivät, ihastumiset, rakkaussuhteen kaltaiset symbioosikaveruudet. P:n äidin vesisänkyyn mahtui viisikin tyttöä rinnakkain tekemään tunnustuksia ja visioimaan tulevaisuutta. Yhä edelleen, tyttöseurassa, tietylla fiiliksellä voi saavuttaa sen ryhmäkikatushysterian (jopa ilman alkoholia).

Varhaismurrosikä oli toki myös kipeää aikaa. Oma varhain ja vahvasti herännyt romantiikan kaipuu (jota voisi kutsua myös seksuaalisuudeksi, vaikka omat "fantasiani" sisälsivät rohkeimmillaankin vain pussaamista) aiheutti tunnemyrskyjä ja ihan oikeaa sydänsärkyä. Samoin intohimodraaman piirteitä saanut paraskaverisuhteeni, jossa vuoroin rakastettiin ja vuoroin inhottiin toista. Hämmentynyt suhde omaa, kehittyvää ruumista kohtaan verhottiin löysiin paitoihin. Olin sairaan vihainen, kun jouduin alkaa käyttämään rintsikoita jo kuudennella ratsastamisen takia. Äiti osti marketista ensimmäisen, mintunvihreän toppini, myönnytyksen sille, että tissit nyt vaan kasvavat. Ensimmäiset oikeat rintsikkani olivat violetit sloggit. Muistavatkohan kaikki naiset ensimmäiset rintsikkansa, luulen että aika moni muistaa?

Uskon, että oma tyttöikäni oli monella tapaa helpompaa kuin tämän päivän tyttöys. Vaikka nolostelu omasta kehittyvästä ruumiista on sekin jotenkin surullista, on se nähdäkseni paljon ...rauhoittavampaa ja luonnollisempaa kuin nykypäivän seksikkyysvaatimukset. Kun olin seiskalla, push uppeja ei oltu keksittykään, saatikka että joku omanikäinen olisi niitä käyttänyt. Suhtautuminen teinityttöjen seksuaalisuuteen on tänä päivänä jotenkin vinksahtaneen kahtiajakoinen; ala-asteikäisille tyrkytetään stringejä ja läpinäkyviä minimekkoja, mutta toisaalta yhdistelmää varhaisteini-ikäinen ja seksuaalisuus kavahdetaan pedofilian pelossa. Toisaalta molemmat ilmiöt ovat kai saman kolikon puoliskoja. Tyttöjen pitäisi saada kasvaa rauhassa. Kokeilla rooleja, keimailla, kikattaa, flirttailla, olla samalla lapsia ja naiseksi kasvavia. Kiinnostus seksiin ei tarkoita että olisi valmis tositoimiin. Härskit puheet ovat rajojen kokeilua, irc-gallerian rintovälikuvat hyväksynnän hakua.

Harmillisinta ja väistämättömintä aikuiseksi kasvamisessa on juuri se huolettomuuden menetys. Milloin tulevaisuuden rajattomaan ihanuuteen uskominen muuttui sen peloksi, tai ainakin alistumiseksi sen ei-välttämättä-niin-rajattoman-ihanuuteen?

keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Uudistuminen


Osallistun valokuvatorstaihin tällä Barcelonan keisarillisesta puutarhasta otetulla kuvalla. Aiheena, kuten otsikosta voi viksumpi päätellä, on uudistuminen.

sunnuntaina, toukokuuta 21, 2006

Napit ja avioliitto


Sain toissapäivänä kutsun ystävieni S:n ja K:n 10-vuotishääbileisiin. Tuntuu aivan uskomattomalta, että siitä on tosiaan niin kauan! Kutsun kuvassa oli koko perhe iloisena ja nauravana. Kun viime kesänä tapasin näiden ystävien vanhemman lapsen, hämmästyin tyypilliseen "oletpas sinä kasvanut"-tätitapaan. Taaperosta oli tullut kaunis ja omanarvontuntoinen yhdeksänvuotias keijutyttö. Häät, joita vietettiin kymmenen vuotta sitten, pidettiin maaseudulla palokunnantalolla. Siellä oli paljon iloisia kanssahippejä, ruokaa ja juomaa, nuotio ja villi koiranputki-niittyleinikkipelto. Häiden jälkeen S kutsui minut luokseen auttamaan myöhässä valmistuneen hääviinin tuhoamisessa "ennen kuin se menee pahaksi". Joimme sitä kahteen tyttöön niin paljon kuin upposi, mikä oli melko paljon, olimmehan 18-vuotiaita. Parin päivän päästä S soitti minulle kysyen, jatkuuko krapulani vielä. Kerroin, että ei, kyllä se yhden päivän vaan kesti, kuten aina. Myöhemmin selvisi, että S:n tapauksessa oli kyse raskauspahoinvoinnista. S ei kuitenkaan huolestunut liikoja, alkuraskauden aikana varmasti monellekin käy vastaavanlaista, ettei tajua heti huolehtia elämäntavoista, kun ollaan asennoiduttu "tulee jos on tullakseen"-meiningillä. Tyttö ilmaantui, kuten tapana on, seuraavana keväänä, toivottuna ja täydellisenä.

Tämä avioliittoasia alkaa itsenikin kohdalla olla pikku hiljaa ajankohtainen. Varasin nimittäin meille alustavasti hääpaikan. Tuntuu tavallaan aika kummalliselta alkaa suunnitella jotain, joka tapahtuu vuoden päästä. En kyllä aio alkaa vouhottaa mistään hääkarkeista tässä blogissa (enkä missään muuallakaan:) Minulla oli aika pitkään periaate siitä, etten koskaan mene naimisiin. Joillain on samanlaisia periaatteita perheenlisäyksen suhteen, jotka joskus pitävät, joskus eivät. En siis tunne itseäni mitenkään luopioksi luopuessani periaatteestani. Parikymppisenä liitin avioliittoon uskonnollisia ja seksistisiä mielleyhtymiä, erityisesti ajatus sulhasen nimen ottamisesta ärsytti minua ihan periaatteesta. En myöskään halunnut ”lain siunausta rakkaudelleni”. Koska en totisesti ole mikään kovin käytännöllinen ihminen, en kelaa avioliittoa vieläkään minään juridisia proseduureja helpottavana käytänteenä, vaan haluan naimisiin ihan RAKKAUDESTA! Minusta on vaan tosi ihanaa järjestää kunnon bileet toimivan parisuhteen kunniaksi, ja ”sitoutua julkisesti”. Kaikki perusteluni ovat ihan puhtaasti tunnepohjaisia, jotka joku rationalisti pystyisi kumoamaan nasevilla argumenteilla. Joissain asioissa tunnepohjaisuus nyt vaan rulettaa. Avioituminen on onneksi muokattavissa omia arvoja ja tarpeita vastaavaksi; siviilivihkimiset ovat arkipäivää, eikä naisen enää tarvitse ottaa miehen nimeä (joka on käsittääkseni aika uusi juttu, omana elinaikanani tullut muutos).

Huomenna on tarkoitus mennä kirpputorille myymään. Tein äsken viimeisen karsintakierroksen, jonka mukana lähtivät naivistiseen tyyliin kuvioidut villapatalaput ja kiinalaiset posliinilusikat. Kummatkin ovat tosi söpöjä, mutta pakko joskus luopua (että saisi hommata uutta, noei). Taannoisella luovan kirjoittamisen kurssilla nauratin kurssitovereitani lyhyellä American Psykomaisia luetteloja sisältävällä kuvauksella tavaroistani. Tekstipala oli tyylitelty ja liioiteltu, mutta minulla on kyllä aika paljon tavaraa, kuten Minhin mainitsemia ”puukkeja”. Puukit nyt vaan ovat niin kauniita ja veikeitä ja vielä hyödyllisiäkin! Tiedän, että rakkauteni tavaroihin sotii jossain määrin ekologisia ja kulutusta kritisoivia näkemyksiäni vastaan. TOISAALTA puolustan itseäni sillä, että suurin osa tavarastani on käytettyä ja/tai uniikkia käsityötä. En haali Tiimaritavaraa (paitsi okei, ihanan läpinäkyvän fuksianpunaisen mittarimatomaisen suihkupullon pari päivää sitten, mutta se tuli tarpeeseen).

Muinoin yläasteella luokallemme muutti eräs Suvi, jonka vanhemmat ostivat täysin sanoinkuvaamattoman ihanan puutalon, joka oli aikaisemmin ollut spurgujen yömajana. Perusteellisen remontin (joka ei koskaan täysin valmistunut) yhteydessä kodista kehkeytyi varsinainen boheemiperheen paratiisi omituisine messinkiesineineen ja kuviotapetteineen. Sieltä sain kutinan Birger Kaipiaisen Kiurujen yöhön, jonain kauniina päivänä vielä tapetoin makuuhuoneemme sillä. Kodissa oli ihmisenmentäviä yllätyskaappeja, alkoveita, peiliovia, narisevat lautalattiat, kaari-ikkunoita ja valtava seikkailu-ullakko. Ullakolta löytyi muun muassa Sisko, onttokipsinen naisentorso, joka luultavasti alkuperäiseltä tarkoitukseltaan oli rintaliivikauppiaan mallinukke. Sain Siskon ja vaalin sitä hellästi verhoten sen teräväpiikkisen poven mustiin pitsiliiveihin, kunnes se mureni pois (rauha Siskon muistolle). Kodissa oli myös vaikeasti määriteltävä, mutta selvästi tuntuva Hyvä Henki. En ole tippaakaan uskonnollinen tai rajatiedosta innostuva ihminen, mutta siinä kodissa olo muuttui aina ihmeellisen hyväksi ja rauhalliseksi. Tosin se saattoi johtua ihan siitä ihanasta interiööristäkin.

Suvin kodissa vieraileminen määritteli aika pitkälle oman sisustusideaalini, joka tosin täydentyäkseen tarvitsisi puitteikseen juuri puutalon. Kodissa oli myös erilaisista luonnonlöydöistä, kuten kivistä, siemenkodista ja kävyistä koostuvia puolihuolimattomia asetelmia. Niistä sain kipinän, jonka johdosta dyykkaan edelleen joka ikiseltä ulkomaanmatkalta jättipalkoja, simpukankuoria ja muita ei-suomalaisia luonnonkauneuksia. Englannin reissulla jumituimme yli tunniksi tulliin, kun repussani oli kolme kiloa Brightonin rantakiviä (tsekkasivat kivet yksitellen). Minkäs teet, ne vaan ovat niin kauniita! Suomenlinnassa on muuten paikka paikoin rannoilla paarlastia, laivoissa painoina käytettyjä kiviä. Sieltä tarkkasilmäinen voi löytää hyvinkin eksoottisia ja käteensopivia kiviystäviä.

perjantaina, toukokuuta 19, 2006

M-sana

Lupaan, etten ala tukkia blogiani näillä, mutta saatan joskus valita kivimmät ja lyhimmät päältä. Pahimmillaan meemit ovat nähdäkseni niitä viidensadan kysymyksen latikoita, joissa tiedustellaan lempiautomerkkiä ja lempiteiniseksikomediaa.

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
1. Lajitellut joulu-, ystävänpäivä- ja pääsiäispostia
2. Tutkimushaastatellut
3. Pitänyt luomukiska-kesäkahvilaa
4. Suunnitellut näyttelykutsuja ja -julisteita

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
1. Kevätkumpu
2. Vesala
3. Hermanni
4. Kallio

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:
1. Oudot dokumentit, joissa kerrotaan peltileluista tai Stalinin torahampaista
2. Simpsonit
3.
4.

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla (reiteittäin):
1. Helsinki-Tallinna-Varsova-Praha-Litovel-Bratislava-Budapest-Krakova-Tallinna-Helsinki
2. Helsinki-Lontoo-Amsterdam-Helsinki
3. Helsinki-Tukholma-Tanskan läpi-Saksan läpi-Praha-Puolan läpi-Tukholma-Helsinki
4. Helsinki-Barcelona-Helsinki

Neljä internet-sivua, joilla käyn päivittäin:
1. Google
2. Sähköposti
3. Blogit
4. Hesari

Neljä lempiruokaani:
1. Moussaka (veggie-sellainen)
2. Fetajuusto
3. Kaikki, mihin jotenkin liittyy tomaatti
4. Auringonkukkaleipä

Neljä paikkaa, joissa olisit mieluiten juuri nyt:
1. Ulkona
2. Seurassa
3. Suomenlinnassa
4. Jossain tuntemattomassa kaupungissa

Kasvinmakustelua kissan tapaan


Tässä muutoin ihanassa kodissa on ovia, jotka eivät pysy kiinni. Kissa käyttää asiaintilaa hyväkseen puskemalla niitä vankalla ja kiinteällä kissanruhollaan (nuoren poikakissan kiinteys on jotain ihan hämmästyttävää vanhan narttukissan lerttouden jälkeen, kummatkin kehovaihtoehdot ovat hellyyttäviä) kunnes ovi aukeaa. Tänään oli taas krassintaimia naposteltu ja litistelty. Ruusupavun (Maalattu nainen) idut näyttävät avaruustoukilta valkoisine haaraulokkeineen ja vihreine kauloineen.

Meillä on uusi sänky, joka tuli toissapäivänä. Sänky on ihana, tumma ja vakava. Vuosikaudet 30 vuotta vanhalla litistyneellä bonnelilla ja sitä ennen parven vaahtokumilla nukkuneena en ole tajunnutkaan, että nukkumisfasiliteeteillakin voi olla jotain tasoeroja. Vanhoista sängynpohjista tulee uusi palstalaatikko. Laskimme, että sänky on parvekkeella olevan pikku sälepöydän ohella ainoa uusi esine kodissamme. Asuimme kummatkin pitkään omillamme, ja suotuisien olosuhteiden johdosta meille kertyi vanhoja, kauniita huonekaluja siinä määrin, että yhteen muuttaessa ei tarvinnut hankkia mitään. Omassa perheessäni on suosittu aina vanhoja huonekaluja. En sano antiikkia, ymmärtääkseni sen raja on 100 vuotta, ja sanana antiikkihuonekalu kalskahtaa aika snobismilta (usein syyttä). Opin jo lapsena, että vanhat huonekalut ovat usein paitsi kauniimpia ja kestävämpiä, myös kerta kaikkiaan edullisempia kuin uudet. Huonokuntoisia löytöjä voi tehdä pilkkahintaan ja modata niistä mieleisiä. Ruiskutin teini-iässä lipastoni ja tuolini kulta-spraylla, ja äidin työkaveri meinasi nielaista kielensä kauhusta. No, katselin kultaesineitä aikani, ja maalasin ne sitten uudella värillä, kuinka helppoa ja edullista.

Kissojen söpöydestä: Kissamme on, kuten mainitsin, vankkarakenteinen ja villasukanvärinen maatiaispoika. Sen kaikkia toimia määrittävät pontevuus, äänekkyys ja jääräpäinen yrittäminen. Kaikesta toiminnasta kuuluu ääntä: nukkuessa kehräystä, silityksestä kurinaa, ikkunasta katsoessa mäh mäh-ääntä, ylipäätään ja usein miukumista. Olen tavannut toisenlaisiakin kissoja: siroja, hoikkajäsenisiä, taidokkaasti kuvioituja jalokissoja, joiden prinsessamainen ylenkatse saattaa yhtäkkiä vaihtua luottavaiseksi pörinäksi ja kiehnäykseksi. Tällaiset kissat astelevat parvenkaiteella ja nukkuvat ylähyllyllä. Kumpikin meininki on ihan sairaan söpöä, pötkälemäisyys ja prinsessuus!

PUHUMATTAKAAN nyt koirista, niiden tajuttomista terhakkuus/loppahuulisuus/veikeys/uljaus-vaihteluista!

tiistaina, toukokuuta 16, 2006

Tuomenkukkia Tallinnassa


Olimme tänään äidin kanssa Tallinnassa. Hyödynsimme ilmais- (12 euroa satamamaksua plus kaffet ja punkut ja muut tykötarpeet) risteilyn viime hetkellä. Aikaa oli vain kolme tuntia, luonnottoman vähän oikein yhtään mihinkään. Jätimme Kumun suosiolla väliin (ehtiihän sen kesemmällä) ja keskityimme vanhan kaupungin fiilistelyyn ja surrealistisen keramiikan ihasteluun. Kyseisen toiminnon johdosta päätin aloittaa syksyllä keramiikan työväenopistossa. Avosuvusta löytyy oma uunikin, jee. Olen muovaillut savea opiskelujen puitteissa ja nuorempana maanmainiossa Porvoon Taidekoulussa, mutta pari viimeistä vuotta olen kolmiulotteisen taiteilun suhteen keskittynyt lähinnä paperimassaan. Mitä muotokielen ja ilmaisun rikkauksiin tulee, ei ole saven voittanutta.

Muistelimme about tasan 17 vuotta sitten tapahtunutta luokkaretkeämme Neuvosto-Viroon. Musaluokkamme teki YYA-henkisen laulumatkan Viljandiin, Porvoon ystävyyskaupunkiin. Luokkatoimikunta-aktiivina äitini oli reissulla mukana, tosin eri perheessä majoitettuna (olisi ollut nolosta nolointa asua äidin kanssa samassa huushollissa 11-vuotiaana). Aikuiset ryyppäsivät erilaisissa ystävyyden ja veljeskansojen nimeen vannovissa iltariekkujaisissa ja kärvistelivät päivät särkisilmäisinä, juopahtava muusikko-opettajamme etunenässä. Viljandin ympäristö oli täynnä sikatiloja (hajukin sen paljasti), mutta paikallisten sanojen mukaan lihat lähetettiin Leningradiin ja päät ja sorkat jäivät Viroon. Ruoka oli luvalla sanoen paskaa, ja kitisimme siitä muistaakseni aika taajaan, kuten kunnon hyvinvointivaltio-nousukausikakaroiden kuuluikin.

Muistan, kuinka nolostuttavaa oli antaa majoittajaperheelle terveyssiteitä ja vessapaperirullia (ystäväni P:n vapaamielinen äiti varusti hänet myös lahjakortsupakkauksilla), joita koulumme lahjoituslistassa mainostettiin hyvinä tuliaisina. (Itselläni sattui olemaan tuolla matkalla yhdet ekoista kuukautisistani, joka oli todella traumaattista, meinasin saada typeryyksissäni yhden vessankin tukkoon vetämällä siteen alas pöntöstä). Ystävyyskoulun vessapaperi oli revittyä Pravdaa. Näin jälkeenpäin ymmärsin, että vaikka sanomalehtipaperi epäilemättä hiersi peppua, oli Neuvostoliiton Viralliseen Totuudentorveen pyyhkiminen varmasti monellekin virolaiselle tavallaan hyvinkin terapeuttista.

Viro on monella tapaa hyvin kiehtova maa. Jo pelkkä kielen yhteneväisyys (näitä suomalais-ugrilaisia kieliä kun ei ole turhan montaa) luo mielessäni jonkinlaista bondausta. Vaikka Viro on lähellä Suomea, luonto on ainakin jossain määrin erilainen kuin täällä. Kevät on aina askeleen edellä. Näkyvää peruskalliota ei ole, saarien rannat ovat kultaista hiekkaa (itse preferoin kalliorantaa, mutta onhan hiekka kovin kaunista). Rakennuskanta on täysin erilaista. Reissasimme viitisen vuotta sitten O:n kanssa Virossa ympäriinsä bussilla ja junalla ja ihastelimme Viron alkuperäistä maaseutua. Kalkittuja, olkikattoisia maataloja, lehtometsiä, lypsäviä mummoja, pitsihuviloita. Monet sanovat, että vasta Tallinnasta poistuttaessa näkee oikean Viron. Omien kokemusteni pohjalta allekirjoitan väitteen. Tartossa monia puutaloja, kokonaisia kaupunginosia lämmitettiin pelkästään puulla. Osa talosta oli palanut, toista päätä asuttiin. Koristeelliset puutalot oli maalattu hulvattomilla väreillä: violetilla, pinkillä, mintunvihreällä. Erään kadun nimi oli Herne. Tartossa oli myös panimo, joka levitti muhevaa maltaantuoksua ympäristöönsä.

Samalla vironkiertoreissulla O:n kanssa kävimme myös Viljandissa, Viljandi revisited. Yövyimme hostellissa, joka oli entinen koulu. Koska oli off-season (elokuun loppupuoli), saimme entisen opettajanhuoneen. Mesta oli jokseenkin hulppea sohvaryhmineen, järvinäkymineen ja välimerenturkoosine retrovessoineen (pistäisin kuvankin jos olisi skanneri tuossa vieressä). Tunnistin kaupungista monta paikkaa, kuten Viljandi muusikakoolin, jossa soitimme edellisellä matkalla ex tempore neuvosto-elektroa sähköuruilla ja muilla kilkuttimilla. Keskiaikaiset linnanrauniot olivat paikallaan, samoin Jugend-puutalot, tosin haalistuneina. Linja-autoasemalle oli pykätty pakollinen pilvenpiirtäjä, joka sopi aivan legendaarisen huonosti pittoreskiin ympäristöönsä.

Koska maailmankatsomukseni on vasemmisto-humanistinen ja koska vielä tykkään työväenlauluista, joku valopää on joskus keksinyt syyllistää minua NEUVOSTOLIITON IHANNOIMISESTA. Vaikka en ole ottanut kovinkaan itseeni moista hölinää, kuvastaa se ainakin sanojan näkemyksiä. Ymmärtääkseni Suomessa monikin vasemmistolaiseksi tunnustautuva on joutunut tilanteessa jos toisessakin julistamaan, ettei kannata Neuvostoliittoa, valtiokapitalismia, diktatuuria jne. Tosin tämä meininki on ollut vähentymään päin, mitä pidempi aika tulee Suuren ja Mahtavan kollapsista. Ex-taistolaisia lyödään toki edelleen kuin vierasta possua, ja ennen Sinisalon ohella Marxilais-Leninismin nimeen vannoneet viisikymppiset tilittävät traumojaan mediassa ja kertovat olevansa harhaanjohdettuja. Taistolaisuus oli monella tapaa vastenmielinen, keskusjohtoinen, diktatorinen ja uskontoa muistuttava liike. Sitä ei kuitenkaan pidä niputtaa kaikkeen vasemmistolaiseen/radikaaliin liikehdintään 60-70-luvuilla. Itse uskon, että alun perin monella "vasemmistolaisen herätyksen" saaneella opiskelijanuorella oli kyse globaalien epäoikeudenmukaisuuksien ja vääryyksien tiedostamisesta, ja tarpeesta toimia niiden poistamiseksi. Silloin tätä tarvetta tuki juuri vasemmistoliikehdintä, kymmenen-parikymmentä vuotta myöhemmin vihreä liike, sittemmin eläinoikeusliike/globalisaatiokritiikki/prekariaattimeininki. (Hitsiläinen sentään, voisin kirjoittaa tästä asiasta vaikka millä mitalla, mutta ehkä armahdan lukijoita ja jatkan seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa).

Loppukaneetti: paitsi työväenlauluista, tykkään myös isänmaallisista lauluista. Kaikki missä on paatosta ja tunnetta (oli kyseessä vaikka Ultra Bra) saa sydämeni hypähtämään ja parhaimmillaan silmäni kostumaan. "Salamoina se tuntehet saa palamaan", kuten Cajanderin&Sibeliuksen Isänmaa-biisissä sanotaan. (Se on lemppari-patrioottibiisini, lempparityövenlauluani en ala edes nimeämään, niitä on liian monta).

perjantaina, toukokuuta 12, 2006

Paikkojen katsomisesta ja rakastamisesta


Tänään oli puhetta siitä, miten paikkoja katsotaan. Eräs Lontoossa asuva ystäväni kertoi voivansa lähteä kävelemään periaatteessa mihin tahansa nykyisessä kotikaupungissaan tuntematta ketään, poiketa itselle uuteen pubiin, nähdä ihmisiä joita ei ole koskaan nähnyt eikä koskaan tule enää näkemään. Tunnistin tilanteen viehätyksen. Porvoossa asuessani kartoitin joka ikisen kaupungin kadun, etenkin toki vanhan kaupungin, mutta myös oman lähiöni liitokset. Vietin oikeastaan pre-kallionlukio-teini-ikäni lähinnä polkupyörän selässä, silmät ja sydän valppaana kaikelle kauniille ja uudelle. Kauneutta Porvoossa oli kyllin, mutta uutuus katosi.

Juuri ennen kun sain tietää päässeeni Kallion lukioon (joka on ehkä edelleen elämäni suurimpia suunnanmäärittäjä) olin kaksi viikkoa Laajasalossa teatterikesälukiossa. Ennen kun bondasin paremmin muiden leiriläisten kanssa (mikä tapahtui varsin nopeasti, kuten viisitoistavuotiaana on tapana) lähdin joka ilta metrolla kantakaupunkiin fiilistelemään. En tuntenut Helsinkiä kovinkaan hyvin, kävelin Punavuoressa, Eirassa, Hietalahdessa ja Kalliossa haistellen Helsingin tuulia. Saatoin poiketa kahvilaan ja nauttia suunnattomasti siitä, että olin tuntematon, enkä se hameisiin pukeutuva friikki, joka luulee itsestään liikoja. (Toki luulin itsestäni varmasti liikoja, mutta en pidä sitä pahana asiana, juuri se luulo pelasti minut pikkukaupungin ahtaudesta).

Maailmanpyöräkaupungin keskipiste oli Kallio. Se edusti minulle ihanaa, työläisromantiikalla ja funkis-taloilla kuorrutettua villin ja vapaan meiningin tyyssijaa. Näin paikasta taistelulaulujen ja auringonpaisteen täyteisiä unia. Kallion lukioon pääsy oli minulle todellinen pakkomielle, joka onneksi toteutui.

Muutin jo ensimmäisellä luokalla Helsinkiin, opiskelijasoluun, josta ajauduin nopeasti avoliittoon silloisen poikaystäväni kanssa. Asuimme ensin vuoden Hermannissa, joka edusti minulle jonkin laista esi-Kalliota, ja sitten itse Kalliossa, kouluni takana. Siitä alkoi yhdeksän vuotta kestänyt, hyvin konkreettinen rakkaussuhteeni Kallioon. Ihmisrakkaussuhde kariutui jossain vaiheessa, mutta suotuisien olosuhteiden ansiosta jäin samaan asuntoon moneksi vuodeksi. Kotini oli Kallion hurmaavimmilla kulmilla, Torkkelinmäen kupeessa, vihreässä funkis-talossa, jonka koko asumisaikani mielsin valtamerilaivaksi. Valtamerilaivani hyteissä oli korkeat katot, suuret ikkunat ja paljon valoa. Ikkunalaudat olivat peffanmentävät, tosin tapani mukaan kuorrutin ne kasveilla ja kivoilla keramiikkajutuilla (mutta aina ikkunanpesuvimman iskiessä otin kaikki irti ikkunalaudalla istumisesta).

Rakastin, rakastan Kalliokotiani aina. Minulla oli jo siellä asuessani vahva tietoisuus, että tämä tulee olemaan ainoa täysin Minun näköiseni koti. Aavistelin, että kukaan mies ei tule sietämään tekotimanteilla vuorattuja pinkkejä paperimassapeilejä, ja osuin kyllä uumoilussani oikeaan :)

Yhteenmuuttomme L:n kanssa tapahtui hitaasti, remontin kautta. Alkuun tarkoituksemme oli muuttaa kantakaupunkiin, mutta olosuhteiden pakosta/myötävaikutuksella muutimme sukukätevään asuntoon Tapiolaan. Remontoimme nykyistä kotiamme puolisen vuotta. Olin itse hyvinkin aktiivinen yhteenmuuton kannattaja, mutta koko syksyn kestäneen remontin ajan sydämeni valutteli silloin tällöin pisaran jos toisenkin sen tiedon takia, että joudun lähtemään paikasta, joa on yhdekäsn vuotta ollut kotini. O:n kanssa itkimme useammatkin kunnon itkut ja irtautumisriitit A-kadun keitaasta.

Kun vuoden 2005 alussa muutin, mieli oli matalalla. Kadutti ja ahdisti, vaikka toisaalta tiesin, että tämä on väistämätöntä. Yritin piristää itseäni ajatuksella, että muutan yhteen Elämäni Miehen kanssa, avoliittoon, loppuelämän kumppanuuteen. Alun perin inhosin makuuhuoneemme ikkunoista näkyviä kuusia. Rinnastin ne synkkyyteen ja kuolemaan, hautausmaatunnelmaan. Ikävöin vanhaa kotiani kuin menetettyä ihmistä tai eläintä. (Tänään kun tapasin pitkästä aikaa kuusenruusuja, ihmettelen, miten ikinä olen voinut ajatella kuusen liittyvän kuolemaan, sehän on satapäin täynnä ruusunpunaista ja keltaista uutta elämää!) Kipu kuitenkin laantui. Tajusin, että vaikka minä olen täällä, Kallio ei mene minnekään. Voin edelleen mennä kirjastoon, höpöttämään O:n kanssa Karhupuistoon, rauhoittumaan Torkkelinpuistoon, ihastelemaan osmyn pitsiliinoja, juomaan lasillisen vanhaan kantabaariin, syömään hyvää kasvisruokaa suosimaani ravintolaan.

Vanhassa kodissani asuu nuori pariskunta. Olen ihan varma, että he rakastavat myös eteläikkunan urbaania peltikattomaisemaa ja pohjoisikkunan torkkelimaisemaa. Se riittää.

torstaina, toukokuuta 11, 2006

Kultaverkko


Olin eilen kudontakerhossa jollaslaisessa kommuunissa. H kierrätti meitä isolla havupuupihalla, joka oli täynnä ensimmäisen kommuunikevään yllärinarsisseja ja -helmihyasintteja. Itse kommuuni on funkis-henkinen halonhakkaajan talo luonnonkivilaattoineen ja epäsäännöllisine ikkunoineen. H kääntää pihalle palstaa hyötykasveja varten. En edes ala haaveilla omasta pihasta, se on vähän samaa kuin haaveilisi Jugend-tornista Etelärannassa. Tai no, HAAVEILLA toki voi, mutta ei toivoa liikoja. En näe itseäni raatamassa 12-tuntisia päiviä Punavuoren trendikkäimmässä mainostoimistossa juonittelemassa jänskiä ulkoasuja tai sloganeita tuikihyödyllisille yksittäispakatuille muhviputkille, vaikka se olisikin looginen jatke opinnoilleni, ja moni koulutukseni saanut varmaan odottaa kyseisen kaltaista tilaisuutta kieli pitkällä. Näin ollen en näe itselläni mitään kovin jättimäistä tilipussiakaan. Joten se Jugend-tornista, kai.

Kudontakerhossa K esitteli nypläystyötään. Se oli aika mykistävä pitsikukkahärveli, ja kuulemma todella suuritöinen ja monimutkainen. En kuuna kullanvalkeana osaisi nyplätä, mutta uskon kyllä sen meditatiiviseen vaikutukseen. Oma pelkällä oikealla neulottu kullanvärisestä langasta tehty luironi vähän nolotti nyplyn rinnalla. En oikein tiedä mitä siitä tulee, lanka on liian karkeaa kaulaan ja muutenkin kultainen verkkoluiro on aika kitch-homma. Ei sillä, että kitchissä mitään vikaa olisi.

Tänään oli tarkoitus mennä vesikävelemään O:n kanssa, mutta kolkutimme turhaan Itiksen uimahallin ovia. Täytynee siis vähitellen tarjeta Stadikalle. Siellä ei tosin kehtaa leikkiä tähtikuonokontiaista yhtä vapautuneesti kapeiden ratojen ja suuren ihmismäärän tähden. Tähtikuonokontiaista leikitään siten, että laitetaan molemmat kämmenet leuan alle harottamaan kohti katsojaa ja koukistellaan sormia ja irvistellään ja möristään pahan näköisesti samaan aikaan, kun lähetään katsojaa joka kirmaa (voiko vedessä "kirmata"?) karkuun. Sen sijaan menimme O:n luo kokeilemaan keltaista pressopannua ja ihastelemaan 50-luvun narulamppua, jonka O on piirtänyt minulle sekä kaupan kuittiin että asciina ircissä. Lamppu täytti ennakkohypetyksen luomat odotukset.

Haimme tänään iltasella palstakamoja Kirkkonummen mökiltä. (Mökkejä ei siis ole montaa, tyyliin Saimaan mökki, Turun saariston mökki ja Kulosaaren edustusmökki, vaan lähinnä ikään kuin esittelin samalla sekä mökin olemassaolon että sen sijainnin). Kirkkonummelle menee aivan sairaan kaunis, ikivanha, polveileva tie, jonka varrella on eri-ikäisen vanhoja puutaloja, ilmestyksenomaisen valkoisia hevosia, kukkivia puita ja puusepänverstaita. Pieni aikamatka.

keskiviikkona, toukokuuta 10, 2006

Kärhökerho


Tässäpä kuva, jonka oletan olevan clematis elikkä kärhö, kai.Siinä on ainakin samanlaiset levottoman näköiset heteet. Ystäväni biologi-isä kuuluu Kärhökerhoon, ja kasvattaa vaaleanpunaisen huvilansa kuistilla erilaisia kärhölajikkeita. Kuva on kasvitieteellisestä puutarhasta, joka muuten on ihana paikka piirustella ja maalaskella.
Olen menossa työvoimatoimistoon. Valmistuin kuukausi sitten ja syön pääni ellen pian saa työpaikkaa. Ei nyt muuten, mutta olisi kivaa, ettei tarvitsisi pummata paremmalta puoliskolta. Työvoimatoimiston täti on aika pihalla. Se väitti, että "ei tämmöstä ammattia kuule oo, ku graaffinen suunnittelija!". Piti kertoa, että se kirjoitetaan yhdellä äffällä. Hän myös mainitsi puhelimessa sivulauseessa "nuorisovankilatuomiostani". Kun nieleskelin tyhjää pohtien onko "nuorisovankila" kenties eufemismi Kallion Lukiolle vai olenkohan mahdollisesti vain unohtanut olleeni jailbird, täti kiekaisi, että OHO KATO ET SÄ OO OLLUKAAN, VOI ETTÄ, SORI!! Aktivistimenneisyydestäni huolimatta en joutunut koskaan edes putkaan, olen niin nynny :)

Parvekkeesta vielä: Viime kesänä orvokkiruukkuun pesi punarinta. Sammalpedillä kitaansa aukoi neljä punaista suuta, johon isä ja äite lappasivat vuoron perään ruokaa. Pitänee laittaa sama ruukku samaan paikkaan, jotta osaavat tulla tänäkin vuonna.

Edit: kuvan kukka onkin passiflora eli kärsimyskukka, kiitos infosta :) Passiflorat pääsevät ehdottomasti psykedeelikukkien friikinihanaan kastiin.

tiistaina, toukokuuta 09, 2006

Unikko


Kokeilen kuvien lähettämistä. Unikko unohtui mainitsemistani ihanista kukista. Kyseinen kuva on vanhalta palstaltani.

Perunoita ikkunalla

Nyt lienee syytä aloittaa tähän blogiin kirjoittaminen, kun sen luomisestakin on jo yli kuukausi, tai jotain. Otin tänä vuonna uuden viljelyspalstan Rastaalasta, Espoosta. Nimen omaan otin, ei otimme. L:n innostus Puotilan palstaa kohtaan hiipui pikkuhiljaa (apua nyt alan heti selittää L:stä, vaikka lupasin etten mainitse häntä ainakaan kovin taajaan täällä, no minkäs teet, elämäni tärkein henkilö, kuitenkin, ja silleen). Sain kuitenkin palstakaveriksi hieman yllättäen äitini. Vanhempani muuttivat pihallisesta talosta kantakaupunkiin puolisen vuotta sitten, ja äiti on kevään tullen alkanut hinguta kosketusta maahan. Postauksen otsikko viittaa kahteen pahvilaatikon kanteen, joilla toisesta on omia, viimevuotisia perunoita (pieniä) ja kaupan perunoita (isoja) odottamassa ituja itseensä. Tuli juuri mieleen, että hiilihydraatit ovat da_greatest_kompastuskiveni painonhallinnan kaidalla polulla, siinäpä kasvaakin syksyksi houkute poikineen! Mutta puolet menee vanhemmille toki.
Krassiakin on kasvamassa minikasvihuoneessa. Kissa on tiputtanut minikasvihuoneen kannen pöydän taakse (tyypillistä toimintaa), joten juuri tällä hetkellä se ei täytä kasvihuoneominaisuuksiaan lainkaan. Halusin muuten bloginimekseni Krassin, mutta se oli varattu. Krassi on ihana kukka, kaunis, sitkeä ja vielä hyödyllinenkin, jos nyt kukkia aletaan niiden hyötymomenttien perusteella arvottaa. En tosin ole ikinä syönyt krassia, mutta kuulemma sitä voi tehdä. Lupiinin valitsin, koska ne ovat komeita, värikkäitä ja näyttäviä (kuten kai minäkin, tosin komeus naisessa lienee jonkinlainen eufemismi kookkuudelle, vaikka toisaalta, mitäs sitä tosiasioita kieltämään). Eniveis, lupiinit, nuo tienvarsien ja viljelyspalstojen ahnaat valtaajat ärsyttävät ihan syystä moniakin, mutta itse pidän niistä kovin. Pohdin aika usein, mikä on lempikukkani, mutta en oikein osaa valita. Toisaalta rakastan juuri komeita, korkeita ja hehkuvia kukkia kuten gladioluksia, salkoruusuja, narsisseja ja perhoskämmeköitä. Toisaalta taas herkät pienet kukat, sellaiset joiden puoleen täytyy kumartua puhumaan, ovat myös sydäntäsärkevän ihania. Lemmikit, metsätähdet, villiorvokit. Ja TOISAALTA taas sitten esimerkiksi sellaiset psykedeelikukat kuten klematis ovat aivan friikin päheitä. Ja nytkin varmaan unohdin jonkun ihanan kukan, jonka muistan kohtapuoleen.
Palsta-alueen vieressä on ihana keijumetsä jossa on Kevätlaulu-puro. Sen partailla kasvaa valkovuokkoa, sinivuokkoa ja linnunsilmää. En muista ennen nähneeni linnunsilmää, ja se onkin kuulemma aika harvinainen.
Keväällä on ihanaa, ihanaa, ihanaa asua Tapiolassa. Täällä puilla on ollut viisikymmentä vuotta aikaa kasvaa luontevaan olomuotoonsa. Rakastan kantakaupunkiasumistakin ihan sikana, mutta tuntuu siltä, kuin joku kauan ehtyneenä ollut lähde sisälläni alkaisi pulputa keväisin, kun matkalla bussipysäkille voi nähdä niin joutsenia kuin valkovuokkojakin. Olin teini-ikään asti varsinainen metsänneito. Porvoon Kevätkummussa ei 90-luvun alussa ollut paljoakaan tekemistä, joten luuhasin lähimetsissä ja ainakin nuorempana fantasioin olevani itse Kevät, joka herättää puut ja kasvit (8-vuotiaana uskoin tosissani voivani vaikuttaa lumentulon alkamiseen ja päättymiseen, mielessäni toistelin usein lausetta "lumihiutaleet alkoivat hitaasti tipahdella hänen pitkille ripsilleen." Ripseni eivät muuten ole pitkiä nähneetkään, näin välihuomautuksena).
Myöhemmin, kun kokeilin samoissa metsissä tupakinpolttoa, Neiti Kevään imagoon tuli kyllä tahra. Helsinkiläistyttyäni metsät jäivät, pitkään harmitti esimerkiksi se, että en tiennyt kielo- tai sinivuokkopaikkoja täällä (tai siellä, olenhan nyt siis Espoossa).
Täällä Tapiolassa on myös PARVEKE. Olen aina halunnut parveketta, kuten varmaankin moni kerrostaloasuja. Parveke on ihan mahtava, en tajua miten tulen selviämään ilman, sitten kun muutamme täältä pois. Taimikaupasta löytyi ihme kyllä lipstikkaa, sitä on nyt parvekkeella. Parvekkeella on myös kivikokoelmani, keramiikkaa, nättejä pulloja, takorautainen lyhty yms täyhkää.
Kissa tuli kurisemaan (kissan kurina on yksi veikeimpiä ääniä koko maailmassa) ja kantoi kulkusonkensa vihjailevasti lattialle. Pitänee siis leikittää.