perjantaina, joulukuuta 29, 2006

Itsetunnosta ja anteeksiannosta

Radiosta tuli äsken Aimee Mannin One joka on minulle alun perin tuttu Magnolia-elokuvasta. Aimee Mannin melankolinen ääni ja kitkerät elämänviisaudet sopivat elokuvaan, ja myös tämänhetkiseen mielentilaani enemmän kuin hyvin. Magnolian lopussa on kohta, jossa kiltti poliisi vakuuttelee kokainistitytölle, että tämä on oikeasti hyvä ihminen, kelvollinen ja rakastamisen arvoinen. Juuri ennen lopputekstejä tyttö nostaa päänsä ja hymyilee. Tuo hymy, pieni hetki ilman itseinhoa, oivallus siitä, että ansaitsee jotain hyvää, on viimeinen niittini kyynelten padoille, Magnolian lopputekstit menevät aina (katson hyvät leffat useasti, luen hyvät kirjat monta kertaa) sumussa.

Uskovatko ihmiset, kun niille tarpeeksi vakuuttaa, omaan hyvyyteensä, rakastettavuuteensa, tärkeyteensä? Eivät oikein tunnu uskovan, en minäkään
sitä tee. Minulla on ollut turvallinen lapsuus, edelleen rakastavat vanhemmat, mies, ystäviä. Silti näen jatkuvasti painajaisia siitä, miten joku läheiseni hylkää minut inhoten ja julmien sanojen saattelemana. En voi olla ajattelematta, että jos minä näen noita unia, mitä näkevät ne, joilta oikeasti, käytännön tasolla puuttuu luottamus omaan rakastettavuuteensa?


Minua pidetään kai yleisesti ottaen ns vahvana naisena ja itsetuntoni oletetaan olevan hyvä. Tavallaan oletukset pitävätkin paikkansa. (On se muuten hassua, kun alkaa ruotia luonnettaan, ei oikeastaan pysty sanomaan mitään konkreettista, ainoastaan toisaalta-toisaalta-juttuja, muistaakseni Veloena on joskus kirjoittanut tästä joskus hyvin.) Omaksun ystäväpiirissäni helposti paitsi empaattisen kuuntelijan roolin, myös järjen äänen. Minulla on aina ollut perusasiat kunnossa, ei minulla ole oikeutta rutista ongelmistani kellekään. Ja muilla on kuitenkin paljon pahempia ongelmia, turvaton lapsuus, riippuvuussuhde, vastakariutunut parisuhde tai jotain vastaavaa. Toisaalta tämä vuosi on ollut minulle kuitenkin niin vaikea, että minun on ollut pakko alkaa murtaa hyvinmenee-rooliani. Yllättävän vaikeaa se kyllä edelleen on, kohtaan hyvinkin inhottavia ajatuksia kuten "pelkään ainakin jonkun ystävistäni ilahtuvan kuullessaan, että olen ahdistunut siitä ja siitä asiasta". Mikä on tavallaan typerää, koska se, että kuulee, että joku toinen kelailee ihan samoja asioita kuin mitä itse on tehnyt, on usein hirveän helpottavaa. Eikä silloin ole kyse siitä, että iloitsisi toisen onnettomuudesta, vaan jonkinlaisesta vertaistuesta. Olen vaan viime aikoina ollut jotenkin epäluuloinen ihmisten motiivien suhteen, tuntuu että kyräilen happamana ja tulkitsen asioita tahallaan väärin.

Mistä hyvä itsetunto sitten tulee? Minua on alkanut jotenkin kylmätä ajatustapa, johon törmään jatkuvasti omassakin mielessäni. Hyvä itsetunto ansaitaan.
"Miten se voi pitää itseään paskana, sehän on niin kaunis ja ahkera" on tosi yleinen argumentti, kun puhutaan itsetunnosta ja sen puutteessa. Tietenkin vakuuttelu on osa huonoitsetuntoisen piristämistä, mutta tuossa "eihän sillä ole syytä vihata itseään"-jutussa on kyse eri asiasta, koska se johtaa jatkokysymykseen: Kellä sitten on syytä vihata itseään? Sillä, joka ei koskaan saanut opintojaan päätökseen, joka sairastui alkoholismiin parikymppisenä, jolla on paksut reidet ja pienet rinnat, joka paloi loppuun työssään ja masentui? Se, että itsetuntokuilussa kärvistelevän oloa aletaan ylipäätään parantaa luettelemalla tämän saavutuksia ja taitoja, on ellei nyt haitallista, ainakin aika lyhytnäköistä. Eikä siitä yleensä ole mitään hyötyä, paitsi korkeintaan hetkellisesti. Toki teen tuota itsekin, ei sillä.

Kysymys siitä, miten itsetuntoa saisi parannettua, on ihan mahdottoman vaikea. Itsetunto on luonnollisestikin vaihtolämpöinen juttu, ja siihen vaikuttavat vähän kaikki jutut kuukautiskierrosta työtilanteeseen. Ei ainakaan piiskaamisella, ei ainakaan peilin tunkemisella nenän eteen tarkoituksessa "katso nyt rehellisesti kuinka paska olet, ota itseäsi niskasta kiinni!" Tai tiedä häntä, ehkä tuo toimii joillekin, mutta itselleni itsevihan kautta "herättely" toimii lähinnä lamauttavana ja mykistävänä juttuna, joka nostattaa myöhemmin, pitkään ja katkerasti, vihaa ja vitutusta. Äitini, jota rakastan ja joka on maailman paras äiti, on käyttänyt tuota metodia aina joskus minuun, ja minun on edelleen vaikeata antaa anteeksi sitä. Tai siis, en ole antanut sitä anteeksi. Anteeksianto on muuten toinen, vaikea juttu, joka liittyy läheisesti itsetuntoon. Ehkäpä itsetunnon parantaminen pitäisi aloittaa opettelemalla antamaan itselle anteeksi? Ja sitä mukaa toisille? Omiin itsetuntoalho-kohtauksiini ainakin liittyy kyräily, hautominen ja pitkävihaisuus muiden sanomisia kohtaan.

Miten oppia antamaan anteeksi? Luin joskus teininä artikkelin keskitysleirillä olleesta juutalaisesta, joka antoi anteeksi natseille. Juutelainen teki päätöksen itsensä takia, natsit eivät tietenkään olleet pyytäneet häneltä anteeksi. Tuo ele on siitä pitäen aina silloin tällöin pyörinyt mielessäni, ja olen toivonut pystyväni samaan, vaikka itsen vertaaminen keskitysleiriltä selvinneeseen tuntuukin sekä kornilta että kohtuuttomalta. Mutta toisaalta, niin se keskitysleiri kuin natsitkin ovat oman pääni sisällä. Anteeksi antaminen on irti päästämistä, paskasta irrottautumista, terveen itsekäs teko. Miten pystyä vakuuttamaan itselle, että on niin arvokas ja tärkeä, että voi hyvällä syyllä lakata vihaamasta itseään menneisyyden virheiden takia? Etenkin (vaikka kyse ei edes ole siitä, että ruvettaisiin vertaamaan mikä on anteeksiantamisen arvoista ja mikä ei) on kyse jostain pöljäksi osottautuneista valinnoista, vastuuttomuudesta ja yleisestä naiviudesta? Eikä siis murhista, vaikka jonkun määritelmän mukaan olen kai syyllistynyt siihenkin, mutta paradoksaalista kylläkin, harvasta elämääni vaikuttaneesta valinnasta olen ollut, ja olen edelleen yhtä timantinkirkkaan varma kuin tästä "murhasta". Mutta miten lakata vatkaamasta sitä, että vietti lukuloman vallatulla talolla, sai huonon ylioppilastodistuksen ja tuotti pettymyksen vanhemmille? Siitähän on vasta kymmenen vuotta kun kirjoitin :)

Itsetuntoon liittyy myös sellainen hassu armeliaisuus-juttu. Sitä soimaa itseään omista virheistään, mutta samalla lohduttaa toista vastaavista virheistä itseään soimaavaa sanomalla, että turha vatkata vanhoja asioita, olet ihana. Sama pätee tehtyihin virheisiin, omiin suhtautuu vakavasti ja pitää niitä laajamittaisena esimerkkinä omasta kaikennielevästä paskuudesta, muiden virheet ovat vain no, virheitä. Vähän niinkuin olisi anorektikko, joka voi pitää pehmeitä muotoja kauniina muilla naisilla mutta vihata niitä itsellä. Miten pitää oma sisäinen suorittaja-anorektikko kurissa mutta olla samalla skarppi ja pärjäävä ja itseensä tyytyväinen? Itsetunto on kuitenkin niin yllättävän riippumaton todellisista tapahtumista. Tiedän ihmisen, jolla on ihan rehellisesti sanoen mennyt monella tapaa päin persettä ja joka on myös pitkälti itse aiheuttanut omat ongelmansa. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Tiedän toisen ihmisen, joka on menestynyt kaikessa mihin on ryhtynyt, erittäin hyvin ellei loistavasti, saavuttanut ahkeruudella, älyllä ja sitkeydellä monia asioita. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Kummalla on vihaansa enemmän syytä? Kumpaa itseviha on auttanut tulemaan onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi? Kumpi on onnellisempi? Vastaus noihin kysymyksiin on aina sama, ei kumpikaan.

maanantaina, joulukuuta 25, 2006

punakuonon jouluaatto

Flunssani (kuinka jännittävää, raportti sairaudesta joka riivaa tällä hetkellä about puolta suomalaisista) on nyt toden teolla räkä ja roiskis-vaiheessa. Inhottava, keinahteleva huippaus on luojan kiitos kadonnut. Vaikka tiedän, mistä se johtuu, en ikinä sen iskiessä pääse täysin eroon aivokasviparanoiasta. Nyt huippaus tulee siis nenästä ulos ja loksuttaa korvakäytävissä joka nielaisulla.

Kaikki nenäliinat ovat pyykissä. Olen kangasnenäliinaihminen henkeen ja vereen, syy miksi ylipäätään viitsin silittää on, että saan silityksen sivutuotteena prässätä nenäliinoja sieviksi, viikatuiksi neliöiksi. Nenäliinoja on kertynyt eri mummoilta varmaan kymmenen, mutta tästäkin huolimatta olen tällä hetkellä pakotettu käyttämään kankaisia servettejä. Sarvikuono on osaltaan auttanut elämää (katsottuani tuota linkkiä alkoi harmittaa, että miksi omistan sinisen enkä RUBIININPUNAISTA sarvikuonoa, höh, apteekissa oli vain yhtä väriä)

Näin tautisena olen oikeastaan helpottunut että kaverijouluidea raukesi, en olisi ollut turisevana ja hitaasti reagoivana kauhean viihdyttävää seuraa. Kävimme tänään tautiakin uhmaten ensin Haukilahden rannalla, jossa oli spirituaalisia vesipyörteitä, kelmeää taivasta, mustia pitsipuita ja iloinen, jääkylmässä merivedessä polskiva noutaja. Ruoan jälkeen oli vielä pakko käydä lähirannassa ihmettelemässä metsärinteeseen aseteltuja soihtuja. Niitä oli kymmenittäin, kannoilla ja kivillä. Yläpuolella loisti maailman kapein kuunsirppi ja länsiväylä oli kerrankin hiljainen.

Sain melko lailla arvattavia lahjoja, kuten Neuvostoliiton historiasta kertovan kirjan (en ikinä olisi uskonut fiksoituvani neukkulandian historiaan, mutta kaikkea kummaa sitä tapahtuu ihmiselle), kaksi huivia (huomenna tulee vielä yksi, hähä) ja muuta kivaa kirjaa ja somaa tavaraa. L sai töistään uskomattoman, luksusta henkivän luomuruokakorin, jossa oli luomuviiniä, luomuspagettia, spelttikeksiä, kalamata-oliiveja ja kaikkea mahdollista kuviteltavissa olevaa ihanuutta (ja turvotusta poistavaa teetä post xmas-katumukseen). Kissakin sai lahjoja, jaksoi täpätä niitä aikansa ja keskittyi sitten varastelemaan lahjanaruja.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaa. Kipeys on vaikuttanut normaalisti teinipoikamaiseen ruokahaluuni (ja hyvä niin, mutta olix pakko just jouluna, häh) enkä oikein maistanut pähkinäpateen makuvivahteita. Me muuten veggiet slaidaamme aina jouluisin ja graavaamme lohta (joku puritaani voisi pitää, ja pitääkin meitä ihan vegepettureina tämän takia, mutta olen liian vanha ottamaan moisesta ongelmaa) sekä siikaa. Tai L graavaa, itse jätän sen tason hifistelyn suosiolla asian paremmin osaavalle. Rosolli on muuten ihan huippu keksintö: fennovegaanista, kaloritonta, halpaa ja hyvää. Vähän pitkätekoista tosin.

Uh, voisin yrittää unta. Tulkoon kiltti tonttu ja poistakoon nuhani. Hyvää jouluyötä!

lauantaina, joulukuuta 23, 2006

Luppis sairastaa

Niist kröh särk, kipeys tuli. Onneksi nyt jouluna, ettei näy palkassa niin paljoa. En edes lähde sille linjalle että avautuisin kuinka hanurista moinen pakkolaskelmointi "täytyy sairastaa lomilla"-prekarisaatio on, mut sieltä se justiinkin on.

Näin kipeänä elokuvaunta. Olin öisillä Pariisin kaduilla, etsin lentokentälle johtavaa bussia. Yö oli kirkas ja hiljainen, kuin siinä Maupassantin novellissa, ketään ei näkynyt missään. Kävelin valkoiseksi rapatun talon ohi, jossa oli vihreä kaariportti. Kaariportissa luki asukkaiden nimiä, ja hetken tarkastelun jälkeen huomasin siinä olevan Rakkautta ennen auringonlaskua-elokuvan Jessen ja Celinen nimet alekkain. Ajattelin, että OI ONNEA, nuo kaksi siis löysivät toisensa ja päättivät jäädä asumaan Pariisiin.

Tapasin eilen hollannistuneen ystäväni, joka on joulunvietossa Suomessa ja raskaana. V oli oma, myhäilevä itsensä ja kysyttäessä mahdollisia, jo pitkälle edenneen raskauden oireita, hän ei oikein osannut erikoisemmin sanoa mitään. Paitsi ehkä että ei oikein jaksa syödä yhtä paljon kuin ennen, kun kohtu vie tilaa vatsalaukulta. Ja että pissattaa koko lailla usein. V on täydellisessä ei-problematisoivuudessaan ihana, ja omassa puhkianalysoivassa lähipiirissäni aikamoinen harvinaisuus. V ei taatusti vatkaa kauhuskenaarioita synnytyksestä tai siitä, miten väärällä kasvatuksella mahatyypistä tulee sortava psykopaatti/muiden kynnysmatto. Hollannissa kuulemma pääosa synnytyksistä hoidetan kotona. Himaan tulee kätilö ja tarvittaessa vesipalju, sekä kotiapua noin viikoksi. Kuulostaa aika hienolta ja ei-medikalisoivalta. Riskitapaukset toki hoidetaan sairaalassa.

Pitäisi tehdä rosollia tai jotain sellaista. Onneksi tämä tauti on saatu L:ta, joten ruokaan tyrskiminen ei aiheuta mitään disastereita. Ulkona on kuulasta ja graafista ja kävelylle houkuttavaa, mutta tyydyn tuijottamaan maisemaa sisältä. Huomasin, että iso ja vanttera orava-vekkuli käy parvekkeella syömässä marokkolaisia jättikäpyjäni, jotka olen asetellut esteettisesti Ilves-lasipurkkiin. Orava nakkaa aivan sananmukaisesti paskat estetiikalle ja tuhrii käpyä viedessään valkoisen hyllyn ja tuolin. Ja toinen pehmoturkkisaatana täällä sisätiloissa mähmättää ja paukuttaa ikkunalasia mielipuolen lailla.

Vanhemmilla on hoidossa pieni valkoinen koira. Siellä on siis ennestään pieni musta koira, ja nyt nämä kaksi vastapoolia vetävät yhdessä joululahja-aineksista yli jäänyttä kangasputkeloa kuin Sidoste-sukka-mainoksessa konsanaan.

Skypejoululauluillassa oli aivan ihanaa, se oli taas niitä onnellisia hetkiä. Tallensin mieleeni kuvan, jossa viisihaarainen kynttilänjalka loi keltaista valoa mandariineille ja pipareille, nauravat ja laulavat kasvot tähyilivät läppärin sinisemmän valon suuntaan, glögi höyrysi tuoksuen ja joululaulut soivat lähes puhtaasti. Joulun henki tiivistyneenä kalliolaisyksiöön.

tiistaina, joulukuuta 19, 2006

Kynttilävesijuoksu

Eilen meni taas yksi uimahallineitsyys ja tutustuin Espoonlahden uimahalliin. Noita 50 metrin halleja ei ole montaa, jos sitä pitää kriteerinä. En tosin enää pidä, nykyään uin tuskin lainkaan, vesijuoksu on korvannut sen. Kun olin aikani juossut ja suunnitellut hääkutsua (en osaa päättää pierre&gilles-tyylin ja lissitzky-tyylin välillä, enkä aio taatusti tehdä tästä mitään häävatkausblogia, sellaiset ovat vielä tylsempiä kuin vauvablogit) alettiin valoja sammutella ja erivärisiä kynttilöitä asetella altaan reunalle. Kaiuttimista alkoi soida musiikkia (panhuilu-versioita Beatles-hiteistä tosin, mutta musiikkia kuitenkin) ja altaan valot syttyivät. Tunnelma oli ihanan sumeanvalopilkullinen ja lämmin. Oman lisänsä kaiken pehmeyteen antoi tietysti se, että olen altaassa, ilman silmä/piilolaseja aikamoinen myyrä. Ostin toissa kesänä voimakkuudelliset uimalasit, mutta tyypilliseen, lepsuun entahdovaivata-tapaani otin liian heikot lasit, koska sopivanvahvuisten löytäminen olisi aiheuttanut kaikkea säätöä, kuten eriparisia linssejä.

Kumma juttu muuten, miten vesijuoksevat ihmiset toteuttavat harrastettaan altaassa. Olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että muutamat vesijuoksusta innostuneet ovat nielleet vähän turhankin liukkaasti informaation, jonka mukaan vesijuoksu on tyyliin kahdeksan kertaa tehokkaampaa kuin uinti, ja lusmuroivat sen varjolla altaassa etanan vauhtia. Olen viimeinen ihminen piiskaamaan muita mihinkään kilpasuorituksiin, mutta on jotenkin kummallista että minä, joka en todellakaan ole mikään Sporty Spice, joudun jatkuvasti ohittelemaan muita vesijuoksijoita, lukuunottaen jopa itseäni nuorempia, timmilihaksisia miehiä. Vedessä vetkuaminen on tiettykin kivaa, mutta itse käyn altaassa kuitenkin ensisijaisesti hyötymistarkoituksessa. Luonnonvedet ovat lillumista ja käsilläseisontaa varten.

Päätin alkaa kutoa taas kaulahuivia. Kolmiulotteisten juttujen tuottaminen puikoilla ei jotenkin selkeästikään ole heiniäni, tulee soiroa ja möykkyä ja lertsahtavaa lörppöä, mutta ei mitään fiksua. Piponkin tein suorakaiteesta ompelemalla reunat yhteen, kun pyöreä muoto ei onnistunut. Kaulahuiveja löytyy entuudestaan arviolta kymmenen, plus tuo juuri valmistunut turkoosi hörsö sekä tuleva joululahjahörsö että juuri huuto.netistä tilattu vihreä kukkahuivi. Jep, fiksaationsa kullakin.

Kuoron joulukonsertti meni hyvin. Kuorossa laulaminen on tiimityöskentelyä parhaimmillaan, siinä aidosti yltää ryhmässä parempaan suoritukseen, kuin mihin yksin olisi mahdollista (hitto, pitää muistaa sanoa tuo oivallus työhaastatteluissa). On myös avartavaa huomata, kuinka paljon äänenavaus mielikuvaharjoituksineen vaikuttaa omaan ääneen. Olen aina suhtautunut vähintäänkin skeptisesti about kaikkeen mielikuvaharjoitteluun, kohdallani ne "kuvittele kaunis kukkapelto"-rentoutusharjoitukset ovat aina menneet ihan harakoille, olen pyörinyt levottomana ja vatkannut omia asioitani. Mutta äänenmuodostajamme sinnikkyyden ja innokkuuden ansiosta (te laulatte samoilla lihaksilla kuin synnytätte ja rakastelette, muistakaa!) ainakin melkein tunnen, kun ääneni soi nivusissa. Tai no, okei, vatsassa. Mutta kuitenkin, oikein ja puhtaasti ja avonaisesti. Ylitin myös itseni ompelijana ja sain tehtyä esiintymisasun kimaltelevaan paita-osaan muotolaskokset. Mikään ei ole kauheamman näköistä kuin suoraan rinnan korkeimmalta kohdalta telttana alas jatkuva glitterkauhtana. Tai nyt kun mietin, keksin kyllä montakin kauheamman näköistä asiaa, esimerkiksi Espoon keskuksen ja kissanoksennustahran nojatuolissa.

sunnuntaina, joulukuuta 17, 2006

Toppaenkeli


Tadaa, valmis! Latinous karisi kun huomasin, ettei minulla ollutkaan mustaa lankaa. Päätin ottaa räkäisyyden tietoiseksi ohjenuoraksi, koska en niinku OSAA tehdä siistiä toppaenkeliä. Eikä tuo edes ole enkeli, vaan ehkä pulska ja punainen joulun keiju!

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Serosurkeus

Heräsin tänään tosi surkeana. Näin koko yön painajaisia, että olin Alfred Kinseyn assistentti (!!), ei mikään hyvä alku päivälle. Myös kissa hyökki varpaisiini kiinni, mikä unimaailmassa rinnastui väkivaltaisen sateenvarjon syöksähdyksiin.
Mäihväsin onnettomuuttani aamupäivän, ja kirjoitin lopulta E:lle itsesääliä ja -kiukkua tirsuvan meilin. Jo meilin lähetettyäni oma rypeminen alkoi vähän hymyilyttää, ja meiliin tullut ihana vastaus toi sekä liikutuksen kyyneleet että hymyn että vähän kikatusta. Ihana E <3

Tiedän tämänaamuisen angstini johtuvan pitkälti ihan kemiallisista syistä. Kaamos ei sovi psyykelle, eikä etenkään siihen yhdistetty viikon univelka ja pari vuosikertapunkkulasillista liikaa. Eilen palkkana punkkuilusta (taidan pitäytyä jatkossa mustassa kissassa, moukkamaiselle maulleni ja särkyherkälle päälleni eivät sovi kalliit aineet) oli migreeni. Kaamosaikana tulee lohdutettua pimeää oloa kemiallisilla piristeillä (kofeiini+alkoholi), vaikka juuri silloin pitäisi välttää keemisiä kamoja ja hankkia mieluummin vaikka kirkasvalolamppu. Mutta toisaalta, juhliminen on niin kivaa! Järjestin lauantaina, L:n ollessa matkoilla, laajennetun kudontakerhon pikkujoulun, jossa kuuntelimme mm Smurffeja, Teletappeja ja puhuimme käsitöistä, siis käsitöistä, tsiih! Irtsarit oli korvattu juustoilla ja kekseillä ja limukka kuoharilla, mutta muuten olimme ihan pikkutyttöjä.

Eilen illalla piti tehdä luvattuja töitä, joten kudoin kaulaliinani valmiiksi. Siitä tuli tosi lyhyt ja oikeastaan aika outo ja tursahteleva. Piilotin sen syvälle kangaspussiin, josko se siellä muuttuisi jotenkin fiksumman näköiseksi. Toppalatinoenkeli on vielä aika vaiheessa. Kuten myös L:n joululahja (L, jos luet tätä, silmät kiinni!). Kaavojen leikkaaminen on korkeampaa matematiikkaa ja fysiikkaa ja aritmetiikkaa, ja kunnioitukseni ompelijoita kohtaan on viimeisen vuorokauden aikana entisestään kasvanut.

tiistaina, joulukuuta 05, 2006

Hawaijinkukka

Minun pitää tehdä huomiseksi LEI. Lei tulee Itsenäisyyspäivän rantajuhliin. Kymmenen vuotta sitten tein Itsenäisyyspäivää varten lähinnä banderolleja tyyliin "loppu riistolle" mutta niin ne ajat muuttuvat. Silloin aikoina, ennen kun Kuokkikset muuttuivat urpoilumellakaksi ja näyttäytyivät enemmänkin unohdetun kansaosan varjojuhlana, siellä ilkesi vielä käydä. Nykyisen parisuhteen myötä itsariksi on tullut uusi perinne, hilpeät sukujuhlat joissa syödään ja juodaan ja kommentoidaan Linnan pukuja. Lapsena minut pakotettiin katsomaan joka itsari Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Tästä johtuen suostuin lukemaan ko. kirjan vasta aikuisena, harmi kyllä.

Googletin tuossa hawaijilaisia kukkia ja lei-malleja. Lei tehdään yhteisellä päätöksellä tekokukista, niitä ihania, huumaavantuoksuisia paksulehtisiä gradient-värikukkia ei taida saada suomesta. Siinä yhteydessä tuli mieleeni hassu sana hawaijinkukka, jota on ennen vanhaan käytetty kevytkenkäisestä naisesta/huorasta. Miten ihana sana, ja silti solvaus. Vähän kuten mäkipeura tai jaguaarinainen. Hawaijinkukan yhytin Niskavuoren naisista, siinä Martta-rouva haukkuu ihanaa Ilonaa kyseisellä nimellä, tavallaan kai syystäkin, onhan Ilona lumonnut Martan miehen. Tosin Martan pitäisi olla vihainen ensisijaisesti Aarnelle (joka hurmaavuudestaan huolimatta paljastui myöhemmissä kirjoissa heikoksi, juopottelevaksi mulkeroksi).

Joulupaskartelu on vallannut mieleni. Olen päättänyt varastaa ihan huippuihanan latinonukke-punaveluurisiipienkelin idean. Näin sellaisen eilen Mokossa ja aloin myyjän ärtymykseksi piirtää nuken mallia kalenteriini. Sorke vaan sisustusliike, mutta en aio maksaa kolmeakymppiä lapsityövoimalla tehdystä joulukoristeesta, vaan käytän ilmaistyövoimaa=itseäni.

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Päätön Pipariemma

Tein ensimmäistä kertaa elämässäni pipareita ihan alusta asti. Tai no, lapsena osallistuin tietysti perheen piparisouviin, mutta jostain mystisestä syystä ko. proseduuri päätyi aika usein riitaan. Tähän asti olen ostanut valmiita piprutaikinoita, mutta kotitalousihmisenä (ööh) tuli hinku hoitaa homma alusta loppuun. Taikinasta tuli itsessään tosi hyvää, mutta kuten pipareiden kohdalla aina, lopputulos ei olekaan niin tajuntaaräjäyttävä. Oikeasti teen pipareita lähinnä siksi, koska niitä on a) kiva koristella ja b) niitä ei tule pisteltyä holtittomasti. En oikeastaan kauheasti välitä mistään kuivista herkuista. Minulla on monta hienoa piparimuottia, kuten possu, kana, nainen ja mies. Naismuotin huono puoli on kyllä se, että niiden päätä on lähes mahdotonta kuljettaa leivonta-alustalta pellille ehjänä. Alltheway-pipareihin suhtautuu kyllä suorastaan tunteenomaisesti. Sydäntä särki heittää musta possu roskiin, yritin painostaa L:a syömään sen, mutta ymmärrettävästi vaatimukseeni ei suostuttu. Nyt on purkissa, pitsipaperin sisällä koristepipruja saksantunnin pikkujoulua varten, ihanaa.

Eilinen Emma-visiitti oli yltäkylläinen. Suosittelen katsomaan näyttelyt kahdessa erässä, vakikokoelman kohdalla alkoi tulla vastaan jo silkka artsuähky, ei pystynyt enää oikein omaksumaan. Malevitsiä oli valtavat määrät, moukkana olin jotenkin kuvitellut töitä lähinnä niiksi mustiksi neliöiksi ja risteiksi, mutta hemmon tyyli on vaihdellut pointillismista fotorealismiin ja kubismista graafiseen suunnitteluun sekä teolliseen muotoiluun. E sanoi, että "mihin oikeastaan tarvitaan muita taiteilijoita kun Malevits on jo tehnyt kaiken". Puhuimme muutenkin pitkään taiteen ymmärtämisestä ja kokemisesta ja siitä oudosta pelosta, että kokee sen jotenkin väärin. Esimerkiksi suomalaisessa käsitetaiteessa näkee paljon tyyliin tamponeista tehtyjä häämekkoja ja vastaavaa. Oma ensireaktio sellaisten töiden äärellä on iloinen oivallus: "hei, noihan on tamponeita, ihan mahtavaa, heh, tollasia mulla on vessan kaapissa ja nyt niistä on tehty taidetta!". Olen miettinyt, ärsyttäisikö taiteilijaa kuulla tuollainen reaktio? Eikö käsitetaiteen pointti ole tavallaan nostaa jokapäiväinen esine pois tavanomaisesta kontekstistaan ja siten hävittää koko sen merkitys? Olenko käsittänyt käsitetaiteen väärin?

Vaikuttavin Emmakokemus oli iranilaissyntyisen Shirin Neshatin video- ja valokuvanäyttely. Erityisesti kuolemaa ja hautaamista käsittelevä Passage oli pysäyttävän kaunis ja surullinen spektaakkeli. Neshatin videoista puuttui onneksi tyystin se videoartsulle tyypillinen räkäisyys ja (tietoinen?) tekninen heikkous. Joku videotaidepuritanisti voisi tosin disauttaa Neshatin elokuvia liiallisesta narratiivisuudesta, mutta minua se viehätti. Myös miehet kasvottomina näkevän prostituoidun tarina oli julmankaunis.

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Onnellisia hetkiä

Kotiuduin äskettäin Laulutuvasta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeisestä. Keikka oli huippu, Laura ihana ja Heikki Salo myös. Mieleen jäi erityisesti kappale, jossa kerrottiin mitä tunnettujen laulujen henkilöille kuuluu nykyään. Tyttö, joka katsoi jossakin alhaalla olevaa mustaa vettä, on nykyään copynä mainostoimistossa. Pera ja Lassi(?) saivat toisensa Tukholmassa. Hii. Oli mukavaa nähdä uudehkoja blogi-tuttuja, samaan aikaan kainostuttavaa ja inspiroivaa.

Tapani on kerätä onnellisia hetkiä. Aina kun on vaikka kiva keikka tai kotibileet tai vastaavaa, tallennan mieleeni kyseisen tapahtuman kliimaksin (johon liittyy yleensä hyvä musiikki, inspiroiva keskustelu ja nousuhumala) ja vaalin sitä mielessäni. Onnellisia hetkiä tulee toki muulloinkin, esimerkiksi yhteisen naurun kautta. Pari viikkoa sitten odotimme L:n kanssa metroa, ja meille syntyi kerrassaan loistava intertekstuaalinen sanailu-flow, jonka seurauksena molemmat nauroimme hervottomasti. Sitten katsoimme toisiimme lähes liikuttuneina ja tajusimme selkeästi molemmat että tässä se taas oli, se onnellinen hetki. Tänään teimme keittiössä ruokaa keltaisesa keittiössä, kinastelimme pannunpaikoista ja radiosta alkoi soida Hiski Salomaata. Silloin tuli taas onnellinen hetki, hymy liimaantui kasvoille ja kaikki oli lämmintä.

Lainasin pikalainana Katja Ketun Surujenkerääjän. Nimi kiinnitti huomioni jo kirjan ilmestyessä, koska olen itse surujenkerääjä ja ainainen huolestuja. Kirjasta en voi vielä sanoa mitään, (paitsi että kieli vaikuttaa tosi nasevalta) koska olen lukenut vasta muutaman sivun. Olen kuullut useammankin suusta näkemyksen, että tarvitsen aina asian jota murehtia ja vatuloida. Kerään huolenaiheita ja murheita ja kehrään niistä isoa, harmaata palloa. Kumma juttu sinänsä, en ole huomannut asian toistuvuutta ennen kuin minulle on huomautettu siitä. Jos tiedätte, rakkaat lukijat, keinoja vapautua jatkuvasta huolestuneisuudesta, kertokaa toki! Olen jo kauan sitten hyväksynyt ajatuksen siitä, että ehjää onnea ei ole. Oivallus tuntui tavallaan hyvin helpottavalta, jos täydellisen happiness-tilan tavoittelu ei kuitenkaan johda toivottuihin tuloksiin vaan päin vastoin suurempaan ahdistukseen, voi aivan hyvin yrittää segmentoida oman olemisensa puolet ja nauttia niistä hyvistä. Sitten kun tämän saisi vielä toteutettua käytännössä.

Olen tässä viime aikoina vakuuttunut entisestään siitä, että en pidä nykyisestä kotikaupungistani. Miellän itseni jatkuvasti helsinkiläiseksi ja haaveilen kivitalokaduista. Tapiola on tietysti poikkeus, täällä on oikeasti tosi kaunista, juuri sopiva combo asutusta ja luontoa. Minua vaan nyt VITUTTAA seistä aamulla bussipysäkillä ja katsoa sitä pelkkien kuskien eikä yhdenkään matkustajan autoletkaa. Tosin on ihan mukavaa matkustaa tyhjässä bussissa, mutta mieluummin seisoisin ruuhkaratikassa kuin hengittelisin citymaastureiden päästöjä päivät pääksytysten. Työpaikkahaastatteluissa minulle yritetään aina neuvoa autoreittiä, mutta nykyään olen kyllin röyhkeä keskeyttääkseni ja kertoakseni käyttäväni vain joukkoliikennettä, kiitos. Nykyinen työmatkani kulkee Espoon pulskien lähiöiden läpi; kaksikerroksisia paritaloja, tilaa neljälle autolle, joulupukkivaloja, kituvia pinjoja minipihoilla, hiljalleen rapistuvia mukatyylikkäitä terassintorsoja. Aaargh! Not my ticket, honey! Oikea kodintuntu tulee ratikan kolkkeesta ja vaimeasta baaristakotiutuvien ädläyksestä, ei perheautojen pörinästä. Vaikka onhan täällä toisaalta ihanan rauhallista. Ja makkarin näkymä tummine oravakuusineen on kieltämättä ihana. Puhumattakaan nyt olkkarin merinäköalasta, heh. Mutta tämä kaikki on lainaa vain, parempi totuttautua ajoissa pois.

Huomenna olisi tarkoitus mennä tsekkaaman Emma E:n kanssa. On sekin kyllä ihan kivaa, että tuossa kävelymatkan päässä on nykytaiteen museo. Ja nyt voisi mennä vaikka nukkumaan, olen saavuttanut porvarillisen unirytmin (jota ei niinku selkeästi ole meitsillä luonnostaan) ja sitä pitää vaalia. Minua on aina iltavirkkuna aamuvirkun äidin tyttärenä vähän kalvanut se uskomus talon hävittämisestä. Liitän omasta luontaisesta rytmistäni huolimatta myöhään nukkumisen kaikkeen yleiseen lusmurointiin ja hengailuun. Lusmurointi ja hengailu ovat toisaalta usein aika tervepäisiä harrasteita. Ärsyttää sellainen oletus, että pitäisi todistaa yhteiskuntakelpoisuuttaan heräämällä aina seiskalta, kun pointti on ehkä kuitenkin se, että pyrkii aina heräämään samaan aikaan. Eläköön liukuva työaika, josta itselläni ei kuitenkaan toistaiseksi ole iloa nauttia. Tähän aikaan vuodesta toisaalta on aika se ja sama milloin herää, sisällä on kuitenkin niin pimeää, ettei näe lukea ilman valoja.

lauantaina, marraskuuta 25, 2006

Valkoiseksi paljastunut hyasintti

Vanhemmat olivat viime viikonloppuna meillä syömässä. Pyysin äidiltä tuliaisiksi hyasinttia, varautuneena siihen ettei niitä ole vielä myynnissä. Joulutähtiä ja amarylliksiä on näkynyt jo pari viikkoa, mutta hyasintit ovat piilotelleet jossain. Ei voi olla mahdollista, että ne menisivät ikinä pois muodista, ehkä niiden aika vaan on vähän myöhempi kuin muiden joulukukkien. Itse asiassa en tajua, miksei hyasintteja myydä läpi vuoden (toisaalta niiden viehätys kai perustuu siihen, ettei niitä ole aina saatavilla ja niiden tuoksu linkittyy näin ollen Jouluun, vähän niinkuin mandariinienkin kanssa on). Äiti oli löytänyt punavuorelaisesta kukkakaupasta vihreän alun, joka on vasta nyt paljastanut valkean värinsä. Kaikki hyasintit ovat ihania, suosikkini on ehkä violetti. Viime jouluna ostin alennuksesta lievästi ylimenneitä, hansaruusunpunaisia (ei siis vaaleanpunaisia) hyasintteja, jotka tekivät vielä muutamia kakkosvarsia. Ihania. Hyasintin tuoksu on jotain niin juovuttavaa. Olimme pari vuotta sitten L:n kanssa kevätlomalla Wienissä. Kaupungin lukuisissa puistoissa kukoistivat siniset hyasintit ja punaiset tulppaanit rinnakkain, keväthullaantuneet kärpäset pörräsivät ja musta multa höyrysi. Suomessa näkee keväisin lähinnä helmihyasinttia, joka on sekin aivan ihana. Kun vanhemmat vielä asuivat pihallisessa talossa, säästelin usein joululta jääneitä sipuleita ja istuttelin niitä syksyisin. Kyllä sieltä vaaleanpunaisia ja liiloja pungersi aina esiin.

Vanhemmat toivat myös yöpöydän. Yöpöytä on ensimmäiseni sitten Porvoon aikojen. Kalliossa minulla oli parvi, täällä Tapiolassa pitkään yöpöydänkorvaajana wieniläistuoli. Tuoli on tosi nätti, mutta pinnaltaan kovera ja sen päälle on hulautettu yhdet jos toisetkin vesi- ja mehulasti. Nykyinen yöpöytä oli halpa antiikkilöytö (täyttää tuskin virallista antiikin määritelmää, ehkä enemmänkin vanha pikkulipasto) johon joku luova sielu on maalannut shakkiruudukon. Ruudukko on vinossa, tuhraantunut ja kulunut, siksi juuri hieno. Ruudukko oli varmaankin myös syy yöpöydän poikkeuksellisen halpaan hintaan, mutta mikäs siinä, juuri se tekee pöydästä aivan uniikin.

Olen aikaisemminkin maininnut vetäväni väsyneenmuttaonnellisen tytön eli Suzien apuna pakolaisten taidekerhoa. Tuli puhetta vauvakuumeesta ja lastenteosta, tulin päivitelleeksi ääneen omani puutetta ja aiheeseen sopivasti kerhoon tuli ensiksikin parivuotias sisaruspari, jotka istuivat tuoleillaan hipihiljaa ja suttasivat peiteväreillä paperin lisäksi naamaansa ja ympäröiviä huonekaluja, sekä ehkä kolmivuotias suklaanappisilmä, joka pitää hurjasti siitä, että putsaan hänen käsiään. Ja nelivuotias veitikka, joka koko illan lahjoitti minulle hienosti taiteltuja paperinpaloja. Liikuttavia, pallerokätisiä lapsukaisia, joita haluaisin paitsi halata ja painaa poskeni heidän pehmeää ihoaan vasten, myös jotenkin suojella kaikelta siltä mitä he ovat jo kokeneet ja tulevat kokemaan, riippumatta siitä, saavatko he edes jäädä Suomeen. Seuraavana iltana kuorossa laulettu Debussyn Kodittomien lasten joululaulu tuntui erityisen kurkkuakuristavalta (vaikka ranskankielentaitoni ei edes avaa minulle koko teksiä) kun ajatteli niitä pienenpieniä turvapaikanhakijoita.

Lapsirakkaus on ollut minulle pitkään aika teoreettinen asia. Tiedän sen kaikenvoittavuuden, olen pystynyt ehkä kuvittelemaan itsenikin tuntemaan vastaavaa. Olen kuitenkin joskus vakavasti pohtinut sitä, haluanko omia lapsia. Lastentekoon (puhun ihan tietoisesti lastenTEKEMISESTÄ) liittyy kuitenkin niin valtavasti riskejä, moraalisia ongelmia, elämänmuutosta ja mikä pahinta, pelkoa. Joskus tuntuu, että vietän suuren osan omaakin elämääni pelkäämällä niin paljon kaikkea, etten yksinkertaisesti kestäisi pelätä vielä lapsenkin puolesta. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että pelollekin on kai olemassa joku katto. Jos saisin lapsia, lakkaisin ehkä pelkäämästä sitä, että ystäväni jäävät auton tai tippuvan jääpuikon alle. Lastenlaittoon liittyvien moraalisten ongelmien tiimoilta olen miettinyt myös adoptiota ja tullut siihen tulokseen, että en luultavasti jaksaisi käydä läpi siihen liittyvää paperisotaa ja toisaalta, en kestäisi esimerkiksi omaan lapseeni kohdistuvaa rasismia. Rasismi on muutenkin yksi niistä asioista, jotka todella HAJOTTAVAT minua. Tietysti on tavallaan raukkamaista ajatella ettei halua mustaa lasta koska sitä kiusattaisiin koulussa, mutta riski on ihan relevantti. Olen lukenut muutamiakin tutkimuksia siitä, miten selkeästi erivärisiä adoptiolapsia kohdellaan länsimaisissa yhteiskunnissa. Mustia vedetään lättyyn, kiinalaistytöiltä aletaan tiedustella kymmenvuotiaana hintaa jne. Sitten on vielä tämä, täysin tunnepohjainen juttu, että haluaisin mieluusti tuottaa yhdessä rakkaimpani kanssa yhteisen jälkeläisen (en tosin kuvittele omista geeneistäni mitään erikoista, minulta se lapsi perisi luultavasti värittömät kulmakarvat, persjalkaisuuden ja matemaattisen lahjattomuuden). Mutta silti! Kuoroani johtaa about kuusikymppinen mies, jonka aikuinen tytär laulaa kuorossa, ja tuo joskus mukaan leikki-ikäiset lapsensa. On viehättävää tarkastella samanaikaisesti kolmessa sukupolvessa ilmeneviä piirteitä.

Tänään on muuten Älä osta mitään-päivä. Omalta osaltani olen tainnut noudattaa päivän henkeä, mutta L oli ostanut meille JUMPPAPALLON. Pallo on kirkkaanvihreä ja sikaruma. Onneksi meillä on toistaiseksi tämä hulppea lukaali, joten voin esittää toivomuksia pallon sijainnista esimerkiksi "kirjastossa" (joka on L:n työhuone ja sisustettu englantilaiseksi kirjastoksi vihreine lamppuineen ja jykevine kirjoituspöytineen, tosin pääosa kirjoistamme sijaitsee olohuoneessa, "kirjastossa" on lähinnä scifiä ja Rooman keisareiden elämäkertoja plus jotain marxilaista stuffia). Pääsin ystäväni E:n siivellä osallistumaan Älä osta mitään-päivän antimainoskilpailun alkutuomarointiin. Huomasin ilokseni, että suosikkini voitti!

torstaina, marraskuuta 23, 2006

lauantaina, marraskuuta 18, 2006

Kallion monet kasvot

Tänään oli monella tapaa erikoinen päivä, kiva päivä myös. Täydellisen outoftheblue-työtehtävän jälkeen kävelin kudontakerhoon Kallion läpi. Vanhana Kalliolaisena olen ikäänkuin olettanut suvereenisti tuntevani koko alueen kuin omat taskuni, mutta oikeasti olin hetken ihan uudessa paikassa Wallininkujalla. Linnanmäen puoleinen Kallio näyttää rauhalliselta mummoalueelta ja samalla hyvin urbaanilta. Linjojen päät edustavat jo rumaa 60-luvun arkkitehtuuria, mutta rinnakkain aseteltuna asbestitalot näyttävät yllättävän harmonisilta ja kodikkailta. Pimeän vuodenajan iloja on katsella valaistuja ikkunoita ja ihmisiä iltapuuhissaan (kuulostaa aika lattealta ja itsestäänselvältä näin kirjoitettuna, mutta minkäs teet). Huomasin myös kuinka hauska Jugend-tyylien rinnastus syntyy Ihantolan ja Kallion Kirkon välillä, ensinmainittu on karkkisöpö, erkkerien ja ornamenttien koristama linna ja jälkimmäinen jylhän fallinen, kansallisromanttinen no, linna.

Kudontakerho meni pitkälti juttelu- ja tuparirääppiäismeiningillä, sain ehkä jopa kolme kerrosta kudottua sitä petroolinsinistä kaulaliinaani (petroolinsininen elikkä turkoosi on ainoa sinisen sävy jota siedän, muita ällöän jonkun lapsuudesta periytyvän trauman innoittamana). Sen jälkeen siirryimme Flemarille ravitsemusliikkeeseen, jossa meiltä kysyttiin papereita!!! Johtui ehkä siitä, että kalkatimme baarijonossa hilpeästi ja joukossamme oli ystäväni H, joka on niin tyttöisän näköinen, että saa todistaa täysi-ikäisyyttään harva se viikko. Minulta ei ole täysi-ikäisenä pahemmin papereita tiedusteltu, eikä usein edes teininä, seurustelinhan Aikuisen Miehen kanssa ja muutenkin näytin aika aikuiselta. Ikäjuttu on kohdaltani vasta nyt alkanut muuttua, ehkä pukeutumisestani ja äänestäni/käyttäytymisestäni johtuen minua on alettu kohdella nuorena henkilönä. En pukeudu millään muotoa teinisti (ei kandee ellei ole teinikroppaa), ehkä enemmänkin tyylilleni uskollisen semihipisti ja ei-formaalisti.

Lauloimme kuorossa eilen minulle uutta Debussyn Kodittomien lasten joululaulua. Ihana ja monipolvinen kappale, joka lauletaan Ranskaksi. Ranska on kokemukseni mukaan ei-kieltä-osaavalle ylivoimaisesti vaikein lausuttava. Latina menee ihan perstuntumalta, Saksasta nyt puhumattakaan. Mutta Ranska, eiei. Onneksi joukossamme on kielenopiskelija, joka ystävällisesti lausui kappaleen sanat ja korjasimme ne onomatopoeettiseen asuun ruksimalla hävyttömästi ässiä ja eitä sanojen lopusta. Hämmentävä kieli, jonka opiskelemista en ole edes uskaltanut harkita. Käyn Saksantunneilla ja vaikka se aiheuttaakin minulle koko lailla päänvaivaa, on kieli kuitenkin jotenkin loogisesti hahmotettavissa. Eikä sen lausuminen ole kovin vaikeaa. Plus opettajamme kertoo tunneilla saksalaisista leivonnaisista, jotka kuulostavat kerrassaan hervottomilta.

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Valokuvatorstai, valkoinen



Kuva on mökiltä muutaman viikon takaa, ensilumien ja pakkasten aikaan. Kylmänä pidetyn kuistin ikkunapinnassa yhdistyivät kiehtovasti jääkukat, pitsiverho ja lumisten puiden heijastumat. Räpsin ilmiöstä noin gaziljoona kuvaa, tässä niistä yksi.

sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Autoangsti

Panin tässä muutamia päiviä sitten merkille, että ajokorttini vanhenee kuukauden päästä. Ajoin siis kortin kypsällä iällä. Olin harkinnut kortin ajamista pitkään, esimerkiksi roudatessani räntäsateella metrisiä öljyvärimaalauksia paikasta toiseen ja sitä rataa. Loppulaukauksen päätökselleni antoi tilanne, jossa L sai yllättäen auringonpistoksen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa, emmekä voineet poistua paikasta, koska olimme liikkeellä (laina-)autolla. Ajoin korttia yli vuoden, pitäen parikin pidempää taukoa. Vihasin koko hommaa alusta alkaen, niin teoriaa kuin käytäntöäkin. 70-luvun naurettavat valistusvideot tuntuivat lähinnä Hukkaputken jaksoilta, "opettavaiset" teoriatietokoneohjelmat herättivät minussa ei niinkään kiinnostusta liikenenjärjestelyjen omaksumiseen, vaan ajatuksia tyyliin "vautsi, Kalliossa on ollut Elannon pikkukauppa tuossakin kohtaa, nykyään siinä on seksitarvikemyymälä, tyypillistä ajallemme, lama-aikana tuossa oli ihan varmasti kirpputori" jolloin sain aina punaisen liikennemerkinkuvan enkä läpäissyt harjoitusta. (Olin Kalliossa juurikin tupareissa, ajatukseni mahdollinen hyppelehtivyys selitettäköön sillä).

Inssin reputin tietenkin ensimmäisellä kerralla. Samaan aikaan sekä opiskelin, olin täysipäiväisessä työssä että remontoin L:n ja perikunnan kanssa nykyistä kotiamme. Olin jo etukäteen varautunut reputukseen, mutta sain silti stressi-taaspetänkaikkiodotukset-itkukohtauksen parvekkeella ja häpesin sitä niin, että kuivailin naamaani puolisen tuntia ennen kuin ilkesin mennä jatkamaan seinän pakkelointia. Ihme kyllä läpäisin inssin jo toisella kerralla, joka johtui varmaankin ruuhka-ajasta eli siitä, että ehdin ajaa määrätyssä ajassa mahdollisimman vähän aikaa. Valmis ajokortti pääsi paraatipaikalle aíkuislompakkooni, onhan se ainoa lompsakokoinen henkkarini.

Nythän on vaan niin, että inhoan ajamista täydestä sydämestäni. Valehtelisin väittäessäni inhoni johtuvan eko-ihmisen tiedostavasta omatunnosta, oikeasti inhoan ajamista, koska se on pelottavaa ja vaarallista, koko ajan on melkein kuolemanvaarassa ja kanssa-autoilijat alkavat tööttäillä ja näyttää keskaria jos mokaa tottumattomuuttaan (kokemusta on). Olen myös tunnistanut rattiraivon itsessäni, se kohdistuu onneksi kanssa-autoilijoiden sijaan nimen omaan juuri rattiin, olen yllättänyt itseni hakkaamalla nyrkillä rattia ja huutamalla SAATANA, SAATANA, SAATANA. Raivo kohdistuu juuri itseeni ja omaan epävarmuuteeni, toisin kuin kai rattiraivoajilla yleensä. Eli toisin sanoen, en ole missään vaiheessa saanut sitä tottuneisuutta, mikä olisi aika välttämätön juttu ajamispelon voittamiseksi.

Koska olen tosiaan sen kortin tuskalla ajanut, olisi mieletöntä haaskata se siihen, ettei suorita kakkosvaihetta. Kuitenkin minua kammottaa ja ahdistaa suunnattomasti ajatus siitä, että minun pitää YKSIN ajaa MOOTTORITIETÄ Kullooseen ja haaskata siellä koko kallisarvoinen iltani luistelemalla liukkalla radalla. Minulta sattuu vielä puuttumaan kokonaan se vauhdinhurma-geeni, en saa kiksejä edes huvipuistolaitteissa, alan vain ajatella kuolemaa ja katastrofeja. Huvipuistossa kuolema-ajatukset voi vielä kuitata naurulla, mutta auton ratissa ei. Jos on vastuussa kahdesta tuhannesta kilosta sadan kilometrin vauhdilla etenevää massaa, kuolemanvaara tuntuu hyvin konkreettiselta. Tiedän tottuneiden kuskien ajavan kuolonkolareita, eräs perhetuttumme, 60-vuotias, täysi-ikänsä autoillut fiksu ja hötkyilemätön mies kohtasi loppunsa pari vuotta sitten takatalvisella moottoritiellä.

Olen jo hyväksynyt sen, että kaikkien ei tarvitse tykätä ajaa. En ajaisi muutenkaan, jos jotain tässä maailmassa vakavissaan disautan, niin yksityisautoilua ja siihen liittyviä ilmiöitä. Olen säikytellyt L:a uhoamalla alkavani harjoittaa ekotaasia pihamme citymaastureita kohtaan (en oikeasti edes aio, en usko ilkivaltaan missään muodossa). Meillähän on vielä siitä autoisa elämäntilanne, että keskustaan muuttaneiden vanhempieni tila-auto asustaa nykyään ihan käytännön syistä pihallamme ja meillä on siihen rajaton käyttöoikeus. Auto on toki nöpäkkä kuljetusväline, jos pitää viedä Kirkkonummelle kiukaantekotarvikkeita tai hakea Vantaalta huutonettipesukone, mutta eipä noitakaan tilanteita järin usein tule. Joskus olen jopa yllättänyt itseni tuskittelemasta omaa autokammoani, kun on kiire johonkin ei-keskusta-paikkaan johon on paskat joukkoliikenneyhteydet, olisi helpoista helponta nasauttaa paikalle autolla. Vaan eipä olekaan, onneksi.

Viimeisimmässä Nyt-liitteessä oli juttu Helsingin liikennepolitiikasta. Jutussa haastateltiin muiden muassa Harry Bogomoloffia, joka kaipasi autoilijamyönteisempiä liikennevalojärjestelyjä ja muistutti, ettei keskustassa ole useinkaan ruuhkaa. No ei varmaan yhdeltätoista aamupäivällä olekaan, MUTTA KUN SE EI RELEVANTTIA PUHUTTAESSA YKSITYISAUTOILUN HAITALLISUUDESSA. Toimittajan muistuttaessa saasteista, Bogo vetosi siihen, että hän itse ei koe ilmanlaatua ongelmaksi keskustassa "ja kaikkihan me täältä joskus lähdetään". Olen jo toki aikaisemminkin tullut siihen tulokseen, että kyseinen herra B on varsinainen kokovartaloky**ä, mutta lausunto toki tuki näkemystäni paitsi B:stä itsestään, myös edustamastaan puolueesta. Josta päästäänkin luontevasti yhteen lempiaiheeseeni, siihen, miten oikeisto ja vasemmisto oikeasti eroavat toisistaan. Enkä oikeasti ole mikään yksisilmäinen, mustavalkoinen kommari (enkä kommari ollenkaan), päin vastoin, olen viime päivät pohtinut paljon kapitalismin ja globalisaation hyviä puolia. Mutta siitä lisää toiste.

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Suomen kaunein sana





Suomen Kuvalehdessä on artikkeli, jossa kysytään eri tavoin sanojen kanssa tekemisissä olevilta ihmisiltä Suomen kielen kauneinta sanaa. Lehti on pari viikkoa vanha (en ny löydä netistä kyseistä juttua), SK:t päätyvät minulle vanhempien kautta aina parin viikon viiveellä. Pari sanaa sivuraiteelta; Suomen Kuvalehti ei ole enää millään muotoa Kuivalehti, mitä se oli vielä lapsuudessani (lapsuudessani SK:ssa oli tosin mainio sarjakuva Koiraskoira, toisin kuin nykyään). Ruokasen disautus poliisin Asem-ylilyönneille oli mannaa tällaisen vanhan anarkon sydämelle ja muutenkin SK:ssa on nykyään olennaisesti vähemmän sitä Talvisota-vatulointia, mikä vielä pari vuotta sitten pisti silmään. Ja onhan niillä nykyään jopa Veloena, joka todistaa ettei kyse VOI olla kovin hurraahei-patrioottisesta julkaisusta.

Niin, palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, eli Suomen kielen kauneimpaan sanaan. Artikkelissa puntaroitiin sanojen sisältöä suhteessa kieliasuun, esimerkiksi silavahan kuulostaa oikeastaan hyvin kauniilta, mutta sen äklöttävä merkitys korruptoi koko sanan.Lapsena pohdiskelin usein nimien Helmi ja Heli eroa. Inhosin jälkimmäistä, osaksi siksi, että naapurin Heli ei kuulunut suosikki-ihmisiini. Helmi taas kuvasti niin ihanaa, prinsessamaista asiaa, että olisin mieluusti ottanut sen omaksi nimekseni. Josta voi lyhyen aasinsillan kautta päätyä sanaan hellä, jota olen aina kieliasun takia vieroksunut. Kas kun ei lällä. tai ällö.

Graafikko Jarkko Hyppönen, joka on yksi harvoista suomalaisista typograafikoista, valitsi mielisanakseen syvyys sen haasteellisen asettelun takia. Kyseisellä sanalla voidaan testata kirjasintyypin toimivuus, koska syvyydessä on ristikkäisiä diagonaaleja. Syvyys ei siis saa hypätä silmille. Toisaalta, kun syvyyden kirjoittaa kursiivilla, erot häviävät. Kiehtovaa, ihan näin ammattimielessäkin.

Runoilija Johanna Venhon mielisana on metsänpuolimmainen. Venho kertoo kirjoittavansa metsänpuolimmaisella kädellä. Metsänpuolimmainen on minulle vasenkätisenä tuttu sana, eikä sillä alun perin tarkoitettu mitään kovin mairittelevaa, vaan se oli rinnastettavissa seuraaviin nimityksiin: paskakäsi , rumakäsi , vitunkoittelukäsi. Itse olen tietysti sitä sukupolvea, jota ei ole vasenkätisyyden takia rääkätty, paitsi että ala-asteen opettajan suhtautuminen oli oudosti alentuvan kannustava: "Hienoa, Lupiini, kyllähän sinä osaat värittää oikeallakin kädellä. Sinä olet oikeastaan onnekkaampi kuin me muut, oikeakätiset." Nyt kirjoitan kummallakin kädellä, mutta pidän metsänpuolimmaisen käteni mieluusti maalaus- ja piirustelukätenä.

Omaa lempisanaa ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Se on valtamerilaiva. Ihana sana, kylmät väreet kiirivät aina selkää pitkin kun sitä vain ajatteleekin. Kaunis sekä sisällöltään että äänneasultaan. Kotimatkani Länsiväylällä on ihana juuri valtamerilaivojen takia.

Molemmat kuvat on näpätty Koffin puistosta äsken. Valtamerilaivaa ei valitettavasti näkynyt, muuten olisin liittänyt sellaisen tähän postaukseen.

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Talven ihmemaa

Olimme L:n kanssa vuorokauden intensiivimökkireissulla. Homma meinasi tyssätä alkuunsa jäätyneiden putkien takia, mutta lumen kahmiminen (näenkö mä unta vai kahminko lunta) kattilaan ja sieltä kuumana lehtiensekaisena vetenä jonkun putkihärvelin päälle pelasti mökkeilymme. Oli ihan tajuttoman kylmä, minulla oli neljän saunakierroksen jälkeenkin päällä pitkät kalsarit, talviyökkäri, villatakki, kaulahuivi, villasukat ja härski pliseerattu mummohuivi päässä. Seuraava päivä oli käsittämättömän kaunis, matalaa keltaista valoa, pakkaslunta, kuistilla jääkukkien ja pitsiverhojen rinnakkaiskuviointia.

Innostuin kauniista säästä siinä määrin, että otin 90 kuvaa. En jaksa lakata kiittelemästä digikuvauksen VALLANKUMOUKSELLISUUTTA. Ennen vanhaan sitä pihtaili filmiä, tuskitteli kehittämisen kalleutta ja meinasi syödä päänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasi puolikkaan rullasta olevan tärähtäneitä tai muuten vituralleen menneitä. Nykyään sitä räpsii kuvia solkenaan, deletoi kamerasta turhemmat, räpsii lisää, pistää muistikortin koneeseen ja alkaa valkata fotoshoppaamisen arvoisia. Olen täysi fotariaddikti, en kertakaikkiaan voi päästää käsistäni täysin luonnontilaista kuvaa. Rajausta täytyy viilata, sävyjä ja kurveja tarkistaa. Ehkä laittaa grayscaleksi jos siltä tuntuu. Tuossa maalatessani huomasin, kuinka pahasti tietokoneella taiteilu on vaikuttanut aivoihini. Aina kun sutaisen siveltimellä väärin, alan automaattisesti haeskella taulun yläkulmasta "edit undota". Aika kipeää tavallaan kyllä.

Kissa pääsi haistelemaan lunta, ei oikein tuntunut innostuvan. Se pujahti portaiden alle, lumettomaan paikkaan kyhjöttämään, josta se piti nyhtää väkisin pois. Matkalla, kuljetuslaatikossa piti taas laulaa sitä matkalaulua, joka ihmisten korviin kuulostaa erehdyttävästi raivonmaukunalta.

Illalla olimme Nassun kanssa Laulutuvassa. Laura oli ekaa kertaa livenä kuultuna ihana, samoin Carita Holmström. Paikalla oli monia bloggaajia, Hurina pyysi meidät pyöreään pöytään. Keikan jälkeen jatkoimme humaltumista sekä Sirenin, Hurinan ja Timon kanssa juttelua. Yllätyn aina uudelleen siitä, kuinka helppoa sellaisen ihmisen kanssa on puhua, jota ei ole koskaan nähnyt, mutta josta tietää tavallaan aika paljonkin asioita. Noin ylipäätään tutustuminen tuntuu käyvän vuosi vuodelta helpommaksi. Ehkä kipuilen etukäteen mahdollista kolmenkympin kriisiä solmimalla yhä lisää ystävyyssuhteita, kun monet ikäiseni käpertyvät kammioonsa pelkästään miehen ja pastellisten lakanoiden ja tasaisesti kartutettavan kilta-astiaston pariin. Tai ei kyllä kukaan tuttuni, mutta tällainen käsitys minulla on. (Ärsytän kyllä itseäni tällä leimaamisella ja yleistämisellä, ihan tiedoksi vaan.) Sain nerokkaan känni-idean, että Nassun pitäisi tulla meille yöksi. Käytin houkuttimena kotona odottavaa pastaa ja hauskaa aamukahviseuraa. Nasautimme siis taksilla Tapiolaan todetaksemme, ettei Nazzer-raukka voi nukkua kissakodissa ilman etukäteen otettuja Zyrtek-boosteja. Niinpä soitin Nassulle toisen taksin ja menin itse nukkumaan herätäkseni seuraavana aamuna baaritupakoinnin aiheuttamaan päänsärkyyn. Odotan innolla totaalitupakointikieltoa baarissa, se lakkauttaa sen vähäisenkin tupakoinnin jota harrastan. En usko puolella askilla per baari-ilta olevan mitään terveydellisiä haittavaikutuksia, mutta sademetsiä siinäkin kaatuu. Ja tukka alkaa lemahtaa.

Tämä viikko on ollut outo yhdistelmä stressikiirettä ja hönöttävää lamaannusta. Nyt pitää mennä taas.

keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Musiikkitäkkönen

Turkulaisen kommunistin Kari Peitsamon biisi "Musiikkitäkkönen" on soinut päässäni luupilla lauantaista asti. Biisissä on aika huiput sanat, se kertoo mummon tekemästä peitosta, jonka alla on kivaa ja jännittävää vaikka ulkona tuiskuaisi. Oman täkkösen alle vetäytyminen on aika akuutisti mielessä, kun yöunta tuli ruhtinaalliset pari tuntia. Maalasin viime yön ja kuuntelin tallentamaani Loven monituntista Pekka Streng-muisteloa. En tiennyt ollenkaan, että Streng oli paitsi mestaruustason urheilija, myös Ylioppilasteatterin näyttelijä. Olin jotenkin kuvitellut, että sellaisten sanojen ja sellaisen äänen taakse kätkeytyy ujonhintelä runopoika.

Sivellintuotteitani voi muuten käydä katsomassa tämän kuukauden ajan ravintola Poirotissa, Eirassa. Luvassa lähikuvia kasvien suvunjatkamisvärkeistä sekä psykedeliaa. Yritin ilmaista tuon äskeisen jotenkin jännittävästi, "kukkamaalauksia" kuulostaa tosi hohhoijakkaalta.

Tapiolan komeat hortensiakentät olivat tänä aamuna perusväriltään ruskeita. Vielä viime viikolla ihastelin sitä, kuinka mielettömiä variaatioita hortensian värikartassa tapahtuu. Valkoisesta pinkiksi, vanhaksi roosaksi, kellertäväksi, limetinvihreäksi. Ja lopulta ruskeaksi. Terveyskeskuksen kahvilan maljakoissa hortensiat olivat vielä pinkkivihreitä. Vaikka leikkokukat noin ylipäätään, ja etenkin hortensiat, kuolevat nopeammin kuin maassa kasvavat, ne myös säilyvät pidempään. Huomio toi mieleeni käänteisenä sen kohdan Taikatalvesta, jossa Muumi ei anna Niiskuneidin laittaa ensimmäisen krookuksennipukan suojaksi lasia, "koska sen on parempi antaa selvitä yksin". Lapsuudenkotini lähimetsässä oli muuten paikka, jossa lämpöputken sijoittelun ansiosta leskenlehdet alkoivat kukkia jo maaliskuussa. Sinne piti tehdä toivioretkiä tammikuusta lähtien.

Ostin viikonloppuna syvän, neliskanttisen korin idealaatikoksi. Tai oikeastaan idealaatikko kolmoseksi, idealaatikko ykkönen ja kakkonen ovat täynnä. Nyt kukkuroitaan myöten täynnä on myös kolmonen, kissa on sijoittanut sinne uhkean ruhonsa. Meillä ei ole montaakaan ehjää pelinkantta, koska kissan pitää ehdottomasti mennä pesimään niihin. Sen kuusi- ja puolikiloinen vankka maatiaisuus rusauttaa nopeasti saumat hennommista pahvilaatikoista.

sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006

Hupia laulunsanoista ja vähän muutakin

Kuoromme on alkanut harjoitella joululauluja. Koska kyseessä on laadukkaaksi tunnustettu naiskuoro (tämä ei ole hehkutusta omaa laadukkuuttani, vaan ainoastaan kuoron laadukkuutta kohtaan) repertuaarimme sisältää lähinnä vanhoja, hengellisiä joululauluja. Tykkään hengellisistäkin biiseistä, näin ateistipohjalta ei ole ainakaan minulle mikään ongelma luikauttaa vähän ylistystä herralle, kunhan se tehdään kauniisti. Ja kun ajattelee muinaisia säveltäjiä, niin eipä paljoa vaihtoehtoja ollut. Ylistystä ja kuolinmessua oli pakko säveltää, vähän kuten maalarit ikuistivat raamatuntapahtumia tai sitten kuninkaallisia. Esimerkiksi alastomuushan oli helppo verhota raamatullisiin tai vastaaviin jumaluusmyytteihin, naiset eivät olleet riisuttuja vaan ikään kuin lähtökohtaisesti alastomia. No kuitenkin, oma härski mieleni kikattelee sisäisesti säkeille "De matre natus virgine, virgine, sine virili semine, alleluja". Myös laulu, jossa kerrotaan kuinka "Neitsyt Maarialle kypsyi tähkä viljan, aukes kukka liljan" on jotenkin hupaisa. Tämän päivän näkökulmasta ajatellen sanat tuovat mieleen neitseellisen synnytyksen sijaan seksuaalisen heräämisen. Jos neitsyelle aukeaa liljankukka, niin kyllähän se kuulostaa vähän siltä, että tyttö ns SAA ekan kerran ja selkeästi tykkää siitä. Sori nyt vaan rivot tulkintani...

Eilen olin Englannista kotiutuneen ystäväni E:n kotona omenanhaussa. Ilta venähti aika pitkäksi, mikä oli toki arvattavissa. E asuu nyt ihanassa puutalokommuunissa, jossa on mielettömät määrät omppuja, keramiikkaa, korvatikkuhimmeleitä ja luomukanoja! Kanat olivat liikuttavia, pienipäisiä ja pulleanpyyleviä potpottajia, kukolla maatalaahaava pyrstö. E vihki minut Youtuben ihmeelliseen maailmaan (omalla koneellani on asenneongelma liikkuvaa kuvaa kohtaan). Katsoimme kasarihenkisiä, neuvosto-virolaisia mainoksia sekä legendaarisen Hymyhuulet-sketsin, jossa Turo lähtee vaihto-oppilaaksi ja saa silmilleen lasit, jossa "mutsi on Samantha Fox". Virolaiset mainokset olivat oikeasti hyvin kiehtovia. Joukossa on jäätelömainos, joka länsimaisin silmin on todella pornografinen. Kaunis nuori nainen nuolee valuvaa jäätelöä hekumallisesti tavalla, jota ei kehdattaisi varmaan edes nykyään käyttää yhä pornoutuvassa mainoskuvastossa. Neuvostoliitossa ei vaan ollut pornoa, joten mainoksen rivo sivumerkitys saattoi mennä tavalliselta telkunvahtaajalta ohi. Itse mainoksen tekijä on selkeästi perehtynyt myös länsimaiseen mediaan. Virossahan näkyi 80-luvulla suomalaisia tv-kanavia, mutta eipä kyllä Suomessakaan siihen aikaan pornoa telkussa nähty.

Olin viikkoa aikaisemmin kertonut E:lle blogini osoitteen. Minua on tavallaan ujostuttanut kauhesti kertoa ystävilleni blogistani, koska saatan olla täällä aika avomielinen, enkä esimerkiksi ircissä halua kokea tilannetta, jossa joudun selittämään auki jotain blogipostaustani tai vastaavaa. Läheisimmät ystäväni tietävät blogini kyllä, ja kai lukevatkin sitä joskus. E sanoi blogini muistuttavan maalauksiani (olen siis lukionjälkeiseltä koulutukseltani kuvataiteilija, nyt myöhemmin hankin siihen päälle hieman praktisemman graafisen suunnittelijan tutkinnon), jotka ovat värikylläisiä ja iloisia ja lempeitä. Toisin sanoen blogistani puuttuu aika pitkälti se biaatch-puoli, joka minussa kieltämättä on. Minulla on koko lailla ilkeän sarkastinen huumorintaju, siihen on sukuni naisten puolelta vahva perimä. Halusin Lupiinin kuitenkin olevan jotenkin puhtaamman ja valoisamman kuin mitä vaikka irkkiminäni on, olen ottanut sen osaksi itsenkehitysprojektiani. En halua ikinä tulla katkeraksi, vanhaksi naiseksi, ehkä korkeintaan kirpeäksi sellaiseksi. Haluan nauruni olevan suvaitsevan lempeää, en häijyä ja vahingoniloista. Narttua en aio (enkä voi) itsestäni kokonaan kitkeä, se on oikein käytettynä keitoksen pippuri ja suola.

Sain toissapäivänä kivaa postia! Pari-kolme viikkoa sitten lähetin sähköpostia hehkuttamaani Loveradioon, jossa toivoin jokalauantaisessa toivekonsertissa esitettävän kappaleen "Laulu linnusta, joka saapuu kaukaa ja lentää kauas". Mukaan toivottiin tarinaa, joten kerroin kuinka olin kuullut laulun ensimmäisen kerran ja kuinka se oli koskettanut minua. Seuraavalla viikolla sain sähköpostia, jossa pyydettiin kotiosoitettani levypalkintoa varten, koska "parhaat tarinat palkitaan". En ollut kuvitellut oman tarinani olleen kovinkaan erikoinen, mutta nähtävästi se oli juontajien mielestä kiva, koska eteisen lattialle kolati Poliittisten laulujen parhaat-kaksois-cd ja neljä hienoa Love-korttia! Olin oikeasti suorastaan liikuttunut tuosta eleestä! Levy on ihan huippu, ja vielä juuri se, jota minulla ei ennestään ollut.

Huomenna olisi tarkoitus mennä ensin Valtterin kirppikselle ja sitten kirjamessuille. Nostin kaukoviisaasti valmiiksi rahaa, kummastakaan tuskin selviää hankinnoitta.

keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006

Nais-, mies- ja kissaseuran erilaisuudesta

Päivälliset menivät kuten odottaa saattaa, viiniä ei jäänyt sitten tippaakaan ja yksi Riedel meni rikki. Kissa puri Nassua kantapäästä, muttei kovaa vaan ihan huomionkerjuumielessä. Puhuttiin muistaakseni ihmissuhteista ja sairauksista (K on tuleva lääkäri ja kertoo aina jänniä juttuja kummallisista taudeista) ja toki politiikasta. Kivaa!

Sunnuntaina oli bloggaajien kudontakerho vaaleanpunaisessa Torkkelitalossa, oi! Oli oikeasti mielettömän kivaa, jotenkin tiheä ja lempeä tunnelma samaan aikaan, hämmentävä määrä uusia, kiinnostavia kasvoja ja muutama aiemmin nähty. Sekä tajuttoman palleroinen , vieno ja lempeä harmaa misse. Moni tapasi ymmärtääkseni tuolla blogivirkkuussa ensimmäistä kertaa, mikä toi tunnelmaan miellyttävän tasapuolisesti ujosta heleiksi leviäviä hymyjä ja tunnustelevaa jutustelua. Minhin ja Eufemian kanssa löytyi yhteisiä tuttuja ja nuoruudenjuttuja. Kiitos emännälle, emännän kissalle ja teille kaikille osallistuneille, toivottavasti tavataan taas!

Eräs ei-paikalla ollut bloggaajatar oli siunannut kudontaklubia laatikollisilla kirjoja. Löysin Zolan Ansan, joka kertoo Nanan äidin nuoruudesta. Olenkin metsästänyt Ansaa vähän sieltä sun täältä, huippua että se löytyi! Toinen löytö oli Jukka Larssonin Kärsimystrilogia. Aloitin kirjan lopusta, Pirkko Saision epilogilla, jossa hän selventää Jukka Larssonin ja Eva Weinin syntyä. Löysin siitä mielenkiintoisen sitaatin kirjailijakeskustelusta, jossa Märta Tikkanen viittaa aikaisempaan keskusteluun huomauttamalla, että "naisilla on ikimuistoinen tapa imarrella itseään kertomalla miten huonosti he yleensä tulevat toimeen toisten naisten kanssa." Sama juttu on aina pistänyt omaan silmääni. Se on sukua monen naisen ylpeinä kerrotuille lapsuudenmuisteloille; "Mä olin aina lapsena poikatyttö, kiipeilin puissa ja leikin Tarzania enkä todellakaan suostunut pitämään mitään rimpsumekkoja." Oman POIKAtyttöyden korostaminen on siinäkin mielessä hassua, että ymmärtääkseni pääosa terveistä lapsista rymyää, kapuaa ja ryntäilee suuren osan hereilläoloaikaansa. Itse muistan kyllä pitäneeni paitsi mutalammikoista ja rekisterinumeroiden keräämisestä, myös rimpsumekoista ja barbeista, mutta olenkin ollut tylsän tavallinen, sukupuolirooleista ulalla oleva tyttöLAPSI, paino jälkimmäisellä sanalla.

Kuten muinainen poikatyttöys, myös aikuisena jatkuva hyväjätkyys tuntuu olevan monelle naiselle itsetyytyväisyyden aihe. Naiset saattavat perustella miesten seurassa viihtymistään esimerkiksi sillä, että naisseurassa puukotetaan aina selkään ja puhutaan paskaa toisista. En tiedä missä fakfeisporukoissa näin kokeneet naiset ovat aikaansa viettäneet, itse en ainakaan ole ikinä kokenut vastaavaa. "Paskanpuhumista" voi sitäpaitsi kutsua myös kauniisti "ilmastoa puhdistavaksi analysoinniksi". Itse kannatan vilpittömästi "paskanpuhumista", jos vaihtoehto sille on retvakka epämiellyttävän asian päin naamaa läväyttäminen. Suorapuheisuudella ylpeileminen on myös asia, jota kavahdan (alan eksyä sivuraiteelle nyt), en tajua mitä hienoa siinä on, että on pokkaa nöyryyttää/haavoittaa kanssaihmisiä livenä ja oikeuttaa se "rehellisyydellä". Olen vuosikaudet jaksanut rakastaa ajoittain raivostuttavia ja pääosin kultaisia ystäviäni analysoimalla heidän ärsyttävyyksään jonkun kanssa ja keksimällä usein syyn tai tavan tulla ärsyttävyyden kanssa toimeen, ja mikä tärkeintä, päästää vaivihkaa höyryjä ilman että ärsytyksen kohde loukkaantuu. Oletan minustakin puhuttavan myös joskus ystäväpiirissäni "paskaa", ja sallin sen täydestä sydämestäni.

Jos on pakko valita, tulen itse varmaan toimeen paremmin naisten kuin miesten kanssa. Harrastan joidenkin miesten kammoamaa tunnepuhetta, rakastan analysoida ihmisiä ja hypin mieluusti aiheesta toiseen. Nazzer ja minä saavutamme joskus vesikävelemässä tai Coronassa aivan uskomattoman aasinsilta-flown, jolloin aiheita vaan sinkoilee ja läpsähtelee otsiimme kuin värikkäitä patalappuja. En usko voivani saavuttaa aasinsilta-flowta miesten kanssa. Käyn kyllä mieluusti pelkkien poikienkin kanssa baarissa, tosin L ja paras ystävänsä T alkavat aina puhua Ensimmäisestä Maailmansodasta. Tuntikausia. Noin ylipäätään yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota keskustelukumppanin sukupuoleen, mutta käytännössä luottamuksellinen puhe syntyy helpommin naisten kanssa.

lauantaina, lokakuuta 21, 2006

Tuimansinistä silkkiä

Meri länsiväylän varrella oli keskiviikkona sitä sävyä, jota kuvittelen Uuden Kuun Murrayiden vanhapiikojen suosineen vaatetuksessa. Ei ihme, että Emilia halusi puvun, joka vivahtaa valosta riippuen vihreään tai hopeaan, pitsivaahdolla ryöpytettynä. Itse lämpenen enemmän lämpöisille väreille, mutta tajuan kyllä Emiliaa hyvin. Keskiviikko oli muutenkin ihana, matalaa keltaista valoa, tanssivia lehtiä, levottomia pikkulintuja. Jossain Voi Hyvin-tyyppisessä lehdessä kehoitettiin joskus löytämään kevät jokaisesta vuodenajasta. Koska pidän kaikista vuodenajoista, en oikeastaan pidä kyseisestä neuvosta, mutta keskiviikossa oli silti totisesti kevättä. Tai oikeastaan vuodenaikapitämiseni ei ole syynä siihen, etten halua nähdä kevättä syksyllä, vaan sen ajatuksen pohjimmainen ahdistavuus. Ikään kuin sitä pitäisi alkaa valehdella kuusikymppisenä itselleen olevansa nuori ja menevä, elämä loputtoman täynnä mahdollisuuksia. Tosiasiat pitää hyväksyä ja yrittää elää niiden mukaan ja ammentaa se ilo, minkä irti saa. Tämä on toki puhtaasti oman henkilökohtaisen elämänfilosofiani ohjenuora, muut saavat puolestani uskotella itselleen kaikkea mahdollista.

Aika on kulunut siivillä, ilta tulee ennen kuin huomaakaan. Tunne johtuu varmaankin myös pimenevistä illoista. Kesällä iltaseiskalta oli paljon luontevampaa lähteä kotoa kaupungille kuin nyt. Olen harrastanut aika paljon liikuntaa viime aikoina, toivon ja teen parhaani saman tahdin jatkumiseksi. Olen myös tiedostanut velvollisuuteni kuluttajana ja pistänyt rahaa haisemaan (tuo velvollisuus-osa oli sarkasmia, parhaiten tiedostaisin velvollisuuteni muuttamalla lämmittämättömään mummonmökkiin hevonkuuseen eläen talven yli viljelemilläni punajuurilla). Etsin alkuviikosta salsahametta (minulla on vain yksi, kyllähän sitä ihminen tarvitsee kaksi salsahametta), mutta jonkun kapitalismille ominaisen oikun takia kaikki sellaiset ovat hävinneet kaupoista. Lopulta tein kompromissin ja ostin vääränvärisen. On se kyllä hieno silti, kirjailua ja paljetteja ja kaikkea. Eilen aloin miettiä hameeseen sopivan paidan ostamista, mutta suitsin törsäämisvimmani ostamalla pelkät sukat. Ja talvikengät. Ja kuorintavoiteen. Ja vielä toisetkin sukat, joo.

On samaan aikaan hiukan masentavaa ja hyvin avartavaa huomata, kuinka paljon oma mieliala riippuu ostelusta. Uuden tavaran hankkiminen ilahduttaa, on niin kivaa tulla kotiin ja kaivaa kassista mahtavan edullinen löytö, (juuri se jota olen aina tarvinnut, jota ilman en oikeastaan olisi edes tullut toimeen) ja sijoittaa se omalle paikalleen. Hankinnan ei tarvitse olla suuri, pelkkä kynttilä tai kynä riittää. Saman tyydytyksen voi saavuttaa myös elintarvikkeilla, jos kyseessä on tuote, johon liittyy jonkinlaista hemmottelun glooriaa. Kuten vaikka luomutee tai sherrybalsamico. Toisaalta taas mascarponejäätelö tai gorgonzola-juusto eivät luksuksuudestaan huolimatta tuo samaa tyydytystä, koska niihin liittyy a) huono omatunto ja b) nopea kulutettavuus. Luomutee kauniissa pakkauksessaan on jäljellä vielä kuukaudenkin päästä koristamassa teehyllyä, mascarponejäätelöstä ei ainakaan meidän taloudessamme ole haisuakaan parin päivän päästä.

Meillä on tänään päivälliset muutamille kavereille. Pöytä on jo katettu, struudeli muuttui kärsimättömyyteni takia (levitin täytteen liian aikaisin) vuokahommaksi, L tekee parhaillaan Hasselbackan perunoita. Haimme rannasta värikkäitä lehtiä ja pihlajanmarjoja koristeeksi. Juhlapuuhastelu on niin kivaa ja sen sivutuotteena keittiön kankip*askaiset kaapinovet eivät nyt suorastaan kiillä puhtauttaan, mutta ovat vaihteeksi yksivärisiä. Kirpeä pihlajanmarja-skool!

torstaina, lokakuuta 19, 2006

Syysretken antia



Valokuvatorstai, syksy. Karhunkokoinen (ainakin karhunpennun!) muurahaispesä Oittaalta.

lauantaina, lokakuuta 14, 2006

Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset kukittavat yön sametti-ihon?

Mitä laukkuihin ja kenkiin tulee, olen aina pyrkinyt noudattamaan käytännöllisyyttä. Tämä on varmaankin opittu äidiltä, toisaalta esimerkiksi alusvaatteita (kaarituellisia rintsikoita on hankala pestä ja pitsi karhistaa ja musta aiheuttaa ihottumaa) koskevat ohjeet ovat kaikuneet kuuroille korville, kuten myös tummansinisen värin ylistys. Kuoromme esiintymismekko on tummansininen, ja ajatus siitä aiheuttaa lievää yökkäämistä. Kuten myös glitter-bolero, vaikka jälkimmäinen onkin kierolla tavalla aika hieno. Niin siis, laukuista ja kengistä. Kengissä pidän tärkeimpänä kriteerinä mukavuutta ja käveltävyyttä, luonnollisesti ulkonäkökin on tärkeä. En kikuna pitäisi lenkkareita vaikka ne varmaan ovatkin mukavat, it's just not my ticket. Mutta en esimerkiksi suosi korkokenkiä, olen tarpeeksi pitkä ilmankin enkä osaa juosta bussiin sellaisissa. Harmi sinällään, nyt on tulossa muotiin ns pompidour-korko, josta tykkään ihan sikana. Hääpuvun kanssakin aion hankkia mukavat kengät, olisi aika perseestä kärvistellä 12 tuntia puristavissa ja kummallisissa venkuloissa. Onneksi kapitalismin hyviin puoliin kuuluu valikoimien laajuus, nykyään löydän kenkiä joilla voi kävellä ja joita voi myös katsella.

Mutta oikeasti piti puhua laukuista. Peruskoulun reppuajan jälkeen olen suosinut aina yliolan-laukkuja. Sellaisia isohkoja, joihin mahtuu ainakin pari kirjaa ja mieluiten vielä kansio. Käytin vuosikaudet Marimekon sitä ratiaolkalaukkua, kuten melkein kaikki kaverinikin. Oli yleinen vitsi, että baarissa kurottuessa lattialla olevaa laukkua kohden, tarkoituksena kaivaa lompakko esiin, tuli ensin käpälöityä vierasta marilaukkua ja sitten kaivettua vieras hamppulompakko ja vasta esiin nostettaessa huomasi sen olevan jonkun muun. Aika homogeenistä touhua, etenkin kun kyseessä oli mieluusti marginaaliin itsensä mieltävistä hipeistä ja Erilaisista Nuorista (aikuisista).

Jossain vaiheessa kypsyin marilaukkujen hinta-laatu-suhteeseen ja kai ulkonäköönkin.
Jatkoin hyväksi havaitulla yliolan-linjalla, hippinyssyköistä streiteimpiin nahkajäljitelmiin. Nykyään minulla on aitoa nahkaa oleva olkalaukku, joka tosin on tavallaan kasvissyöjäidentiteetilleni hiukka ongelmallinen, mutta a) se on lahja, b) se on hieno ja c) ei sitä jaksa aina kaikesta vouhkata. Laukku on oikeasti ihanan ihana, sen ainoa huono puoli on, ettei sinne mahdu mappia. Tämän päälaukun lisäksi minulla on luonnollisesti iso määrä erilaisia vähemmän käytännöllisiä ja enemmän krumeluurisia laukkuja, kuten Hietsusta eurolla löytynyt ympyriäinen, murretun kirjava mokkahapsuviritelmä ja viininpuna-kultainen paljettipussukka, jossa on valtava, oranssikivinen solki paljettihelmihapsuilla. Paljettihommaa olen pitänyt vain kerran oopperassa, se vaatii ymmärrettävästi koko lailla yksinkertaisen asun taustalle (vaikka kun nyt alan ajatella asiaa, minulla oli oopperassa punainen kellohame ja ruusukuvioinen harsoröyhelöpaita). Älkää nyt kuitenkaan luulko minua kymppitonnin juontajan varhaiseksi reinkarnaatioksi, suurin osa vaatteistani on kuitenkin mustia ja sitärataa.

Tapasin keskiviikkona Matkalla-tytön (josta kohta lisää). Hänellä oli niin kertakaikkisen ihana, täyteentupatun topakka ja söpö käsveska, että oli ihan pakko kulkea nämä pari päivää mustan, kukkakirjaillun käsilaukun kanssa. Sinnehän mahtuu oikeastaan kaikki tarpeellinen, kirjaa lukuunottamatta. Tänään kanniskelin soman käsveskani lisäksi saakelillisen painavaa kuntosali-käsityö-kirjakassia, eilen vähän pienempää kuoro-kirjakassia. Mutta kyllähän sitä kaksi laukkua hanskaa siinä kuin yhden? Vaikka siinä vaiheessa, kun on ruuhka-aikaan toimimattomissa rullaportaissa, kuuntelee mp3-soitinta ja puhelin alkaa soida (käsveskani osoittaa koostaan huolimatta hämmästyttäviä kännykänpiilotustaipumuksia), meinaa lempiö (vai helliökö se oli?) kasvaa hetkellisesti otsaan.

Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa vetämässä Matkalla-tytön kanssa (jota kutsun tuon hankalan muodon takia tästä lähin Suzieksi) pakolaisten taidekerhoa. Kokemus oli minulle hyvin uusi, en tunne yhtään maahanmuuttajaa. Yksi lapsista, arviolta kuusivuotias, osasi loistavaa englantia ja tulkkasi vähän kaikille, sekä leikki muovailuvaha- ja lennokkileikkejä. Liikuttava selviytyjä, niin reipas ja iloinen, esitteli innoissaan saamiaan värikkäitä tarroja. En voinut olla ajattelmatta samanikäisiä suomalaislapsia pleikkareineen ja actionfiguureineen, tavarataivaan turruttamina. Eräs nainen halusi maalaamani guassityön seinälleen, "koska se on kuin kevät". Olin otettu ja liikuttunut. Kuten Suzie sanoi, ensisijainen tehtävämme siellä on tuottaa niille ihmisille iloa. En voi edes kuvitella, millaista kokonaiselle perheelle on asua pahimmillaan useita vuosia vieraan, kylmän maan teollisuusalueella yhdessä ainoassa, sellimäisessä huoneessa, tappaa aikaa vieraskielisen television ääressä, odottaa ja pelätä päätöstä omasta kohtalosta. Tuntea ulkopuolisuutta, osattomuutta, kohtalon armoilla olemista, taustalla vielä ne kauheat kokemukset jonka takia kotimaasta piti lähteä.

Asiasta toiseen, tämä ihmeellisen lämmin syksy on vaalinut myös parvekkeen yrttejä ja tomaatteja. Vasta nyt alkaa olla niin kylmä, että herbit on parasta muuttaa pestoksi. Tomaatti jaksaa sitkeästi punastuttaa pikku pallosiaan. Yrtit asustavat tämän lyhyen välivaiheen keittiön pöydällä, josta kisulainen pääsee makustelemaan niitä vapaasti. En valitettavasti ollut todistamassa tämänpäivästä karnivoorin vegaanikohtausta; L oli ostanut misselle missenmakkaraa, joka oli kuulemma niin pahaa, että piti maistamisen jälkeen mauruta ja mouruta tuskaisesti ja hypätä sitten poistamaan paha maku suusta oreganolla ja rosmariinilla. Ehkä jatkossa lisäämme misun päivittäiseen säilykeannokseen yrttikoristeen, näyttää maittavan.

Uu beibi, Lovelta tulee juuri Comandante Che Guevara alkukielellä. Enkä muuten edes diggaa Chetä, vaikka pidänkin sitä yhtenä namugalleriani (sillointällöinen taustakuvakollaasi mielestäni kuumista miehistä, sisältää mm Al Pacinon nuorena) kaunistuksena. Otsikko on yhdestä Aulikki Oksasen sanoittamsta Love-biisistä. Jos en ole aikaisemmin maininnut, että RAKASTAN Aulikki Oksasen kaikkea kirjallista tuotantoa, kerron sen nyt.

lauantaina, lokakuuta 07, 2006

Myöhempien aikojen pyhiä

Vierailimme Mormonitemppelissä, kuten monet espoolaiset. Mormonitemppeli sijaitsee lähellä palstaani, olen pitkin kesää hämmästellyt sen pompöösin ameriikkalaista ulkoasua ja tornissa torvea puhaltavaa kultaista jannua. Jannu on Moroni, enkeli joka näytti Joseph Smithille kultalevyjen sijainnin. Tutustuminen oli hämmentävän hyvin organisoitu, joka paikka oli täynnä muodollisiin pukuihin pukeutuneita puhdaskasvoisia nuorukaisia ja helmikaulaisina hymyileviä naisia, joista monilla oli selkeästi pikkumormonipulla uunissa. Ensin näimme esittelyvideon, jossa sivuttiin Mormonien historiaa ja näytettiin Jenkkilän muhkeita temppeleitä, sekä tietysti auringonlaskuja ja hymyileviä perheitä. Pidättelin hihitystä useampaan otteeseen, etenkin kohdassa jossa joku Mormonijohtaja kertoi liikutuksesta sortuvalla äänellä tietävänsä että isomummotkin odottavat häntä taivaassa.

Videon jälkeen pääsimme temppeliin ja matkalla sinne sai esittää kysymyksiä. Mielessäni oli moniakin, koskien lähinnä naisen asemaa ja moniavioisuutta, mutta hyvinkasvatettuna tyttönä pidin mutinat mekossani ja ihastelin temppelikalliolta avautuvaa maisemaa sekä leijonankitoja. Temppeli oli sisältä ihmeellinen yhdistelmä upeaa suomalaista käsityötä ja kaameita puhviverhovirityksiä. Harvoinpa näkee rinnakkain visakoivuisen art nouveau-henkisen tuolin ja vaaleankelta-valko-kultaisen Biedermeier-sohvan ainakaan kirkossa. Jugend-tyyliset ornamentit ja suomalaista luontoa kuvaavat freskot olivat hienoja, jättiläiskristallikruunutkin tavallaan. Jeesuksen kuvia oli tietysti paljon, Mormonit kuvaavat nähtävästi Jeesuksen aika kuumana pakkauksena; pitkä kihara tukka, siisti parta ja intensiivisen flirtti katse. "Flirtti" on kyllä ihan omaa tulkintaani tietty. Komea hippi lammas sylissä, mmmmm.

Ristejä temppelissä ei ollut, Mormonit pitävät niitä pakanallisina symboleina ja eivätkä muutenkaan halua korostaa liikaa Jeesuksen kärsimyksiä. Muutenkin Mormonit näyttävät osaavan nautiskella elämästä: selestinen huone, joka "edustaa täyttymystä, sisäistä sopusointua ja rauhaa, jotka voi saada iankaikkisina perheinä taivaallisen Isän ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa" (lunttaan esitteestä) ja jossa ei saanut pyhyyden takia edes puhua, oli sisustettu mukavanpulleilla sohvilla, upottavalla kokolattiamatolla ja sillä jättikruunulla. Kelpaa siinä pohdiskella iäisiä ja keskustella Jumalan kanssa soffalla kellotellen. Toista kuin luterilaiset puupenkit, joilla Johannespassion jälkeen omaa takapuoltaan ei tunne tuntiin (pääsiäistraumoja kehiin, Suurkirkon penkit ovat tuskaa jota Cantores Minoresitkaan eivät voi täysin lievittää).

Temppelissä oli myös kahdeksankulmainen, härkäin kannattelema miniuima-allas joka herätti tällaisessa vesieläimessä heti himon hypätä sekaan. Allas oli oikeasti SIJAISkasteita varten. Siinä voi siis kastaa vaikkapa juuri isomummonsa Mormoniksi, ja isomummo saa siellä iäisyydessään sitten funtsia, ottaako kasteen vastaan. "Kaikki perustuu vapaaehtoisuudelle, ketään ei kasteta väkisin", painotti opas. Asiasta voisi olla montaa mieltä, mikäli kuolemanjälkeistä elämää olisi, minua voisi ottaa vähän enemmänkin päähän jos lapsenlapsenlapseni yrittäisi vihkiä minut postuumisti omaan uskoonsa. Mutta koska en afterlifeen usko, asia on minulle koko lailla yhdentekevää. Mutta outoa ja jotenkin koomista silti.

Mormonismi painottaa iäistä elämää rakkaiden kera. Kun luterilaisessa vihkikaavassa sanotaan "kunnes kuolema meidät erottaa", uskovat Mormonit liiton jatkuvan vielä Taivaassakin. Paradisessa hengailevat sekä aviopuoliso että lapset että toivottavasti vanhemmat ja esivanhemmat. Tästä syystä Mormonit harrastavat sukututkimusta "nykyaikaisilla menetelmillä", kuten meille kerrottiin. Ajatus on kaunis ja samalla ihan absurdia toiveajattelua (mitä tietysti voisi sanoa uskonnosta ylipäätään). En voinut esittelyn aikana välttää mielikuvaa, että Mormonikäännynnäiset ovat yksinkertaisesti päättäneet uskoa siihen, että kuolemaa ei oikeastaan ole, koska vasta Taivaassa alkavat ikuiset riemun rämistykset omien läheisten kanssa (Hemmo Paskiaista lainatakseni, rest in peace, Pahkasika). Olisi kiva ajatella ettei ikinä kuole, mutta eikö se ole tosi paksua itselle syötettyä pajunköyttä?

Mikä Mormoneissa viehätti, oli tosiaan se epäluterilainen elämän hyvyyksistä nauttiminen. On kai itsellekin mukavaa, ettei uskovaisenakaan tarvitse kieltäytyä koreudesta ja nautinnoista. Etenkin miehille on luvassa tupla- ellei triplanautintoja, mikäli moniavioisuuteen on uskominen. Moniavioisuus on Mormonipiireissä kuuma peruna, siitä ei oikein haluta puhua mutta ainakin USA:ssa sitä tiedetään harjoitetun. Joidenkin tulkintojen mukaan moniavioisuus koskee vain Taivasta, mikä onkin tietysti loogista, jos on jäänyt useamman kerran leskeksi. Mormonien taivaassa taidetaan kyllä näytellä varsinaisia Kauniita ja Rohkeita, kun uusi ja vanha vaimo penäävät oikeuksiaan aviomieheensä...

Kuten aina kirkoissa ja vastaavissa jumalanpalvontapaikoissa, aloin miettiä syyllisyyttä ja siitä vapautumista. Kuten olen joskus kirjoittanut, syyllisyys on ainainen kumppanini. Se kulkee mukanani ja määrää valintojani. Kaipaan usein vapautusta, kuten varmasti kaikki syyllisyyden taakkaa kantavat (tähän väliin pitää mainita, etten ole tehnyt mitään kauhean "oikeasti" pahaa, ainoa uskonnollisesti pahaksi määriteltävä tekoni on sellainen, jota en itse pidä lainkaan pahana, syyllisyyteni koostuvat siis varsin arkisista "olen tuottanut pettymyksen vanhemmilleni kun en valmistunut nopeammin ja käytän liikaa muovipusseja enkä ole tarpeeksi kärsivällinen enkä ahkera"-tyyppisistä arkiangsteista). Uskonto olisi omalla tavallaan ihanan helppo tapa vapautua syyllisyydestä. Toisi syntinsä Jumalan jalkojen juureen, anoisi anteeksiantoa ja saisi sen. Valitettavasti tuo mahdollisuus on kohdallani täysin poissuljettu, minusta puuttuu kokonaan se rauhanen joka erittää uskonnollisia tunteita. En pysty valehtelemaan itselleni jonkun mystisen tahon anteeksiantoa vaikka kuinka haluaisin. Kenties moderni psykoterapia olisi kohdallani toimivampi ratkaisu, mutta toisaalta pidän itseäni kuitenkin aika tasapainoisena ja pääosin onnellisenakin ihmisenä jaksaakseni alkaa joko maksamaan hirveitä summia yksityisen sektorin terapiasta tai käymään läpi julkisen puolen ruljanssia.

Lopuksi mainos: Love Recordsin perustamisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi radioaalloilla ja netissä soi kuukauden ajan Loveradio! Olen vaipunut nirvanaan kuunnellessani lovebiisejä pikku Zenilläni. Loistava idea, tätä kirjoittaessani radiosta soi Agit Propin Liisa Mäkinen. Onko heleämpää ääntä kuin Sinikka Sokan? Huomenna ohjelmistossa on toivekonsertti, johon lähetin toivomuksen yhdestä harvinaisemmasta työväenlaulusta. Pitänee siis pitää Zen hollilla Oulunkyläseikkailun aikanakin. Päätimme nimittäin Nassun kanssa jatkaa hyvin alkanutta "yhdet lähiöbaarissa"-perinnettämme ja katsella samalla ympäristöä. Helsinki on täynnä jänniä paikkoja, jossa ei tule oikein ikinä käytyä.

Oletteko muuten huomanneet, että poppelit ja valkoiset liljat tuoksuvat ihan samalta? Minä huomasin, eilen, kun eksyin kuorosta tullessa Leppävaaran hämärille poluille ja lopulta etnisen lihakaupan pihaan.

torstaina, lokakuuta 05, 2006

Valokuvatorstai, ateria



Terveellinen ateria Wienistä, jäätelöannos.

keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006

Se mikä on joskus tapahtunut ei unohdu, vaikkei sitä muistaisikaan

Kävimme katsomassa Totoron, Miyazakin läpimurron 80-luvulta. Yleensä "koko perheen elokuva" on fraasi, jonka kuullessaan kannattaa olla hiukan varuillaan, mutta Animet ovat poikkeuksia. Totoro, kuten myös Henkien kätkemä antavat kerroksellisia elämyksiä niin pienille kuin varttuneemmillekin. Vai voisiko kyynisinkään kypsään ikään ehtinyt olla innostumatta kissabussista? Tai pikku-Totorosta, joka syö oman sateenvarjolehtensä?

Totoron tarina on samaan aikaan hilpeä ja pohjimmiltaan surumielinen. Perheen kaksi tytärtä seikkailevat uuden kodin ympäristössä kun isä ahkeroi yliopistolla ja äiti on sairaalassa. Äiti sairastaa tuberkuloosia ja on luonnollisesti perheen ajatuksissa jatkuvasti. Tytöt törmäävät lähimetsässä Totoroon ja kissabussiin satunnaisesti, ilman ennakkovaroitusta. Aikuiset eivät tietenkään metsänolentoja näe, mutta eivät myöskään vähättele tai kiellä tyttöjen kokemuksia. Veikeä Totoro huojentaa tyttöjen huolta äidistä mörisemällä leppeästi ja soittamalla savista okarinoa.

Ensimmäinen näkemäni Miyazaki oli Princess Mononoke, hieno ja symbolinen tarina ekologisin painotuksin. Ihastuin Kodamoihin siinä määrin, että yritän aina metsässä liikkuessani etsiskellä niitä kannonvieriltä ja notkelmista.

Miyazakin elokuvissa minua viehättää eniten niiden täydellinen anarkistisuus. Totoro, Kodamat ja kaikki Henkien kätkemän omituiset otukset ovat kerta kaikkisen käsittämättömiä. Anarkistisuus ulottuu myös narraatioon, juoni saattaa muuttua ja katkeilla, oikeastaan sitä ei välttämättä edes ole. Kuten ei hyviksiä ja pahiksiakaan. Tiedän Miyazakin ammentaneen elokuviinsa hahmoja ja juonia Japanin kansantarustosta. Uskon hänen käyttäneen myös paljon unimateriaalia. Eihän kukaan voi keksiä valveilla ollessaan marsuksi muuttuvaa jättivauvaa tai merellä kulkevaa raitiovaunua?

lauantaina, syyskuuta 30, 2006

Sorbus Aucuparian jäljillä

Nyt on ihmeteltävä pihlajanmarjasyksy. Ne pihlajat, jotka eivät kuolleet kuivuudesta, kantavat nyt oksat notkuen lakanpunaisia rypäleitä. Lähdin lämpimän iltasumun aikaan hakemaan marjoja hyytelöä varten ja palasin pussi pullollaan. Nyt punapallerot aromoituvat pakastimessa ja pääsevät huomenna purkkeihin.

Leikkasin tuossa taannoin orapihlaja-aitaa. Vaikka sain haavan sisäreiteeni (miten se nyt sitten onnistuikin) ja lukuisia käsivarsiin, oli homma hyvin tyydyttävää. Pikselinnyplytyksen ja tekstilaatikon paikan miettimisen vastapainoksi on kivaa käyttää joskus ruumistaan. Oksapyövelöinti on sitäpaitsi ihan huipputehokasta rintalihasjumppaa.

Pääsin nyt ihan virallisesti siihen kuoroon, josta olen jo tainnut mainita. Laulaminen on pitkästä aikaa niin ihanaa! Ääneni on vielä aika vaimea ja vuotava ja ohut, mutta alan taas uskoa sen kantavuuteen. Kuorossa on mielettömän lahjakas äänenmuodostuksen opettaja, jolta taidan ottaa muutaman yksityistunnin. Tunnen varmaan jotain samaa kuin Matkalla.
Oman äänen uudelleenlöytäminen on oudon ja puoliksi unohtuneen voiman muistamista, sitä tosissaan hämmästyy että tuleeko se avonaisena ja varmana virtaava äänimatto oikeasti itsestä?
Pelkäsin sitäkin, että pahasti rapistunut nuotinlukutaitoni osoittautuisi ongelmaksi. En osannut arvata, kuinka nopeasti sekin aktivoituu.

Viime kuukausina on tullut eteen tilanteita, jossa olen joutunut karkaisemaan luontoni ja luopumaan ennakko-odotuksistani sekä haastamaan itseni. Olen ahdistunut etukäteen ja huomannut aina että hei, täähän on ihan huippua! Yritän nyt kovasti välttää kuulostamista sarasvuolaiselta oman onnensa seppä-mouholta, mutta itsen voittaminen tekee hirveän hyvää.

Löysin tieni pitkästä aikaa erääseen varsin tunnettuun blogiin, jonka kirjoittaja on nyt paitsi käsikirjoittaja ja laihdutusguru, myös amerikkalaisten self help-oppaiden airut. En oikein osaa ratkaista kantaani itsehoito-oppaisiin. Tavallaan niissä on juuri sitä viehättävää "voita itsesi"-juttua konkreettisilla ohjeilla höystettynä, mutta usein pinnan alta kuultaa kaikkea mätää tunteidenkieltämistä ja uskontoa muistuttavaa mantrista muminaa. Ehkä eniten minua koko itsehoitovalaistumisprosessissa häiritsee entisen elämän vähätteleminen. Ennen kuljin pimeässä, nyt olen löytänyt valon, ennen olin saastainen, nyt puhdas, aina ja iänkaikkisesti. Itsehoito-oppaan viitoittaman elämäntavan löytäminen tuntuu poikivan herännäishihhulimaisia reaktioita, joissa disautetaan rankasti omaa entistä elämää ja siinä sivussa myös muiden, ei-heränneiden valintoja. Tätähän voi toki sanoa oikeastaan kaikesta valaistumisesta, olen tavannut kasvissyöjiäkin jotka näkevät tarpeelliseksi aina ja kaikkialla tehdä käännytystyötä ja puhua entisestä lihaasyövästä itsestään kuin jostain vittumaisesta ex-kaverista.

Ei sillä, kyllä minulle hyvä self help-opas kelpaisi. Vaikka sellainen, jossa neuvotaan miten motivoida itsensä tekemään hyödyllisiä juttuja ja välttämään sijaistoimintoja, kuten yhtäkkistä viherkasviremonttia tai kaapinjärjestelyvimmaa.

torstaina, syyskuuta 28, 2006

Ärsyn ärsyn

Nassu kertoi äsken saaneensa työkaveriltaan ryhmämeilin, jossa oli kaksi rasistista vitsiä. Vitsit olivat paitsi julmia, myös ihan sairaan huonoja ja vanhoja, kuten rasistiset vitsit usein.

Kun pikkukaupunkiimme alkoi tulla ensimmäisiä somalipakolaisia 90-luvulla, heistä keksittiin luonnollisesti monia hupihauskoja kaskuja. Äitini silloinen esimies halusi (tämä oli ennen sähköpostiaikaa) jakaa jonkun harvinaisen mauttoman, aaneloselle printatun jutun koko osastonsa kanssa. Jutun sisältönä oli suunnilleenkin se, että kaikki somalit pitäisi tappaa mahdollisimman nopeasti. Äiti oli se, joka sai kyseenalaisen kunnian kopioida tätä juttua jaettavaksi. Äiti sanoo katuvansa edelleen sitä, ettei repinyt lappua neljään osaan ja läväyttänyt sitä esimiehen pöydälle.

Äidille kävi sama kuin monelle, minullekin. Rasismi mykistää minut. Kun joutuu porukkaan (tätä tapahtuu onneksi harvoin, pyrin viettämään aikaani ainoastaan fiksujen ja empatiakykyisten ihmisten kanssa) jossa rasistiset jutut lentävät, istun hiljaa ja niska kyyryssä. Rasistisia juttuja kertovat ihmiset ovat yleensä myös niitä, jotka eivät tajua ottaa muiden arvomaailmaa huomioon. Vähän sama pätee kaikkeen suvaitsemattomuuteen. Vanhassa taidekoulussani oli tyttö, jonka mielestä homot olivat sairaita eikä niille ainakaan saisi antaa lapsia, yök. Hän ei arkaillut esittää kantava-äänisiä kannanottojaan homoseksuaalisen oppilaan kuullen. Omaa hienotunteisuuttamme ja konfliktinvälttämishaluamme me muut olimme hiljaa. Minua on jäänyt harmittamaan sekin. Miksi pidin vastalauseet sisälläni, miksi "päätin olla alentumatta" homofobikon tasolle? Hiljaisuudellani siunasin tytön fundamentalistisen paasauksen.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että Nassu osti tänään toppakampelan. Toppakampela on ihana. Kaupassa oli myös toppakanoja ja toppalepakkoja. Ja tietty muita toppaisia kalalajeja.

sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

Kis kis kippurahäntä


Kodissa, jossa on kissa, ei ole mitään tarvetta veistoksille.
(Wesley Bates)

Meinasikohan Bates myös, että kissakodissa ei ole mitään SAUMAA pitää veistoksia, ainakaan kovin kevyitä. Ajatelmassa ei myöskään mainita pääsiäisen munarekvisiittaa, joulupalloja, lameenauhaa, pullojukkaa, rönsyliljaa eikä siroja kukkavaaseja.

Pikku misse massinen sai eilen uuden hiiren. Tänä aamuna se oli teurastettu pelkäksi mustaksi, reikäiseksi rutuksi. Kuriseva tappajani.

Ikäeroista ja sen sellaisesta

Olimme tänään ystäväpariskunnan yhteissyntymäpäivillä. Paikalla oli K:n tuore kanssalääkisläinen tyttö samaa alaa opiskelevan siippansa kanssa. Juttelin tytön kanssa useaankin otteeseen, oli paljon kivoja ja kiinnostavia aiheita. Jossain vaiheessa tuli puhe ylen elävästä arkistosta jonka parissa hassasin eilisen niisto&yskis-päivän. Hehkutin, kuinka Tshernobyl-onnettomuuden uutisointi toi mieleen muistoja lapsuudesta, ja pariskunnan tyttöosapuoli sanoi syntyneensä sinä vuonna. Tunsin itseni ihan tädiksi, etenkin kun L alkoi muistella uutisia Breznevin kuolemasta. Joku aikuinen ihminen on siis ihan tosissaan syntynyt vuonna 1986! Näiden nuorisolaisten kanssa oli hauskaa ja avartavaa jutella, nuoruuden huomasi lähinnä lukiojuttujen määrästä. Koska olen itsekin kova muistelemaan vanhoja juttuja, ei sekään mitenkään häirinnyt. Kuten moni ikäisistäni on varmasti todennut, mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän ikäero merkitsee. L:n serkku, joka on paitsi harvinaisen fiksu ja varhaiskypsä tyttö, myös silmissäni täysi lapsukainen, on syntynyt samana vuonna. Täytynee siis tosissaan päivittää omia ikänäkemyksiään. Itseä kymmentä vuotta nuoremmat ovat aikuisia ihmisiä, asuvat avoliitossa ja elättävät itsensä!

Sinällään tämä ikähämmennykseni on siinäkin mielessä hassua, että itse muutin avoliittoon 17-vuotiaana. Näin jälkeenpäin ajatellen ei välttämättä mikään maailmasta paras idea, mutta minkäs teet. Syynä tähän oli pitkälti se, että jouduin Helsingissä lukioinnin takia muuttamaan 16-vuotiaana soluun Kontulaan, ja minua 6 vuotta vanhempi poikaystäväni asui lähellä yhtä räkäisessä solussa. Sen ikäisenä minulla ei ollut hitonkaan haisua oman talouden pyörittämisestä, tiskit asustelivat homeisessa altaassa ja pyykit raijattiin vanhempien luo. Kuten myös laskut. Kotimme oli yksiö Vallilassa, sodanjälkeisessä ankeassa kolossissa jota piristin maalaamalla about jokaisen pystysuoran pinnan jänskillä hippifrescoilla. Yllättäen vuokraemäntä ei varsinaisesti ymmärtänyt taidettamme, vaan kaikki piti maalata umpeen ennen poismuuttoa.

Kun nyt mietin omaa teini-ikäistä itseäni, en näe varhaisen avoliiton erityisesti kypsyttäneen minua ihmisenä. Päin vastoin, aikuisen miehen kanssa seurustelu kaikkine siihen liittyvine juttuineen tuuditti minut valheelliseen kuvitelmaan omasta "aikuisuudesta", jota maksan tietyssä mielessä vieläkin. Olen kerran jos toisenkin ajatellut, että onko tämä aikuistuminen, hemmetti soikoon, oikeasti sitä, että tajuaa kerta toisensa jälkeen oman keskeneräisyytensä ja -kasvuisuutensa.

Nuorempana vietin aikaani pääosin itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Olin teiniaktivisti joka pystyi kuittaamaan nuoruutensa suhteella itseään vanhempaan aktivistiguruun. Vietin vuosikausia sen tunnetun anarkistin tyttöystävänä, nimen omaan tuolla identiteetillä. Suhteemme ei ollut millään muotoa epätasa-arvoinen, olen aina pitänyt lempeistä ja kilteistä miehistä, jota eksänikin oli tavallaan radikaalista maineestaan huolimatta. En ollut omana itsenäni kovin kiinnostava, kunnes kanavoin oman vaikuttamisen tarpeeni vähän eri poluille, lähinnä feminismiin. En ole vähääkään katkera tuosta ajasta, päin vastoin, se avasi minulle polkuja joille en olisi välttämättä muuten ikinä löytänyt. Ja olen aina tuntenut vetoa paitsi itseäni vanhempiin, myös itseäni älykkäämpiin miehiin. Minusta on mukavaa tuntea olevani itseäni älyllisemmässä seurassa. En siis toki pidä itseäni mitenkään tyhmänä, vaan ihan käytännön käypäfiksuna ja verbaalisesti nokkelana pinnallisesti yleissivistyneenä tyttönä, joka viehättyy syvällisiä mutisevista vasemmistointellektuelleista. Joku itseäni emansipoituneempi läpsisi minua tästä tunnustuksesta molemmille poskille, mutta minkäs teet.

Viehättävistä miehistä tuli mieleen, että tänään tapasin harvinaista ja sitäkin ilahduttavampaa silmänruokaa erään puhelinyhtiön palvelupisteessä. Vuoden vanha puhelimeni on oikutellut pitkään ja ollut huollossakin jo kaksi kertaa. Tänään jouduin luovuttamaan sen takaisin hoitoon bumerangina ja olin jo valmistellut tuiman , aikamme mädännäisyyttä puntaroivan puheen kvartaalitaloudesta, turbokapitalismista ja kulutushysteriasta. Kun kohtasin palvelupisteen työntekijän, olin siinä määrin myyty tämän ulkonäöstä (herkän runopoikamainen mutta miehekäs!) että tyydyin hymyilemään veikeästi ja aloittamaan puheeni "voi että kun tällainen ihan hassu juttu kävi, että puhelin olikin rikki, hupsis"-tyylisesti. Pistävätköhän nuo tarkotuksella suloisia poikia asiakaspalveluun? Se oli siis tosiaan poika, itseäni varmaan lähemmäs kymmenen vuotta nuorempi, hämmentävän fyysisen vetovoimansa lisäksi myös todella kohtelias ja mukava. (Sori L, tiedän että luet tätä, ja tiedän että sinäkin katsot suloisia tyttöjä ja se on minusta vain hauskaa). Uuh! Tämä ei tietekään vähennä ärtymystäni nykyistä kulutusmeininkiä kohtaan. Minulla on ollut neljä kännykkää, joista jokainen on kestänyt edellistä vähemmän aikaa. En vaadi puhelimeeni kameraa, en värinäyttöä, en edes polyfonisia soittoääniä (tosin kaipaan huollossa kadonnutta polyfonista Kauniaisten lapsikuoron Olen omena-soittoääntäni pikkuisen). Vain sitä, että se palvelee soittamis- ja tekstaamistarpeitani moitteettomasti.

Olen tällä hetkellä vähän lentsun latistama. En ole melkein ikinä oikeasti kipeä, sillä tavalla että voisi vaan maata sängyssä ja uikuttaa, vaan yleensä juuri niin lievästi että se haittaa arkielämää mutta sen varjolla ei voi olla poissa pelistä. Viime kevät oli poikkeus, heti valmistujaisjuhlien jälkeen sairastuin oikein murhaflunssaan josta sain elämäni toistaiseksi ainoan palkallisen sairaslomankin. Kipeys oli varmaankin jälkireaktio kaikkeen lopputyö-, näyttelynavajais- ja kihlajaishaipakkaan, ja nostatti peräti kuumeen, ihanan leijutilan josta minulla on harvoin tilaisuutta nauttia. Riialaisella hunajaviinalla terästetty tsaiju kyllä auttaa jonkin verran!

Ylen elävästä arkistosta vielä, suosittelen lämpimästi kaikille uutis- ja ajankuvafriikeille. Uutinen, jossa Kari Toivonen kertoo ensin Suomen kohonneista säteilyarvoista ja saa kesken lähetyksen tiedon Tshernobylskin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta on tosi vaikuttavaa telkkuhistoriaa. Sekin, että Neuvostoliitto ei tosiaan paljastanut tapahtunutta päiväkausiin, vaikka lähimaissa oli paniikki ja Ruotsissa evakuoitiin ydinvoimala, oli ihan absurdia sikailua. Minkä hämyn hasardivaltion vieressä elimmekään (elämmekään). Ja siihenkin aikaan meillä oli päättäjiä, jotka ihan tosissaan uskoivat neuvostoydinvoiman olevan turvallisempaa kuin muu ydinvoima. Kun onnettomuus tapahtui, olin kahdeksanvuotias, liian nuori ymmärtämään asian vakavuutta. Äiti sen sijaan ahdistui turmasta kovasti enkä päässyt sateen jälkeen ulos koko kesänä. Muistan äidin heittäneen minut autolla korttelin päähän tyttökerhoon, joka teko luultavasti saastutti lähi-ilmaa enemmän kuin radioaktiivinen säteily. Eniten minuun vaikutti äidin pelko, ja luultavasti ensimmäiset maailmantuskan rautanaulat tunkeutuivat noihin aikoihin muovailuvahasieluuni.

Tästä pääsenkin luontevasti yleiseen Weltschmerziin. Ollessamme Nassun kanssa tiistaina Maritta Kuulan loistavalla keikalla, meinasimme ensin pilata keikkatunnelman angstaamalla ilmastonmuutoksesta. Sitten aloimme puhua työjutuista ja analysoida kaikkia tuttujamme, tietäen kuitenkin, että oikeasti meidän pitäisi puhua lähinnä vain ilmastonmuutoksesta. Eikä vain puhua, vaan tehdä jotain. Ja mieluiten jotain muutakin kuin boikotoida yksityisautoilua jota teemme jo ennestään. Tämä aktivistin ikuinen huono omatunto ei varmaan tule ikinä hellittämään. Mutta on the other hand, jos se on toiminnan tae ja edellytys niin mikäs siinä. Toisaalta inhoan sydämestäni kaikkea mökötystä ja angstaamista ja maailmanlopun profetioita. Oi Emma, olihan se niin, että vallankumouksen voi toteuttaa tanssien?

torstaina, syyskuuta 21, 2006

Valokuvatorstai, merkki ja sen merkitys


Semioottinen siivu Wienin tivolista täksi torstaiksi.

sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006

Harakkatyttöjen paratiisi



Olimme tänään Valtterissa myymässä vanhoja kamppeitamme, H ja minä ja äiti ystävineen. Ihmisiä oli tungokseen asti, samoin dalmatialainen uuden gorillalelun kanssa, identtiset vauvakaksoset, kämmenelle mahtuva koira ja pohjoisnavalta napatun näköinen pystykoiranturri. Olen muuten huomannut ettei ole niinkään harvinaista että aikuiset ihmiset alkavat koiran nähdessään hyristä "voiii kukaa veitikka on tullut tänne, heiii, ompa hienot korvat vekkulilla, hei vaan, höpsykkä"-tyyppistä regressiivistä hupsutusta, eli ei tarvitse hävetä omaa falsettiin kohonnutta ääntään ja entusiastista käytöstään hauveleiden ja missejen äärellä. Olen kyllä kieltämättä poikkeuksellisen paha tapaus, eilen Tapiolan maalaismarkkinoilla ihastelin ja pupupusutin (muiden) lasten ohella lemmikkikanoja ja vuohia varmaan puoli tuntia. Markkinoilta löytyi sokerittomia mehuja, jee. Pitkään odottamani mustamarja-aronia maistui kyllä jotenkin tosi latuskalta ja juolukkamaiselta lipottimelta, ei mitään erikoisen hienostunutta aromia siinä ollut aistittavissa.

Kirpparimyymisen syvin tarkoitushan on tavaroista eroon pääseminen. Niinpä laskimmekin jossain vaiheessa painavan maton hintaa pariin euroon ja epämieluisa astiastokin lähti hävittömään alihintaan. Mutta eipä mitään, jotenkin itse kelailen, että kaikki kirppistavarasta saadut rahat ovat täyttä ekstraa, voisin luopua turhaksi käyneistä tavaroista ilmaiseksikin, mutta ihan näppärää tienata niillä muutama pennonen. Ja sijoittaa nuo pennoset uuteen kirpparitavaraan :) Olin pankkiautomaatilla käytyäni vakaasti päättänyt etten hassaa tällä kertaa rahojani mihinkään. Mutta kun vastaan tuli tosi halvat, kirjaillut tabletit (juuri sellaisia olen jo pitkään tarvinnut!) niin olisihan se nyt ollut synti jättää ne ostamatta. Puhumattakaan mielettömästä, hapsullisesta brokadihuivista joka lähti pilkkahintaan koska omistaja ei ollut huivi-ihmisiä. Lahjojahan kirppikseltä pitää myös hankkia, etenkin jos törmää intialaiseen, glitterillä ja mulperipaperilla koristeltuun Elvis-tuikkukuppiin. Lähtiessä roskiksen liepeiltä löytyi aivan mielettömän kaunis neuvostoliittolainen lautanen, haljennut ja paikattu mutta ihana!

H, joka on vähintään yhtä harakka kuin minä, osti hameita ja mekon ja ihanan viuhkan, sellaisen jota oli jo kauan tarvinnut! Sain muuten H:lta kreppiraudan, jollaisen omistin viimeksi 80-luvulla. Pitäisiköhän pitää tänä vuonna Halloween-bileet teemalla "kasarin karseimmat" ja läimiä tukkaan kreppien lisäksi värigeeliä? Värigeeli oli KAMALAA, eräskin naapurintyttö näytti pystäri punaisella geelimönjällä sutattuna ihan perunanuijamurhaajan uhrilta. Minullakin oli pystäri ja lammaskäkkäräpermis, ihan levottoman kauhea. Yhdellä kaverilla oli vuosikaudet otsatukkapermis, hyrr. Itse olin erittäin pahasti fiksoitunut neonväreihin, minulla oli neonpinkit, itse käsityötunnilla tehdyt sortsit, neonpinkki rusetinmuotoinen hiuspidike, määrättömät määrät neonvärisiä hymynaama-rintamerkkejä. Plus pinkit aurinkolasit, joiden sangoissa oli sanomalehtitekstiä. Ja tietty pinkkiä kynsilakkaa pureskelluissa kynsissä. Viidennen luokan luokkakuvassa puolella tytöistä on vaaleanliilat huulet, jollakulla sattui olemaan sen värinen huulipuna mukana ja kaikki halukkaat saivat tietysti lainata sitä. Vaikka 80-luku mahdollistikin mauttoman revittelyn poikkeuksellisen laajalla skaalalla, tietty räikeys ja yli vetäminen taitaa kuulua teini-ikään aika oleellisesti. Nykypäivänä teinien tyyliin antaa vielä bisarrin lisämausteensa seksikkyys ja paljastavuus. Poikkeuksellisen hmm.. provokatiivisesti pukeutuneet teinitytöt tuppaavat joskus hymyilyttämään kovasti, mutta yritän pitää naamani peruslukemilla, muistanhan kuinka oikeasti epävarma ja paranoidi sitä varhaisteininä itse oli.

Osallistun parhaillaan irkitse tehtävään tutkimushaastatteluun, pitänee keskittyä siihen. Eli MENOX->, kuten irkissä tapaan sanoa ennen ohjelman sulkemista!